keskiviikko 29. heinäkuuta 2015

Kaunis, mutta ei valmis

Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistuksessa määritellään joukko perusoikeuksia, joihin kuuluu pyrkimys onneen. Onni on sinänsä hyvin subjektiivinen käsite, vaikka useiden valtioiden kansalaisilla on sen tavoitteluun laillinen oikeus. Toiset jopa löytävät sen. Mikä erottaa onnistujat epäonnistujista: älykkyys, ihonväri vai varallisuus? Onko kysymys keinotekoinen? Mitä yhteistä on Suomesta Ruotsiin muuttaneella ekonomiystävälläni tai tyttäreni maailmaan auttaneella turkkilaislähtöisellä lääkärillä? Kumpikin on löytänyt itselleen ja perheelleen hyvän paikan asua, elää ja tehdä työtä. Joukko onnen edellytyksiä on siis heidän osaltaan täyttynyt. Voiko sen kieltää toisarvoisiin syihin kuten syntyperään vedoten? Pelkkä ajatus puistattaa.

Robert McLiam Wilsonin romaani Eureka Street, Belfast on lohdullinen teos. Se alkaa kauniisti: ”Kaikki tarinat ovat rakkaustarinoita”. Kirjan henkilöt elävät kaupungissa, joka yrittää toipua kitkerästä sodasta. He ovat toistensa kaltaisia, uskontoa ja suhdetta emämaahan lukuun ottamatta. Vallasta kilpailevien ryhmien välinen vihapuhe ruokkii ja toteuttaa koko ajan itseään. Se on kierre, josta osallisten on vaikea päästää irti, ja sanat muuttuvat järkyttäviksi teoiksi.

Tämän kaiken keskellä kaupungin asukkaat tahtovat nauttia turvallisesta arjesta, tehdä työtä ja huolehtia läheisistään. Kirjailija tuo heidät lähelle lukijaa ja pohtii, miksi kaksi kulttuuria ei voisi elää rauhallisesti rinnakkain. Valitettavasti ääriliikkeet tekevät sen omilla toimillaan mahdottomaksi, ja kertomukseen sisältyvän veijaritarinan yllä leijuu koko ajan väkivallan uhka. Naurun takana virtaa sekä vuosikymmenten aikana vuodatettuja että varsin tuoreita kyyneleitä.

Kirjailija osoittaa todellisen taituruutensa kahden tärkeän luvun aikana, jolloin teoksen tyylilaji muuttuu. Ensimmäisessä hän kuvaa kaupunkia, ja sen asukaita runollisesti, mutta seuraavassa kaikki on jo toisin, miljoonina kappaleina: kauniit elämät katoavat ja kehittymässä olevat tarinat jäävät kesken. Kaupunki, jossa ”kaikki kadut ovat runoja”, on hetkessä kutistunut, ja kirjan sivut muuttuneet kevyemmiksi. Näistä kirjallisista ansioista teos on suurempi kuin sen yksittäisten osien summa. Se osoittaa, etteivät ääriryhmät oikeasti pyri rauhaan. Ehdot ovat hyvää tavoitetta tärkeämmät.

Pelko tai epävarmuus purkautuu valitettavan usein ajattelemattomiin tekoihin. Älykäs osaa suunnata tämän vapaana kasvavan energian palvelemaan jotakin itseään suuremmalta vaikuttavaa tarkoitusta, artikuloi epämääräisen sanoman sekä yksinkertaiseksi että ymärrettäväksi ja kirjoittaa manifesteja, jotka ruokkivat ennakkoluuloja entisestään. Minkäänlainen vihapuhe tai sodanjulistus monikulttuurisuudelle ei säteile turvallisuutta ympäröivään yhteiskuntaan tai vala uskoa tulevaisuuteen sen enempää kuin pesäpallomailoin tai jopa järeämmin asein varustautunut kansalaispartio loisi sitä kotikadulle. Ne vain lisäävät jännitteitä ja synnyttävät uusia surullisia tarinoita.

Tästä syystä on vaarallista rinnastaa yhteiskunnallista epäkohdista kirjoittaminen ja ongelmien tietoinen kärjistäminen toisiinsa. Ero on toisinaan hiuksenhieno, mutta kirjoittajan käyttämät sanat valikoituvat harvoin – oikeastaan eivät koskaan – satunnaisesti. Ajatteleva ja älykäs ihminen käyttää sanoja aina tarkoituksellisesti. Jos teksti vaikuttaa vihapuheelta, se todennäköisesti on sitä. Timantteja saadaan aikaiseksi hiomalla, mutta uhkaava sanoma ei muutu toiseksi jälkikäteen selittelemällä tai uhriksi heittäytymällä. Sanoilla on aina merkitys.  

Robert McLiam Wilsonin teoksen viimeisellä sivulla värisee heikko toivon liekki. Hän kirjoittaa: ”Voi sinua maailma. Kyllä sinä olet kaunis”. Niin olet, mutta äärikansallisen sanoman naamioiminen isänmaalliseksi puheeksi osoittaa, että se ei ole vielä valmis. Sivistystehtävä on yhä kesken.


Fintellektuaalinen manifesti VIII

lauantai 11. heinäkuuta 2015

Train: 50 Ways To Say Goodbye (2012)

Tiedäthän sen tavallisen tarinan? Poika kohtaa tytön, he rakastuvat toisiinsa ja koko maailma on luotu vain heitä varten. Jokainen pieni asia on täsmälleen omalla paikallaan eikä kokonaiskuvassa ole minkäänlaisia säröjä. Päivät soljuvat kuin keväinen virta kosken kiven lomassa ja vesi vaahtoaa kuin raikas kuohuviini lasissa. Kaikki elämän maut ja tuoksut ovat läsnä. Tämä ei ole sellainen laulu.

Tunnetko tarinan kääntöpuolen? Kun romanssi joskus päättyy, ja tyttö hylkää pojan tai päinvastoin, kirjoittaa hyvä lauluntekijä kaikkien aikojen erolaulun, joka nousee tietenkin listaykköseksi. Lienee turha listata laulajia, miehiä tai naisia, jotka ovat antaneet äänensä tarinalle, joka repii ja raastaa paatuneimmankin sielun vereslihalle. He osaavat tuoda surun ja menetyksen kuulijan iholle tavalla, joka satuttaa. Tuska luo äärimmäisen koskettavaa taidetta. Tämä ei ole sellainen laulu.

California 37 on Train-yhtyeen kuudes studioalbumi. Se on täydellinen kokoelma lauluja, joista oikeastaan jokaisen olisi voinut julkaista singlenä. Tasapainoinen tuotanto, tarttuvat melodiat ja toisinaan erinomaisesti keinuttavat rytmit luovat kuvan artisteista, jotka ovat tienneet, mitä ovat tekemässä. Tämä täydellisyys saattaa estää toisia suitsuttamasta levyn ansioita, mutta toisinaan sisäinen analyytikko täytyy nostaa hyllylle. On aika heittäytyä sävelten vietäväksi ja nauttia. Tämä on loistava albumi juuri siihen, ja 50 Ways To Say Goodbye kantaa kokonaisuuden ainakin yhden askeleen pidemmälle.

Surumieliset meksikolaiset mariachi-trumpetit johdattavat kuulijan sanan äärelle. Tyttö on jättänyt pojan. Eikö kuulostakin juuri siltä tavalliselta tarinalta? Odota pieni hetki. Lyhyt kitaralla soitettu espanjalainen sävelkulku kesken ensimmäisen säkeistön vie yhä syvemmälle luopumisen tuskan kuvastoon. Älä luovuta vielä, anna tarinalle aikaa kehittyä! Ehdimme kuulla jättäneen osapuolen tyypillisen selityksen, tämä ei johdu sinusta, vaan minusta, ennen kuin kertosäe kääntää odotusarvot ympäri. Kertoja ei jää painimaan tyypillisten ”miksi"-kysymysten äärelle, vaan lisää kierroksia ja kiihdyttää kohti maaliviivaa. Saamme seuraavaksi kymmenkunta vastausta, mitä entiselle tyttöystävälle tapahtui eikä yksikään niistä mairittele kohdettaan.

Saako riipivälle erolle nauraa? Hyvät kuulijat, kyllä saa ja oikeastaan pitää, sillä jossakin vaiheessa kaikki tragediat muuttuvat komedioiksi, ja on ainakin 50 tapaa jättää hyvästit.  


Keimo "Kemu" Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (lokakuu 2014)

keskiviikko 1. heinäkuuta 2015

Nürnbergin opetus

Oletko koskaan ajatellut, että huumori on oikeastaan vakava asia? Amerikkalaiset komediasarjat ovat vuosikymmenten ajan opettaneet meitä nauramaan juuri oikeissa paikoissa. Vitsien alleviivauksesta huolimatta, saatamme silti nauraa väärissä kohdissa. Pitäisikö meidän tällöin tuntea pistos sisällämme? Ei tietenkään, sillä myös tahottomalle komiikalle saa ja täytyy nauraa. Osa oivaltamisen ilosta täytyy jättää valistuneelle katsojalle.

Mille on sopivaa nauraa, ja mistä ei saa tehdä huumoria? Tämä kysymys erottaa ihmiset toisistaan. Kun huumori tulee liki, saattavat ilmeet vakavoitua, sillä joillekin asioille on sopivampaa nauraa kuin toisille. Jos huumoria ammatikseen tekevät seuraisivat sovinnaisuussääntöjä, loppuisivat naurun aiheet nopeasti. Periaatteessa kaikki perustuu erilaisuuden, erojen ja toiseuden havaitsemiseen sekä kaikenlaisten ennakkoluulojen hyödyntämiseen, erityisesti viimeksi mainitulle nauramiseen.

Jantso Jokelin kysyi kolumnissaan isältään, miksi tämä oli estänyt Kummeli-huumorisarjan ja Uuno Turhapuro –elokuvien katselun. Poika koki jääneensä ulkopuolelle, kielitaidottomaksi ja jopa sivistymättömäksi. Ohjaaja Rauli Jokelin perusteli valintaansa yhdellä sanalla: laatu. Hänen mukaansa hutilointi ja kiire pilaavat hyvän idean myös huumorissa. Hän ei kuitenkaan huomioinut, että kasvaminen laadullisesti vaatimattoman huumorin keskellä saattaa ajan myötä auttaa ymmärtämään laadukasta ja hyvin käsikirjoitettua vaihtoehtoa. Huumorintajua pitää kastella ja ravita kuten kasveja.

Edesmennyt Napakymppi-ohjelma opetti, että lähes kaikki ohjelmaan osallistuneet herrat ja rouvat olivat huumorintajuisia. Meillä suomalaisilla ei ole siis mitään hätää, sillä tosikot asuvat toisaalla. Me osaamme nauraa itsellemme, mutta kykenemmekö aina siihen? Pystyykö siihen yksikään kansa? Voiko kansakuntien välillä olla eroja?

Kiinalaista kulttuuria länsimaalaisille opettanut Lin Jutang (1895–1976) esitti teoksessaan Maallinen onni kvasitieteellinen kaavan, jolla kansakuntien historiallista muutosta ja yksilöiden inhimillisen kehitystä voidaan kuvata. Neljä tärkeää elementtiä olivat realismi, unelmat, huumori ja todellisuudentaju. Realismi ja idealismi (unelmat) ovat jatkuvasti törmäyskurssilla, ja oikeastaan kumpaakin pitää sekä hillitä että sekoittaa sopivassa suhteessa tosiinsa. Tiukasti todellisuudentajuun nojaava lähestymistapa, jossa ei ole sijaa unelmille vastaa eläimellistä olotilaa. Inhorealistit eivät kenties osaa nähdä nykyistä parempaa tulevaisuutta. Todellisuudentajun ja unelmien yhdistelmä luo sydänkipuja, joita Lin Jutang kutsuu idealismiksi. Todellisuudentajun ja huumorin yhdistelmä luo ihmisistä realisteja, jotka voidaan määritellä myös konservatiiveiksi. Unelmien ja huumorin yhdistelmä ruokkii puolestaan mielikuvitusta.

Vaarallisinta on idealismi ilman huumoria, sillä se johtaa fanatismiin. Kuinka monta kertaa ihmiskunta onkaan todistanut huumoritajuttomien diktaattorien hirmutekoja tai työntekijät joutuneet fanaattisesti asiaansa uskovien johtajien hampaisiin kyseenalaistaessaan vallitsevat olosuhteet komiikan keinoin. Huumori on läheisissä tekemisissä todellisuudentajun kanssa. Sen avulla pilantekijä saattaa itse asiassa tehdä palveluksen idealistille, ja estää tätä loukkaamasta itseään entistä pahemmin.

Kun idealismia hillitään huumorilla, joka nojaa tukevasti todellisuuteen, syntyy ajattelemisen korkein muoto, viisaus. Todellisuudentajun omaava ihminen saattaa huumorin avulla kertoa jotakin olennaista julmasta maailmastamme, mutta se ei tee häntä itseään julmaksi. Hän vain pehmentää lopullista iskua. Valitettavasti huumorinviljelijät joutuvat toisinaan fanaatikkojen uhreiksi, koska nämä eivät osaa nähdä oman idealisminsa lävitse. Vuonna 1937 kirjoitettu teos ei valitettavasti ole menettänyt yhtään ajankohtaisuudestaan.

Lin Jutang tunsi oman järjestelmänsä heikkoudet, ja käytti sitä lähinnä selventämään sanomaansa eikä suinkaan tieteellisenä instrumenttina. Kuvatessaan muun muassa 1930-luvun saksalaista kansanluonnetta, osui hän melko tarkasti kohteeseensa. Realismi ja erityisesti unelmat (idealismi) korostuivat huumorin ja tunneherkkyyden sijasta. Me kaikki tiedämme, mihin se puolestaan johti.

Vuonna 1936 saksalaiset unelmoivat Nürnbergissä uudesta ja nousevasta valtakunnasta. Myös toisen maailmansodan jälkinäytös – sotasyyllisyysoikeudenkäynnit – esitettiin saman kaupungin raunioilla. Tapahtuivatko kaikki kauheudet vain sen takia, että unelmissa ei ollut sijaa huumorille tai tunneherkkyydelle? Kuinka monta tuhoisaa päätöstä oman aikamme johtajat vielä luovatkaan, elleivät totuudenpuhujat (humoristit) osoita keisarin kulkevan ilman vaatteita?

Ludwig Wittgensteinin (1889-1951) Tracatatus logico-philosophicus -teoksen sisältö tiivistyy yhteen keskeiseen lauseeseen: "Minkä ylipäänsä voi sanoa, sen voi sanoa selvästi, ja mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava". Tällä havainnolla itävaltalainen filosofi yritti vähentää kaikenlaisten inhimillisten väärinkäsitysten merkitystä tieteellisessä keskustelussa ja rajasi samalla myös inhimillisen tulkinnan määrää. Erno Paasilinna (1935-200) puolestaan totesi: "kun asia sanotaan, niin kuin se on, se ei juuri koskaan ole niin". Toisin sanoen, mistä ei voi puhua, siitä on tehtävä huumoria, laskettava leikkiä. Tästä syystä huumori on oikeastaan kuolemanvakava asia.


Fintellektuaalinen manifesti VII