Miksi luen?

Se oli tiistain alkuilta ensimmäisellä kesälomallani, kun maailma avautui. Silloin kesät olivat pitkiä ja lämpimiä, ja vettä satoi korkeintaan joka kolmantena päivänä. Se oli erittäin tärkeä ilta. Kirjastoauto lähestyi pysäkkiä, ja joukko ihmisiä odotti sivummalla. Auto pysähtyi ja ovet avautuivat. Tuore kirjastokortti poltteli taskussani, kun nousin portaita. Sisällä odotti kuljettaja ja virkailija sekä kaksi seinustallista kirjoja. Autolla oli aikataulunsa, eikä pysähdys ollut pitkä. Lainaajan tuli toimia nopeasti. Hetken kuluttua huomasin kulkevani kirjapino sylissäni kotiin. Isäni hieman torui, koska olin tuonut mukanani 14 lastenkirjaa. Hän ei uskonut, että ehtisin lukea ne ennen lainausajan umpeutumista. Minä putosin toiseen ulottuvuuteen, silmät ahmivat rivejä ja yksi kerrallaan kirjat päätyivät luettujen pinoon. Harmittelin, että joutuisin odottamaan viikon ennen auton seuravaa käyntiä. 

Kirjat eivät olleet paksuja, mutta jokainen niistä kuljetti vierasiin maihin ja ympäristöihin. Kuljin antiikin Rooman, keskiajan Krakovan ja ruotsalaisen pikkukaupungin kaduilla, opin paljon elämästä, hyvästä ja pahasta. Ymmärsin, että ihmiset voivat olla erilaisuudestaan huolimatta toistensa kaltaisia ajasta ja paikasta riippumatta. Ylitin hetken ja havaitsin, että maailmalla on historiansa, nykyisyytensä ja tulevaisuutensa. Omani löytyivät kirjoista. Muutaman vuoden päästä vaihdoin kirjastoauton kaupunginosamme sivukirjastoon, Ihmemaa Oziin ja Narniaan. 

Muutamia vuosia myöhemmin kirjasto muutti suurempiin ja valoisampiin tiloihin, ja universumin salat aukenivat: kuljin useasti Arrakis-planeetan dyyneillä, ratsastin Marsin punaisilla hiekka-aavikoilla ja liftasin linnunradalla. Yläasteen aikana rohkaistuin tutkimaan ystävieni kanssa lähiympäristön rajoja ja löysimme kaupungin musiikkikirjaston. Sen valtaisan levykokoelman äärellä sivistimme itsemme popmusiikin klassikkoalbumeilla ja niiden kansilehdiltä löytyvillä tarinoilla. Kadun toisella puolella sijaitsi kaupungin pääkirjasto, jonka kiviseinät huokuivat historiaa ja jonka hyllyillä lepäsi loputtomasti uusia kertomuksia. Siellä läheinen koulukaverini avasi vielä yhden uuden portin, lehtisalin. Maailma tuli entistä lähemmäksi.

”Mitä tapahtuu kun luemme? Silmä seuraa mustia kirjanmerkkejä valkoisella paperilla vasemmalta oikealle edestakaisin. Ja olennot, luonto tai ajatukset, joita joku toinen on ajatellut, äskettäin tai tuhat vuotta sitten, astuvat mielikuvitukseemme. Se on suurempi ihme kuin että jyvä faaraoitten haudoista olisin saatu itämään. Ja se tapahtuu kaiken aikaa.” Olof Lagercrantz tiivistää olennaisen teoksessaan Lukemisen ja kirjoittamisen taidosta. Olen useasti pohtinut ajan mysteeriä, ja huomasin Senecan vastanneen samoihin kysymyksiin erinomaisesti jo toista tuhatta vuotta aiemmin. Tutut ja syvästi inhimilliset kysymykset, joita edeltävät sukupolvet pohtivat, askarruttavat yhä mieltämme ja haemme niihin näennäisesti uusia vastauksia. Menneisyyden ihmiset ja heidän ajatuksensa jatkavat elämäänsä kirjojen sivuilla. Myös me voimme avata samalla tavalla keskusteluyhteyden syntymättömien sukupolvien kanssa.

Tieto lisää tuskaa, mutta sen taakan lukeva ihminen pystyy kantamaan ja kääntämään piinaavan epätietoisuuden voimavarakseen. Lukuharrastuksen ilmeisen positiivisia vaikutuksia ei kannata aliarvioida. Lukeminen auttaa muun muassa rentoutumaan, virkistää aivotoimintaa, suo todennäköisesti paremmat yöunet, lisää empatiakykyä ja ehkäisee syrjäytymistä. 

Ympärillämme elää paljon lukeneita ihmisiä, mutta lukevatko he yhä tai ymmärtävätkö lukemaansa? Minä luen, koska se auttaa suhteuttamaan asioita ja harjoittamaan tervettä lähdekritiikkiä. Tiedän, että kaikki lukemani ei ole totta. Erehtyminen on inhimillistä ja sallittua, mutta väärän tiedon tai vääryyden toistaminen ei koskaan muuta virhettä totuudeksi.    

Fintellektuaalinen manifesti XLVI 

Troijan puuhevosen kevyet askeleet

Muutamia viikkoja sitten opistomme neuvontapisteen edessä seisoi erittäin kohtelias nuorukainen, jolla oli pieni ongelma. Hän halusi tehdä puuhevosen ja antaa sen lahjaksi ystävälleen, sillä perinteinen suklaarasia vaikutti mielikuvituksettomalta vaihtoehdolta. 
Molemmat talossa kokoontuvat ryhmät olivat valitettavasti täynnä, eikä poika olisi edes voinut osallistua koko vuoden kestävälle puutyökurssille, koska lukio-opinnot, S2-kieli ja opistomme kitaratunnit vaativat paljon aikaa. 
Kuuntelin tarkalla korvalla hänen soljuvaa suomeaan. Hän huomasi, että aihe itsessään kiinnosti minua ja nosti repustaan muistikirjan, pyöräytti kuminauhan päältä ja avasi kannet. Hän otti sivujen välistä erittäin tarkan piirustuksen, jossa jokainen osa puuhevosesta oli kuvattuna mittoineen. Hän oli valmistautunut hyvin ja ilmeisen ylpeä suunnitelmastaan. 
Samalla hetkellä puutyökurssien opettaja asteli kulman takaa näkyville. Pohdimme yhdessä hetkisen tilannetta ja päätimme järjestää pojalle mahdollisuuden valmistaa tämä erittäin tärkeä esine. Seuraavaksi toimistomme henkilökunta hoiti ilmoittautumismuodollisuudet sujuvasti ja kohtuullistimme opintomaksun.
Kun hymyilevä poika poistui jatkamaan koulupäiväänsä, oli meidän kaikkien päivä muuttunut monta astetta kirkkaammaksi. Olimme saaneet auttaa kauniin idean matkaa kohti lopullista päämääräänsä.

Kolmea viikkoa myöhemmin opettaja julkaisi Facebook-sivullaan kuvan valkoisesta puuhevosesta. Sen harja toi mieleeni antiikin Kreikan sotilaiden kypärät. Ajattelin, että tämä Troijan puuhevonen saattoi avata portteja, joiden olemassaoloa emme aiemmin olleet edes tienneet. 
        Pojan innostus tarttui. Hän opetti opettajalleen ja rehtorille, että kohteliaisuuden, kärsivällisyyden, määrätietoisuuden ja hyvän suunnitelman kokonaisuus on toimiva avain moneen lukittuun oveen.

Totuus lapsen suusta

Päivä kylpylässä on yleensä rentouttava kokemus.
        Vapaan viikonlopun kunniaksi hyppäsin junaan ja matkustin riittävän kauas painavista työasioista. Loikoilin onnellisena altaissa ja annoin lämmön helliä rasittuneita lihaksia saunoissa. Nautin hiljaisuudesta ja ärsyttävän rauhallisesta musiikista. Aikuisten kylpyläosastolla ei aamuisin ole ruuhkaa, mutta pukuhuoneissa pääsevät toisinaan pimeyden voimat irti, kun keskipäivä koittaa.
        – Vaihda uimapuku päällesi, isä tokaisi tyttärelleen.
        – Mä en haluu! Täällä on poikia, tytär huusi takaisin.
        – Mene sitten naisten pukuhuoneeseen, isä vastasi.
        – Mä en haluu olla siellä yksin, tytär huusi entistä kovempaa.
        – Ota sisko mukaasi, isä ehdotti ja nyökkäsi kohti nuorempaa tyttöä, joka seisoi hiljaa uimapuku jo yllään.
        – Se on idiootti, vanhempi tytär huusi vieläkin kovempaa, ja korvieni sietokyky oli koetuksella.
  Isä katsoi tytärtään, joka nojasi pukukaappien oveen ja piti uhmakkaasti käsiään ristissä edessään. Molemmat tuijottavat vakavina toisiaan. Isä riisui vaatteitaan, ja nosti niitä yksi kerrallaan pukukaappiin. Penkit olivat täynnä muita kylpylävieraita: yksinäisiä miehiä sekä isiä poikiensa että isiä tyttäriensä kanssa. He kaikki yrittivät välttää katsomasta riitapukareita ja toisiaan silmiin. Minua hymyilytti. Pystyin tuntemaan lapsensa kanssa henkistä painia käyvän isän tuskan.
        – No, niin. Vaihda uimapuku päällesi, isä aloitti, ja sama keskustelu käytiin jälleen, mutta aiempaa huomattavasti kuuluvammalla äänellä. Lopputulosta se ei muuttanut.
Hetken hiljaisuuden jälkeen isä aloitti kolmannen kierroksen. Keskustelu toistui entisenlaisena, mutta edellistä äänekkäämpänä. 
        – Tämä on pattitilanne, isä totesi lopulta. – Sinä et halua tehdä mitään.
Nuorempi tytär itki hiljaa ja nojasi isänsä selän takana pukukaappiin. Ihmiset ympärillä yrittävät joko pukea vaatteensa ylleen tai vaihtaa uima-asuihin mahdollisimman nopeasti.
        – Itse olet idiootti, nuorempi huokasi kyynelten läpi sisarelleen.
        Tämä muuttui entistä kiukkuisemmaksi ja paukautti pukukaapin oven voimalla kiinni. Se räsähti ilkeästi. Isä ponkaisi penkiltään. Seuraavaksi tyttö tarttui painavaan urheilukassiin ja heitti sen keskikäytävälle. Pesuainepullot vierivät lattialla.
        – Varo! Täällä on muitakin ihmisiä, isä korotti ääntään ja muuttui kasvoiltaan punaiseksi.                      
       Nuorempi tytär katsoi silmät suurina sisartaan ja isäänsä: kauhu kuivasi kyyneleet.
       – Ei täällä ole ihmisiä! Kaikki ovat idiootteja! vanhempi tytär raivosi katsomatta ympärilleen.
  Isä pysähtyi ja alkoi pukea vaatteita takaisin ylleen. Väki katosi heidän ympäriltään vauhdilla.
       – Selvä, vien sinut autoon, hän sivalsi.
       Olin ehtinyt kuivata itseni ja pukeutua. Astelin nopeasti pukuhuoneesta käytävälle sivuilleni katsomatta. Jäin kylpylän sisäänkäynnin edessä olevaan kahvilaan rauhoittumaan ja kirjoittamaan kokemuksistani, enkä huomannut poistuivatko he pukuhuoneesta.

Toisinaan ajattelen kuin tuo pieni tyttö, mutta en uskalla sanoa tai kirjoittaa yhtä suoralla ja vakaalla kädellä. Jätän suosiolla totuuden sanat lapsille.
     Tämän tarinan merkitsi muistiin yksi niistä lukuisista idiooteista tytön ympärillä.


Loposen arkistosta: Muistikirjamerkintä syksyltä 2000

Nathaniel Rateliff & The Night Sweats: Tearing at the Seams (2018)

Milloin on aika heittää pyyhe kehään ja lopettaa yrittäminen? Tämän peruskysymyksen äärelle muusikko Nathaniel Rateliff joutui pysähtymään. Hän päätti antaa itselleen vielä yhden mahdollisuuden ja kokosi uuden yhtyeen. Kokoonpanon ensialbumi nosti artistin uran nousuun ja levyltä irrotettu S.O.B. -kappale teki kiihkeästä soulista salonkikelpoista. Yhtye kuulosti nimeään kantavalla äänitteellä itseltään: lavalla virtasi hiki ja kappaleet puskivat eteenpäin kuin pysäyttämätön juna. Bändi ei jarrutellut mutkissa, vaan lisäsi höyryä.

Tearing at the Seems on yhtyeen toinen albumi. Rateliffin ääni kuulostaa varmemmalta, sävykkäämmältä ja tuhdimmalta, ja soittajat ovat hieman rauhoittuneet. Kaikkea ei enää tarvitse ladata jokaiseen kappaleeseen: juna kulkee, mutta pysyy tiukasti raiteilla. Näissä tekijöissä lepäävät sekä levyn vahvuudet että heikkoudet. Raivoisa hyökkäysvaihe on saatu päätökseen, on aika vakiinnuttaa tilanne, käydä hetkeksi puolustusasemiin ja näyttää muille muskeleita. Onneksi heikkoudet jäävät vahvuuksien taakse piiloon. Albumi osoittautuu tasapainoiseksi kokonaisuudeksi.

Shoe Boot käynnistää tarkoin harkitun ilotulituksen. Alun rumpurytmit eivät kerro tyylilajista tai historiallisista vaikutteista juuri mitään, mutta basso kuljettaa ajatukset muutamaksi sekunniksi pohjoisen Motownsoulin maailmaan, kunnes sielua riipivät puhaltimet muistuttavat, että levy-yhtiö on Stax ja Southern Soul päivän tunnussana. Seuraavat kappaleet tuovat lisää sävyjä ja instrumenttivariaatioita. Ote säilyy terävänä, mutta perustunnelma rentona. Kukaan ei purista soitintaan liikaa ja veri kiertää sormista kappaleisiin, jotka elävät ja hengittävät yhtyeen määräämässä tahdissa. Puolivälin lähestyessä albumin tunnelma rauhoittuu. Hey Mama ja Babe I Know luovat kaivatun lepohetken lempeän paahteen keskelle.

Albumin toinen puoli käynnistyy perinteeseen kuuluvalla hakkaavalla rumpukompilla, jyrähtävillä uruilla ja pienellä huudatuksella. Intro on nimensä veroinen, ja se johtaa kohti väistämätöntä loppua. Saamme matkalla nauttia taidokkaasta soitosta, tiukasta asenteesta ja menneisyyteen kumartavista äänimaisemista. Tämän junan konduktööri tietää, mihin olemme matkalla ja milloin olemme perillä.

Rateliff ei heittänyt pyyhettä kehään, vaan lisäsi kierroksia. Mihin hän yhtyeensä kanssa vielä yltääkään? Robert Finleyn esimerkki osoittaa, että ikä ja numerot luovat uskottavuutta. Nathaniel Rateliff & The Night Sweats nostavat odotukset korkealle: kahden mainion albumin tunnelma huutaa kolmatta täysosumaa.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (Heinäkuun levy 2018)