”Taide kulkee edellä – ja vartijat perässä”

Pimeydessä loistaa valo, joka heijastaa luolan takaseinälle varjoja, joista katselijat päättelevät millainen maailma on, ja kuinka se toimii. Valon ja varjojen leikin perusteella ihminen yrittää ymmärtää kaiken olennaisen sekä elämästä että ihmisyydestä ja kuinka kaikkeus on organisoitu. Platonin ideaopin mukaan maailma, jossa elämme, on vain heijastus ajattomasta ja tilattomasta todellisuudesta. Pystymme omassa kuplassamme aavistamaan vain pienen osan kokonaisuudesta, ja senkin yleensä väärin.

Jos emme päättelykykymme avulla voi selvittää kuinka asiat oikeasti ovat, miksi taitelijat puolestaan pyrkivät kuvamaan näkemäänsä ja kopioimaan kokemaansa maalauskankaalle tai veistoksiin. Miksi he astuvat vielä yhden askeleen kauemmaksi Platonin esittämästä aistihavainnoin saavuttamattomasta todellisesta maailmasta? Miksi he edes käsittelevät teoksissaan varjojen ja heijastusten kuvia?

Tein viikko sitten yllättävän matkan ihmisyyteen. Ihastelin kolmessa taidemuseossa kolmen eri taiteilijan teoksia ja mietin, ymmärränkö todella kaikkea näkemääni. Ensimmäisten pohdintojen jälkeen päätin olla itselleni armollinen ja pelkästään nauttia teoksista enkä analysoinut kaikkea puhki tai kyllästyttänyt kanssamatkaajia teoreettisilla esitelmillä estetiikasta tai taiteesta. Hylkäsin myös Platonin ideaopin. Heittäydyin silmät suljettuina lämpimään veteen ja näin enemmän, koska annoin tunteen viedä.

Ateneumin seinillä mustavalkoiset Henri Cartier-Bressonin valokuvat kuljettivat historiaan, jossa mies ja kamera pääsivät monta kertaa todistamaan juuri oikeaa hetkeä. Hän oli paikalla, kun valta vaihtui kiinassa ja Mao Zedongin joukot marssivat pääkaupunkiin. Hän kuvasi Mahatma Gandhin vain hetkeä ennen salamurhaa ja todisti lukuisia tapahtumia, joista olemme lukeneet kirjoista, ja dokumentoi eksoottisten kulttuurien erityispiirteitä.

Toisinaan taide on vaarallista, se loukkaa ja osoittaa epäkohtia, joista virallinen totuus vaikenee. Helsingin taidemuseon (HAM) toisen kerroksen salin kulmassa on joukko erimuotoisia pieniä taidokkaasti veistettyjä arkkuja, joissa jokaisessa on sisällä harjateräsputkia (betonirautaa). Asetelma on itsessään viaton, mutta seinälle asetettu selitys muuttaa hetkessä kaiken. Teos kuvaa lapsia, jotka kuolivat maanjäristyksessä sortuneissa rakennuksissa. Uhreilta olisi kenties vältytty, jos koulut olisi rakennettu vallitsevien ohjeiden mukaisesti. Kiinalainen taiteilija Ai Weiwei osoitti teoksellaan ahneuden ja piittaamattomuuden seuraukset, ja joutui itse vaikeuksiin. Jokainen arkuissa lepäävä putki on haettu sortuneiden koulujen runioista.

Jani Leinosen Tottelemattomuuskoulu Kiasmassa ylittää rajoja. Hän kommentoi aikaamme, leikittelee olemassa olevalla materiaalilla ja luo siten uusia merkityksiä. Omalla tavallaan merkittävin teos saattaa hyvinkin olla kirje Raisio-yhtiön lakimieheltä. Yhtiö oli valmis jopa oikeudellisiin toimiin taitelijaa kohtaan, koska tämä oli käyttänyt Elovena-paketista tuttua kansikuvaa, josta oli muokannut uudenlaisia variaatioita. Kiinassa valtio voi sulkea toisinajattelijan kotiarestiin tai vankilaan, mutta Suomessa taitelijan kimppuun käyminen olisi todennäköisesti vain tahrannut yhtiön omaa julkisuuskuvaa.

Onneksi keskuudessamme on tulkkeja, jotka esittävät meille sen, jota emme aina itse huomaa. Toisinaan taiteilijoiden täytyy näyttää meille pimeys, jotta näkisimme valon. Lopulta kaikki varjot pehmenevät vastavalossa, ja vartijat saavat juosta itsensä uuvuksiin.


Fintellektuaalinen manifesti XIV

Sufjan Stevens: Fourth of July (2015)

Me tarvitsemme Sufjan Stevensin kaltaisia muusikoita, jotka osaavat sekä kirjoittaa merkityksellisiä lauluja että maalata sävelillä maailmoja, joissa kuuntelija pääsee edes hetkeksi irti arjesta. Stevens on multi-instrumentalisti, joka löytää kappaleistaan olennaisimman eikä tuki äänimaisemaa. Lauluissa on useita kerroksia, mutta perusteellisesta rakentamisesta huolimatta kevyt ja tarkoituksenmukainen vaikutelma säilyy alusta loppuun. Kaikkea on riittävästi eikä turhuudelle jää sijaa, mikä osoittaa luontaista käsityötaitoa.

Carrie & Lowell on artistin seitsemäs studioalbumi, jolla on yksitoista hienoa kappaletta. Nimensä mukaisesti kiertyvät levyn teemat Stevensin äidin Carrien ja isäpuolen Lowellin ympärille. Ensin mainittu on kuitenkin laulujen kantava voima. Levy on leimallisesti kokonaisuus eikä siinä ole yhtään heikkoa lenkkiä. Kappalejärjestys on myös koottu erinomaisesti. Viisi ensimmäistä vie vääjäämättömästi kohti huipennusta ja viisi seuraavaa laskeutuu loogisesti kohti väistämätöntä loppua.

Kaiken keskellä seisoo komeasti Fourth of July, joka soi kauniisti ensimmäisistä sävelistä alkaen. Äänimaisema rakentuu vain muutaman instrumentin varaan. Ne tukevat kuulasta ja herkkää lauluääntä, ja silti tuotanto tuntuu täyteläiseltä kuin hyvä viini eikä siinä ei ole mitään liikaa ja tarina kohoaa kaiken tavanomaisuuden yläpuolelle. Carrie sairasti skitsofreniaa ja kaksisuuntaista mielialahäiriötä ja isäpuoli owell joutui puolestaan kantamaan kasvatusvastuun. Laulaja ei oikeastaan koskaan voinut viettää levollista ja rauhallista aikaa äitinsä kanssa. Fourth of July on äidin ja pojan välinen koskettava vuoropuhelu kuolinvuoteen äärellä. Stevens lataa sanoihin ja kielikuviin merkityksiä, jotka kauneudessaan nyrjäyttävät kuulijan sisäisen maailman ympäri. 

Sufjan Stevens ei sinänsä kulje uusilla poluilla, sillä monet artistit ovat purkaneet hankalaa äitisuhdetta tuotannossaan, kuten Roger Waters teki muhkealla The Wall -albumilla tai Chocolate Genius puki koskettaviksi sanoiksi yhä syvemmälle dementiaan ja muistamattomuuteen vajoavan äitinsä tarinan My Mom -kappaleessa. Mutta Sufjan Stevens vie kaiken askeleen pidemmälle: äiti on aina äiti.

Hyvät kuulijat, Fourth of July on kenties vuoden 2015 kaunein ja koskettavin laulu. Viimeisten haikeiden sävelten kadotessa tyhjään tilaan kappaleiden väliin, ovat kaikki kyyneleet aitoja, ja äidin pojalleen toistamat sanat ”We're all gonna die” soivat vielä pitkään mielessä.

Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (joulukuu 2015)

Säveliä vuodenvaihteeksi

Vuosi 2015 jää historiankirjoihin ikävien aiheiden takia ja musiikki joutui kirjaimellisesti tulilinjalle. Onneksemme nämä tapahtumat eivät estä artisteja harjoittamasta ammattiaan, sillä juuri tällaisina aikoina tarvitsemme kaikkein eniten sävelten lohdutusta. Olen valinnut vuoden kattauksesta viisitoista mielenkiintoista albumia, jotka julkaistiin tammikuun ja lokakuun välisenä aikana.

Alabama Shakes: Sound & Color
Hetkittäin kuulijan valtaa tuttuuden tunne: ”olen kuullut tämän ennenkin”. Juuri sillä hetkellä Alabama Shakes –yhtyeen laulukirjassa kääntyy uusi sivu ja odottamaton tapahtuu. Yhtyeen toinen studioalbumi nostaa tekijänsä muutaman askelman muita korkeammalle. Taidokkaasti punotut äänet ja värit ottavat omansa, mutta tekevät samalla kunniakierroksen rockin ja soulin stadionilla.

Calexico: The Edge Of The Sun
Calexico kulkee omilla raiteellaan eikä uusin levy tee irtiottoa aikaisemmasta tuotannosta. Keskitempoiset sävelmät kuljettavat tarinoita eteenpäin ilman suurta vimmaa tai raivoa, mutta latautuneen tunnelman voi aistia jokaisella luonnonmukaisesti soitetulla raidalla ja kappaleiden takaa pilkistävästä intohimosta. Calexico on kuin vilvoittava keidas metallisten ääniraitojen täyttämässä radioaaltojen kuivassa autiomaassa.

Gary Clark Jr. : The Story of Sonny Boy Slim
Jos kuvittelet bluesin olevan tylsää, tartu tähän Gary Clark Jr:n levyyn. Clark vie sinut retkelle, joka alkaa äänellisestä perinnemaisemasta, mutta jo ensimmäisten minuuttien aikana on jo selvää, etteivät juuret ehdi kasvaa maahan.  Hän vie ilmaisunsa monta astetta pidemmälle. Vaikka bluesin historiallinen kitaraelementti on läsnä vahvasti, koukkaavat laulumelodiat monesti soulin ja gospelin syvyyksiin ja rytmivalinnat kierrättävät mustan musiikin historiaa puuvillapelloilta urbaaniin sykkeeseen.

Father John Misty: I Love You Honeybear
Vuoden 2015 Hullu hatuntekijä on löytynyt. Laulaja-lauluntekijä Joshua Tillman on punonut toiselle Father John Misty -albumille joukon sävelmiä, joiden maailma on uskomattoman viehättävä kaikessa omituisuudessaan. Strange Encounter kulkee sävelmänä popmusiikin tuttuja mahtipontisen kauniita polkuja, mutta Bored In The USA näyttää kirjaimellisesti keskisormea kaikille kauniille lupauksille. I Love You Honeybear on vuoden piristävin albumi.

Rhiannon Giddens: Tomorrow Is My Turn
The Carolina Chocolate Drops –yhtyeen laulaja Rhiannon Giddens osoittaa erinomaisuutensa tulkitsijana ensimmäisellä sooloalbumillaan. Hän liikkuu suvereenisti sekä gospelin ja countryn että rockabillyn ja ranskalaisen laulelman rajapinnoilla. T Bone Burnettin tyylikäs tuotanto tukee laulajaa koko matkan ajan ja musiikin dramatiikka kantaa ensimmäisistä sävelistä viimeisiin huokauksiin saakka. Tomorrow Is My Turn on vuoden tyylikkäin kokonaisuus.

Jason Isbell: Something More Than Free
Isbellin uusin albumi jatkaa edeltäjänsä Southeasternin jalanjäljillä. Kenties se ei ole kaikilta osa-alueiltaan yhtä vahva ja ehjä, mutta seisoo tukevasti omilla jaloillaan. Isbell päivittää hienosti amerikkalaista perinnemusiikkia, countrya ja americanaa 2000-luvulle: tunteet ovat aitoja ja tarinat rehellisiä. Tästä ei puutu kuin leirinuotio tai hämyinen kantapöytä.

Sam Lee & Friends: The Fade In Time
Jos haluat tehdä matkan vuosisatojen takaiseen Britanniaan, anna Sam Leen albumin johdattaa tietäsi. Leen musiikki ei ole muodikasta tai flirttaile moderneilla soundeilla, vaikka äänimaisema on toisaalta sidottu omaan aikamme. Muun muassa harppu, puhaltimet, viulu, ukulele ja lyömäsoittimet kuljettavat laulumelodiat kauas historiaan, vaikka sovituksissa soivat toisinaan myös uudemmat rytmit.

Mumford & Sons: Wilder Mind
Kahdella ensimmäisellä levyllään he opettivat meidät rokkaamaan banjon tahtiin, mutta kolmannella akustiset soittimet ovat lentäneet nurkkaan ja sähköiset vallanneet tilan. Mumford & Sons -yhtyeen kolmas albumi ei enää edusta sitä musiikkia, johon kerran rakastuin, mutta se on ehdottomasti uuden romanssin alku. Soundi on ottanut askeleen loogiseen suuntaan, mutta laulunkirjoitustaito ei onneksemme ole kadonnut mihinkään.

Muse: Drones
Albumi on kuin kooste kolmesta edeltäjästään, sillä yhtyeen musiikin vahvimmat elementit ovat jälleen vahvasti esillä: väkevät kitarariffit, iskevät laulumelodiat ja tiukka yhtyesoitto. Kuuntelija voi nähdä edessään heijastuksen Matthew Bellamyn rockkukkoilusta sekä Chris Wolstenholmen ja Dominic Howardin tiukasta rytmityöskentelystä, joka viimeistään kietoo dramaattiset kappaleet tiukaksi paketiksi.

New Order: Music Complete
Yhtyeen kolmas tuleminen on juhlallinen. Levyn avausraita Restless osoittaa jo heti ensihetkistä alkaen, että melodioiden ja rytmin yhdistäminen on yhä hallussa. New Order osaa tasapainoilla orgaanisen yhtyesoiton ja syntetisaattorisoundien ristiaallokossa. Toisaalta yhtye osaa myös nauraa itselleen, jonka hulvaton Tutti Frutti viimeistään osoittaa. Tanssikengät jalkaan: nyt mennään!

The Staves: If I Was
Kolmen englantilaisen Staveley-Taylorin sisaruksen äänet soivat harmonisesti yhteen ja antavat kappaleille riittävästi ilmaa siipien alle. Tuottaja Justin Vernon (Bon Iver & Volcano Choir) antaa sävellyksille tilaa elää ja liikkua eikä tunge turhia instrumentteja tai efektejä pilaamaan tunnelmaa. The Stavesin maailma on kuin kirkas ja kuulas talvinen päivä, jonka päätteeksi takkaan sytytetään tuli ja nautitaan viimeiset sävelmät lämpimän glögin kanssa.

Sufjan Stevens: Carrie & Lowell
Sufjans Stevens palaa folkjuurillleen taidokkaasti yhdentoista hienon kappaleen voimalla, joiden taustalla seisoo hänen oma äitinsä muiston varjo. Skitsofreniaa sairastanut äiti jätti perheensä, ja siitä tuskasta kumpuaa tämän levyn ydinajatus. Fourth of July saattaa olla vuoden 2014 kaunein ja koskettavin laulu, ja se puolestaan nostaa Sufjan Stevensin suurien lauluntekijöiden kastiin. Totuus sattuu.

Ryley Walker: Primrose Green
Alussa on sävelmä ja sanat. Seuraavaksi sen ympärille rakennetaan äänimaisema. Soittajat tietävät minne ovat matkalla, ja siksi he voivat heittää kartan roskakoriin. He täyttävät tyhjän tilan soitolla, joka osittain perustuu improvisaatioon ja tunnelmaan. Ryley Walker kertoo käyttävänä ääntään kuin John Coltrane saksofoniaan. Tämä saattaa kuulostaa aluksi kaoottiselta, mutta kaikki on hyvin, erittäin hyvin. Nojaa rennosti taaksepäin ja nauti kyydistä.

Matthew E. White: Fresh Blood
Tämä albumi tarjoilee hienoja sävellyksiä ja mainioita orkestraatioita, joita Whiten välillä ujolta kuulostava ääni vie vääjäämättä eteenpäin. Ujous on kuitenkin tyylikeino, joka loistaa omimmillaan Rock & Roll is Cold -kappaleen kierossa huumorissa. Levyn soulin ja gospelin värittämissä äänimaisemista Whiten ääni on löytänyt kotinsa, jossa kuulijan on levollista viettää aikaansa.

Cassandra Wilson: Coming Forth by Day
Moni artisti muisti Billie Holidayn syntymän juhlavuotta ja teki hienoja tulkintoja klassikoista. Cassandra Wilson on versioinut Holidayta jo aiemmin, mutta nyt suunta on toisenlainen. Jazzin kuningatar uskaltaa ottaa muutaman askeleen varjoihin ja seisoa ylväästi näiden dramaattisten tulkintojen takana ja toisilla musiikkikentillä kannuksensa ansainneiden muusikoiden edessä. Yhdessä he puhaltavat uutta eloa muun muassa ikoniseen Strange Fruit -kappaleeseen.

Pikainen paluu menneisyyteen

Nostan vielä vuoden 2014 sadosta muutaman albumin.

Ray Lamontagne:  Supernova
Laulaja-lauluntekijän viides levy on herkullinen kattaus. Näissä kymmenessä kappaleessa sovitusten retrohenkisyys hivelee korvaa.

John Mellencamp: Plain Spoken
Mellencamp elää ja voi hyvin. Jälleen kerran hän osoittaa, että vähemmän on enemmän.

The Secret Sisters: Put Your Needle Down
The Secret Sisters tarjoa hyväntuulisen matkan amerikkalaiseen musiikkimaisemaan. Laulu ja sovitukset ovat kohdallaan.


Keimo "Kemu" Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (joulukuu 2015)

Tiedämmekö, että on joulu?

En ole varma käynnistyivätkö tapahtumat naapurin lukiolaistytöstä, joka kävi kastelemassa kukkiani matkoilla ollessani. Hänen hymynsä valaisi aina koko rappukäytävän ja kevyet liikkeet säteilivät pelkkää hyvää oloa ympärilleen. Odotin pelokkaana sitä päivää, jolloin joku särkisi hänen sydämensä ja rikkoisi kauniin sielun. Onnekseni ja tietääkseni se päivä ei ole koittanut vielä.

Toisaalta tarina voisi alkaa toisesta nuoresta ihmisestä, musadiggarista, joka vieraili säännöllisesti toimituksessamme ja toi aina tullessaan uuden levyarvostelun. Nautin keskusteluista hänen kanssaan, vaikka olin vanhan liiton miehiä: 1960-luvun jälkeen mitään merkittävää ei ole julkaistu ja kevyen musiikin tähdet ovat pelkästään muovisia egoisteja. Tätä en tietenkään nuorelle miehelle koskaan kertonut, vaan kuuntelin kohteliaasti hänen intoiluaan ja esitin yleensä muutamia melko asiallisia kysymyksiä. Se sai hänet aina innostumaan enemmän. En yllättynyt, kun hän myöhemmin päätyi töihin radioon. Kuuntelen yhä mielelläni hänen ohjelmiaan.

Tarinan lähtölaukauksen saattoi myös ampua levykauppias, jonka liikkeessä piipahdin säännöllisesti perjantaisin työviikon päätteeksi. Rupattelimme maailman ilmiöistä ja tietenkin musiikista. Hän yritti vetää minut väkisin uudelle vuosikymmenelle, mutta 1980-luku ei tuntunut omaltani millään tasolla. Kaipasin stadionluokan esiintyjien sijasta pieniä ja hämyisiä klubeja, folk- ja bluesartisteja sekä inteemejä musiikkituokioita ja kelvollisesti kerrottuja tarinoita. Levykauppias oli armoitettu bluesmies, mutta piti silti mielensä avoimena kaikenlaiselle musiikille. Tein toisinaan pieniä myönnytyksiä, mutta jo muutaman vuoden tuttavuuden jälkeen ostin muutamia melko mainoita uutuusalbumeja ja surin yhdessä hänen kanssaan Stevie Ray Vaughanin surullista kohtaloa. Taisimme jopa kumota lasilliset viskiä liikkeen takahuoneessa hienon muusikon muistolle ja virtuoosimaiselle kitarankäsittelytaidolle. Tuohon kaikkeen vaadittiin vain pieni hetki eräänä jouluna.

Joulukuun alussa vuonna 1984 kauppias matkusti äänentoistoalan messuille Lontooseen. Pyysin häntä pitämään silmänsä ja korvansa auki, jotta voisi tuoda tullessaan neljä kappaletta Britannian singlelistan joulun ykköshittiä. Aluksi se oli vitsi, mutta kauppias innostui ja lupasi hoitaa asian. Hän halusi kuitenkin tietää, miksi levyjä piti olla neljä ja mikä sai minut haluamaan nimenomaisesti listaykkösen. Kerroin lahjoittavani ne naapurin mukavalle tytölle, levyarvosteluja kirjoittavalle nuorelle miehelle ja kahdelle kummilapselleni. Tahdoin osoittaa, ettei Loponen ollut vielä täysin kalkkeutunut ja sulkeutunut pelkästään menneiden vuosikymmenten musiikillisten haamujen seuraan. Kauppias nauroi ja lupasi perehtyä huolellisesti aiheeseen, sillä hän joutusi lopulta arvaamaan voittajan, koska matkan päättyessä olisi jouluun aikaa kolmatta viikkoa.

Pari päivää ennen joulua muistin sopimuksemme ja ryntäsin töiden jälkeen liikkeeseen. Tornitalon ikkunoissa loisti toinen toistaan kirkkaampia ja värikkäämpiä valoja. Levykauppiaan koristelut olivat hillitymmät: yksinkertainen kynttelikkö näyteikkunassa ja pieni enkeli kassakoneen vieressä. Nähdessään minut hän hymyili arvoituksellisesti ja poistui takahuoneeseen. Hän palasi mukanaan armeijan leipälaukku, jolla minun pitäisi kuljettaa lahjat saajiensa luokse, enkä saisi missään nimessä tutkia sisältöä ennalta. Naurahdin, mutta ymmärsin hänen olevan tosissaan. Lupasin tehdä juuri niin kuin hän halusi. Hän ojensi laukun ja kertoi olevansa varma, että siellä todellakin oli ykköshitti. Tiukka katse vakuutti myös minut. Se oli erittäin omituinen tunne.

Jouluaattona ensimmäinen pysähdyspaikkani oli veljeni koti. Viimeisen joulupuurolusikallisen jälkeen avasin viimein leipälaukun ja ojensin ensimmäisen levyn kummityttärelle. Petyin nähdessäni kansikuvan, joka oli mielestäni todella mauton. Kaiken lisäksi näin sanan ”Christmas”. Jäykistyin kauhusta, sillä ajattelin kauppiaan pilailevan kustannuksellani. Kummitytär kiljaisi terävästi. Jähmetyin täysin. Hän ryntäsi luokseni ja rutisti oikein kunnolla. Olin entistä hämmentyneempi. Seuraavassa paikassa myös kummipoikani oli silmin nähden liikuttunut lahjasta, vaikka yritti käyttäytyä hillitysti. Kolmannessa kohteessa musadiggarin isä puolestaan juoksi perääni ja ojensi minulle pullon hyvää italialaista punaviiniä. Olin todella ihmeissäni.

Suurimman yllätyksen koin iltapäivällä naapurissa. Viehättävä nuori lukiolainen halasi ja antoi minulle metallirasian, joka oli täynnä hänen leipomiaan herrasväen pikkuleipiä. Ojensin hänelle levyn eikä se ollutkaan viimeinen. Leipälaukkussa oli vielä viides, jonka kanteen oli teipinpalalla kiinnitetty hillitty englantilainen joulukortti. Kauppias oli kirjoittanut siihen koristeellisella käsialalla lyhyen joulutervehdyksen.

Kun viimein pääsin kotiin, asetin levyn soittimeen. Rumpujen ja syntetisaattoritaustan päällä kilahti joulukello kahdesti. Se loi vaikutelman melko perinteisestä joululaulusta. Aluksi olin pettynyt, mutta pian kappale kulki ennalta-arvaamattomaan suuntaan ja solistit vaihtuivat koko ajan. Kun irlantilainen artisti huudahti ”Well tonight, thank God it's them instead of you”, valuivat kyyneleet silmistäni. Olohuoneen täyttänyt musiikki osoitti, etteivät kaikki maailman rocktähdet ajatelleet ainoastaan itseään. Kohotin maljan mainiolle levykauppiaalle ja kuuntelin laulua yhä uudestaan kyntttilöiden valaistessa jouluyötä.


Loposen arkistosta: muistikirjamerkintä vuodelta 1992

”Ne tekevät sen itse”

Olenko tulossa vanhaksi, koska vuosi 2015 vaikuttaa hullummalta kuin moni edeltävä? Alkuperäisen julkaisusuunnitelman mukaan minun piti kirjoittaa pääasiassa kulttuurista ja luovuudesta sekä piipahtaa ainoastaan hetkeksi ihmismielen pimeälle puolella. Suunnitelma sai ensimmäisen särön jo tammikuussa, kun terroristit iskivät Charlie Hebdo -satiirilehteä vastaan. Sen jälkeen iskut inhimillisyyttä ja älyä vastaan lisääntyivät monella rintamalla.

Huumori on vaarallinen ase älykkään ihmisen käsissä. Diktaattorit ja totalitaristiset järjestelmät kääntävät yleensä alkuperäisen idealisminsa fanaattisuudeksi, jolloin huumorille ei jää sijaa. Tyhjänpäiväisille asioille nauraminen on sinänsä melko vaaratonta, mutta älykäs huumori iskee kohteeseensa odottamattomasta suunnasta, eivätkä keisarit halua kansan muistuttavan heitä alastomuudestaan. Pahimmassa tapauksessa humoristit tekevät työtään henkensä kaupalla.

Kapinalliset mielet synnyttivät rock-musiikin ja monet sen alalajit. Taitavat lauluntekijät loivat vuosikymmenten aikana tuttujen perussointukulkujen lomaan uusia sävelmiä sekä mieltä nostattavia instrumenttiosuuksia ja loistavia sooloja. Legendaariset jazz-muusikot veivät improvisaation pidemmälle ja yllätyksellinen matka jatkuu yhä. Lahjakkaat ja avoimen mielet synnyttävät yhä uusia tapoja ilmaista itseään, yhdistellä tyylilajeja ja kertoa tarinoita. Vapaat sielut kykenevät luomaan elämää suurempia teoksia, jotka jopa surullisuudessaan voivat säteillä iloa ja toivoa ympärilleen. Sitä eivät puolestaan uskonnolliset fundamentalistit suvaitse, ja juuri siksi terroristien iskut satiirilehteen ja rock-konserttiin olivat tarkoin harkittuja.

Riittävän älykäs ihminen kykenee havaitsemaan ja kyseenalaistamaan ilmiselvän propagandan. Pääministerin televisiopuhe jätti monta kysymystä avoimeksi eikä valistunut kansalainen saanut riittävästi luotettavaa tietoa. Myöhemmin pääministeri leimasi eriäviä mielipiteitä esittävät melko kevyesti ”kaiken maailman dosenteiksi”. Vain hetkeä aiemmin oli opetusministeri lähestynyt korkeakouluja melko erikoisella paimenkirjeellä ja sitä ennen valtiovarainministeri leimannut professorit laiskoiksi. Jotta kuva olisi täydellisen koominen, ovat hallituksen keskeiset ministerit onnistuneet kerta toisensa jälkeen tekemään itsensä naurettaviksi sekoillessaan numeroiden ja hatusta vedettyjen faktojen kanssa sekä osoittaneet tuntevansa perustuslakia ja muita säädöksiä heikosti.    

Terroristien tavoitteena on luoda kauhua ja hämmennystä, mutta lähes yhtä pelottavaa on tieteellisen tutkimuksen synnyttämien johtopäätösten sivuuttaminen ja humanistis-yhteiskuntatieteellisten oppiaineiden aliarvioiminen. Se johtaa omanlaiseensa fundamentalismiin, jossa huumorille ja musiikille ei ole sijaa. Kaiken lisäksi se luo uusia edellytyksiä entistä kovemmille asenteille, joita muun muassa maahanmuuttokriittisiksi itseään kutsuvat viljelevät. Jos emme osaa hyödyntää 1990-luvun laman opetuksia, kuinka monta Olli Immosen, Laura Huhtasaaren tai James Hirvisaaren opetuslasta meillä onkaan soihdunkantajina parinkymmenen vuoden kuluttua? Ja minne unohtui ulkoministerimme lupaama ”perusteellinen harjaus”?

Irwin Shaw'n viisaat sanat, ”I might mistrust intellectuals, but i'd mistrust nonintellectuals even more”, kuvaavat aikamme erinomaisesti. Ihmiset, joita sivistys ei ole päässyt pilaamaan, saavat säilyttää ja jalostaa vuosituhantista metsäläisasennettaan mikäli laivamme kurssi ei käänny ajoissa ja emme lopeta sivistyksellisen tasa-arvon alasajoa. Tässä tilanteessa on sana jälleen muuttumassa lihaksi, sillä Paavo Haavikko maalaa edelleen kuvaa ajastamme: ”Parodia on jo kauan ollut mahdotonta. Ne tekevät sen itse”. Onneksi meillä on vielä huumori ja musiikki, jotta voimme nauraa ja tanssia sekä iloita ja laulaa myös ensi vuonna.


Fintellektuaalinen manifesti XIII

Auringonkukkia ja rikkaruohoja

Kaksi historioitsijaa vietti iltaa pienessä ja tunnelmallisessa pubissa 1990-luvun alkupuolella. Opinnot olivat loppusuoralla ja työmarkkinat tukossa. Heitä odotti epävarma tulevaisuus. Harjoittelujakso valtionhallinnossa toi hieman lohtua ja muutaman kuukauden säännölliset tulot tervetulleen muutoksen ruokavalioon. Toinen ehdotti yrityksen perustamista. Yleinen kiinnostus sukututkimukseen oli lievässä nousussa, ja sillä alalla saattoi piillä mahdollisuus itsensä työllistämiseen. Mainoslause syntyi hetkessä: ”Sukulinja Kustaa Vaasaan 50 000 ja Kaarle Suureen 100 000 markkaa!” Olisiko joku ollut valmis maksamaan ennalta sovitusta tuloksesta jäi kuitenkin arvoitukseksi, sillä moraali peittosi nopeasti rahanhimon ja liikeidea kuivui kasaan.  

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin tilanne on toisenlainen. Tiedosta on tullut poliittista kauppatavaraa. Sen logiikka toimii näin: aluksi luodaan joukko käsitteitä, jotka myydään kansalaisille yhtenä ja ainoana totuutena, jolla myöhemmin perustellaan kaikkia keskeisiä valmistelussa olevia asioita ja myöhempiä päätöksiä. Se sallii toisinaan myös pienet lipsahdukset, joissa luku 10 voidaan korvata luvulla 90. Onhan niiden summa järjestyksestä riippumatta joka tapauksessa tasan sata. Tämänkaltainen keinotekoinen maailmanselitys saa tosin valistuneen kansalaisen epäilemään jo lähes kaikkea.

Oman aikamme taloustietäjät tulkitsevat samaa aineistoa eri tavalla: Elvytys ei toimi, koska se kasvattaa valtion velkaa tai kurjistava politiikka lisää ainoastaan epätasa-arvoa. Nämä asiantuntijat saavat korvauksen työstään ja tutkimuksen lopputuloksen pystyy melko varmasti päättelemään pelkästä rahoittajaninstituution nimestä. Keisari Kaarle Suuren perilliset saavat ratsastaa riemuitsevan kannattajajoukon keskelle.

Auringonkukka herää aamuun auringon noustessa ja seuraa taivaankannella liikkuvaa loistoa iltaan saakka, kunnes on jälleen aika käydä levolle. Samalla tavalla intellektuellit käyttävät päivänsä Pohjois-Korean kaltaisissa maissa. Valtio tai johtaja on valo, jota heidän täytyy seurata päivästä toiseen. Poikkipuoliset sanat johtavat karkotukseen, sisäiseen tai ulkoiseen maanpakoon. Esimodernina aikana se olisi merkinnyt pakkosiirtoa sivistyksestä periferiaan barbaarien keskuuteen. Tänään kaikki on toisin, kuten Joseph Brodsky asian hienosti tiivistää: Totuus tässä asiassa on se, että diktatuurista ihminen voidaan ajaa maanpakoon ainoastaan demokratiaan.

Olisiko nyt tullut aika vaihtaa uudet pelaajat kentälle? Voisimme siirtää tuomiopäivää julistavat taloustieteilijät ja omaa aikaansa käyvät velkakellot hetkeksi vaihtopenkille sekä korvata ne tiedolla ja tutkimuksella, sosiologeilla, historioitsijoilla ja filosofeilla. Juuri nyt tarvitsemme ennen kaikkea tulkkeja, jotka ymmärtävät ihmisyyttä ja ihmisenä olemisen haasteita. Toisin sanoen kaipaamme sivistyneitä ihmisiä, humanisteja ja älymystöä, jotka kaunokirjallisuuden Finlandia-voittaja Laura Linstedtin sanoin voivat paljastaa huiputuksen, sumutuksen, kulutuksen ja kuristuksen. Valitettavasti tieteentekijöiden ja totuudentavoittelijoiden tie kapenee entisestään ja uusien sukupolvien mahdollisuus sivistykseen heikkenee. Samalla kriittisten äänien on vaikeampi päästä esille ja demokratiassa maanpakolaisuus tarkoittaa marginaaliin ajautumista.

Auringonkukat seuraavat yhä valoa, mutta onneksi maasta nousee toisinaan reheviä rikkaruohoja, jotka muistuttavat elämän monimuotoisuudesta. Ne saattavat kysyä: olemmeko matkalla kohti auvoiselta vaikuttavaa Ankkalinnaa, jonka keskeisimmällä tontilla ei seiso kirkko tai yliopisto, vaan Roope Ankan rahasäiliö? Vai käykö meille kuin Konstantinopolin asukkaille Mika Waltarin Johannes Angelos -romaanissa? Valloittaja säästi kirkonmiehet ja köyhän kansan, joka ryhtyi tekemään työtä valtakunnan rikastuttamiseksi. Mutta filosofeja hän ei armahtanut.

Fintellektuaalinen manifesti XII

"Meillä on aina Pariisi"

Vapaus, veljeys ja tasa-arvo: kolme merkittävää sanaa, jotka vuoden 1789 Ranskan suuri vallankumous teki tunnetuksi kaikkialla Euroopassa. Jälleen kerran on näitä ideaaleja vastaan hyökätty häikäilemättömästi, kahdella rintamalla.

Terroritekoja, jotka kohdistuvat syyttömiin siviileihin ei voi koskaan selittää tarkoituksenmukaisiksi. Monta ainutkertaista ja tärkeää elämää on poissa. Menetyksen tuska on laskeutunut pyytämättä moneen kotiin.

Surun rinnalla elää viha, joka ei kohdistu pelkästään iskujen tekijöihin. Sijaiskärsijöiden etsiminen on alkanut, ja heitä on jo löydetty. Voimakkaat maahanmuuttokriittiset äänet kasvavat ja keskeisten vaikuttajien päivitykset sosiaalisessa mediassa saavat koko ajan uusia tykkäyksiä. Valitettavasti tämä joukko ei ymmärrä kannattavansa terroristien joukkuetta. Vihan lietsominen tekee maaperästä entistä otollisemman rekrytointialustan kaikille ääriliikkeille, yhtä lailla uskonnolliselle fanatismille kuin äärinationalismille.

Kumpikin ryhmä ajaa samaa asiaa: maailmaa, jossa vapaus, veljeys ja tasa-arvo eivät toteudu. Se ei ole Ranskan suuren vallankumouksen alkuperäinen tavoite eikä edistä parlamentaarisen demokratian kehitystä. Se tie johtaa yhä suurempaan inhimilliseen kärsimykseen, jota toivovat vain diktatuurien kannattajat.

Veikko Huovinen opetti, että hulluille pedoille on naurettava ajoissa. Tänään on vielä kyynelten aika, mutta ehkä jälleen huomenna voimme nauraa kaikkien vihanlietsojien pienelle ja ahtaalle maailmakuvalle. Neil Young täytti tällä viikolla 70 vuotta, ja hän kehottaa meitä yhä rokkaamaan vapaassa maailmassa. Aion tehdä juuri niin, tänään ja huomenna.