Totuuden muunnelmat

Orkesterinjohtaja laskee neljään. Ensimmäiset äänet kajahtavat, ja tuttu sävelkulku täyttää ilman. Muusikot soittavat erinomaisesti ja puhtaasti. Kuulijoiden jalat vipattavat jazzin tahtiin. Hetken kuluttua on teema soitettu muutamaan kertaan, ja se on tullut kuulijoille tutuksi. Seuraavaksi soittajat saavat kohota sävelten yläpuolelle. Tuttu melodia katoaa, mutta kappale rullaa yhä eteenpäin kuin juna kiskoilla. Sooloinstrumentti täyttää tyhjän tilan nuoteilla, jotka muistuttavat enää etäisesti tuttua sävelkulkua. Kun hän vaikenee, yleisö taputtaa. Seuraava soittaja saa vuoronsa estradilla. Kuvio toistuu niin monta kertaa kuin kapellimestari sallii.

Oikeussalissa todistaja vastaa hänelle esitettyihin kysymyksiin. Puheesta syntyy vähitellen kertomus, joka eroaa olennaisesti aiemmin samalta paikalta kuulluista. Teema on juuri saanut uuden variaation, mutta kukaan ei taputa puheenvuoron päättyessä. Sen sijaan oikeuden tehtävänä on punnita kaikkien lausuntojen uskottavuus ja löytää totuus kaikkien muunnelmien takaa. Toisinaan tapahtumien todellinen kulku, syyllisyys tai syyttömyys, jää näyttämättä toteen, sillä todennäköisyys ei pelkästään riitä perusteeksi tuomiolle. Se edellyttää puolestaan aukotonta todistusketjua.

Edelliset esimerkit kuvaavat kuinka teema tai totuus voidaan joko muokata vastaamaan vallitsevia olosuhteita tai varmistaa haluttu lopputulos. Toisinaan tie totuuteen vaatii hieman monimutkaisemman reitin, mutta se voi myös palkita kulkijansa.

Vietnamin viidakoissa taistelleet amerikkalaiset sotilaat kantoivat mukanaan kaikenlaista tarpeellista tavaraa: aseita, patruunoita, miinoja, radioita ja ruokaa. Repun kuormitusta lisäsivät entisestään lehdet, kirjeet, kirjat, valokuvat tai jotkin muut henkilökohtaiset esineet. Kaikella oli ominaispainonsa, jonka määritteli joko tuote itse tai sen kantaja. Ammusten vähentyessä fyysinen taakka keveni seuraavan täydennykseen saakka, mutta henkilökohtaiset esineet kävivät yhä raskaammiksi. Valokuvien tai kirjeiden todellisen painon määrittäminen osoittautuu mahdottomaksi, sillä totuus oli aina subjektiivinen, jolloin sen muunnelmat muuttuivat täysin ymmärrettäviksi.

Vietnamin sodan veteraani ja kirjailija Tim O’Brien venytti kysymyksen totuudesta äärimmilleen teoksessaan The Things They Carried. Lukijat suovat kirjoittajalle tietenkin normaalia suuremman liikkumavaran ja huomattavia vapauksia aineiston käsittelyssä, mutta kertoja ei puolestaan päästänyt itseään yhtä helpolla. Hän ammensi omista kokemuksitaan tarinoita ja kirjoitti erittäin vakuuttavia kuvauksia, mutta epäili jatkuvasti tekstinsä totuusarvoa. Esteenä oli myös eettisiä ja moraalisia ongelmia. Kirjailijan tytär esitti hiljaisen kysymyksen: ”Isä, tapoitko sinä ketään sodassa?”

Kirjoitusprosessi sai välittömästi uuden suunnan. Vain hetkeä aiemmin kirjailija oli lyönyt pisteen  kertomukselle sotilas O’Brienista, joka oli tappanut vietnamilaisen sissin käsikranaatilla. O'Brien vastasi tyttärelleen tavalla, joka on mahdollista vain taidokkaalle tarinankertojalle: ”Tietenkään en”. Se soti kuitenkin kaikkea aiemmin kirjoitettua vastaan, mutta vaikuttaa tässä asiayhteydessä täysin loogiselta. Kuinka se on mahdollista? Vastaus on yksinkertainen: kirjailija O’Brien ei ole tappanut ketään, mutta tarinan sotilas O’Brien on. Kertomuksen logiikka ei perustu arkijärkeen, vaan toimii täysin omilla ehdoillaan. Kaikki on samaan aikaan sekä totta että sepitettä. Kertomus on kuin jazzbändi, joka esittelee aluksi kappaleen teeman, jota he seuraavaksi lähestyvät ennakoimattomasta suunnasta, mutta johon lopuksi vielä palaavat.

O’Brienin novellien sotilaat kertovat jatkuvasti toisilleen tarinoita, jotka venyttävät uskottavuuden ja toden rajoja. Toisinaan totuus on vain taakka, jota ei ole tarkoituksenmukaista antaa sivullisten kannettavaksi. Yhdessä kokoelman keskeisessä kertomuksessa sotilas kirjoittaa kirjeen kaatuneen aseveljensä sisarelle. Se tarina on tietenkin tosi ja niin täydellinen, että kaatuneen urhollisuus ja merkitys hipovat lopulta taivaita. Sisar saa kirjeen, mutta ei koskaan vastaa tai kiitä kirjoittajaa hienoista ja lohdullisista sanoista. Pettymyksensä puuskassa sotilas sanoo tovereilleen jotakin erittäin olennaista: kertomus olisi voinut olla vielä enemmän totta.

Kuinka sodasta voi kirjoittaa tositarinan, kysyy O’Brien. Hänen novellinsa ovat vastauksia. Ne kaikki ovat totta eikä hän suoranaisesti valehtele yhdessäkään. Ainoastaan totuus muuttuu tilanteeseen sopivaksi. Faktat, tulkinnat ja loppupäätelmät ovat pelkästään aineistoa, jonka ympärille tarinat rakentuvat. Aivan kuin Erno Paasilinnan aforismi – Kirjailijaksi ei synnytä. On elettävä sellainen elämä, josta syntyy kirjailija – muuttuisi lihaksi.

Englantilainen kirjailija Peter Ackroyd pohti 1990-luvulla antamassaan haastattelussa samaa totuuden teemaa kuin O’Brien novelleissaan. Hänen vastuksensa oli myös yksikertainen: ”Jos haluat valehdella, kirjoita muistelmat. Jos haluat puhua totta, kirjoita romaani”. Kun seuraavan kerran näen mainoksen rehellisistä ja luotettavista muistelmista, käsken mieleni tekemään saman kuin O’Brienin yöhön katoavat sotilaat aseilleen: ”lataa ja varmista!”


Fintellektuaalinen manifesti IV

The Waterboys: Red Army Blues (1984)

Alussa on syvä hiljaisuus. Vähitellen vaimeat kitarat kantavat melodian kaiuttimiin kuin salaa yössä liikkuvan menneisyyden haamun. Se kuulostaa silti lohdulliselta, tutulta ja turvalliselta. Pian kuulija oivaltaa, mistä venäläisestä laulusta sävelet on lainattu. Kuoro liittyy mukaan ja jännite kasvaa. Vain muutamaa sekuntia ennen kuin kappaleen ensimmäinen minuutti on päättymässä, rävähtävät saksofonin raa’at nuotit ilmoille. Tunnelma sähköistyy entisestään ja rauhallinen nostalgia kääntyy intensiiviseksi odotukseksi. Kasakkapartio lähtee kevyelle laukalle.

Tunnelma rauhoittuu jälleen, kun laskeudumme tarinaan. 17-vuotias poika lähtee sotaan. Äidin eron hetkellä lausumat sanat seuraavat matkalla. Sulkekaa silmänne ja tuntekaa kuinka Mike Scott maalaa sanoilla säväyttäviä kuvia, jotka herkistävät kaikki aistit vastaanottamaan tulevan. Laulajan ääni värähtää juuri oikeissa kohdissa.

Nuoren miehen sotataival kulkee Berliiniin savuavien raunioiden keskelle, jossa punainen lippu nousee salkoon voiton kunniaksi. Hän kohtaa amerikkalaisen sotilaan, joka muistuttaa häntä itseään kaikin mahdollisin tavoin. Sota on viimein ohi, mutta juuri silloin saksofoni muuntaa tutun melodian astetta synkemmäksi. Nuorukainen nousee junaan, jonka määränpää on komissaarin mukaan Kiova, mutta sinne hän ei koskaan pääse. Tätä toteamusta painottaa rumpalin yksi tiukka isku virvelirumpuun. Se ääni kertoo enemmän kuin lukuisat sanat.

Kuoro liittyy jälleen mukaan, ja dramaattinen tumma hyräily johdattaa Siperian karuissa tuulissa marssivia sotilaita vääjäämättömästi eteenpäin. Isänmaalleen kaikkensa antaneet miehet raahautuvat kuolemaan vankileirille, koska toveri Stalin pelkää heidän länsimaistuneen. Saksofoni soi entistä raaemmin, ja viimeisen pitkän nuotin jälkeen piano johdattaa meidät kohti sotilaan viimeisiä ajatuksia.

Kaiken uskon ja toivon kadottua, on jäljelle jäänyt vain tahto selviytyä, kaikin mahdollisin keinoin.  Kitarat syöksyvät luomaan rajuja ja kaoottisia säveliä, maalamaan kuvia sotilaiden helvetistä. Hetkellinen pelastus laskeutuu saksofonin hellin sävelin. Kuoro yhtyy vielä kerran Kasakkapartion melodiaan. Se puhdistaa sielut ja ravistaa synnit kärsivien hartioilta. Kuolleiden ja petettyjen sotilaiden äänet laskevat viimein esiripun surullisen tarinan ja kuulijan väliin.

Red Army Blues on karu kertomus nuoresta sotilaasta sekä kansasta sodan keskellä. Se on myös kronikka vainoharhaisen hallitsijan rajattomasta itsevaltiudesta ja kylmästä tahdosta.

　

Keimo "Kemu" Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (helmikuu 1986)