Ihmisistä ja pedoista

Vanha mies seisoo pihalla ja keskustelee rauhallisesti seurueensa kanssa. Ajat ovat todella ankeat, ja kaikki suuret suunnitelmat romahtaneet yksi toisensa jälkeen. Puoliso yrittää lohduttaa ja läheiset työtoverit seuraavat vieressä huolestuneina. Apu suurimpaan ongelmaan saattaa olla lähellä, mutta varmaa tietoa sen ehtimisestä ajoissa ei ole. Mies pysähtyy ja siirtää kätensä selkänsä taakse. Ne vapisevat. Hän on vanha ja hauras, mutta haluaa kätkeä ruumiillisen heikkoutensa työtovereiltaan. Hänen elämäntapansa ovat terveet eikä hän koskaan tupakoi tai salli sen harjoittamista lähellään ja on lisäksi kasvissyöjä. 

Suomalainen ylioppilas tapaa Euroopan matkallaan merkittävän keski-ikäisen miehen. Hän kuvailee tätä ihmiseksi, joka omaa melkoisen annoksen huumoria ja on kiinnostunut muinaistieteistä aina hämäräperäiseen mystiikkaan saakka. Ylioppilas ei tapaamisen alussa pysty arvaamaan miehen ammattia, sillä ulkoisesti tämä muistuttaa pankkivirkailijaa, kauppamatkustajaa tai insinööriä. Nuorekkaat ja reippaat liikkeet, leikkisät ja hieman vinot silmät, pienet kädet ja korkea sekä terävä ääni johtavat kaikki ajatukset toisaalle miehen todellisesta toimesta.

Ylioppilas on Yrjö von Grönhagen (1911-2003), joka kertoo kirjassaan Himmlerin salaseura ensitapaamisestaan SS-valtakunnanjohtaja Heinrich Himmlerin (1900-1945) kanssa. Keskustelu muinaishistoriasta ja kansanperinteestä sujuu leppoisissa merkeissä, ja aiheet sopivat erinomaisesti kahdelle sivistyneelle ihmiselle. Himmler ei jäänyt historiankirjoihin kansanperinteen vaalijana, vaan juutalaisten joukkotuhon suunnittelijana. Mukava keskustelukumppani syyllistyi käsittämättömiin rikoksiin ihmiskuntaa vastaan.

Palatkaamme hetkeksi alussa mainitsemaani vanhaan mieheen. Kuvaus on kohtaus Oliver Hirschbiegelin elokuvasta Perikato (Der Untergang, 2004), joka kertoo Kolmannen valtakunnan viimeisistä päivistä. Tuo hauraalta vaikuttava vanhus on Adolf Hitler (1889-1945), joka tietää kaiken olevan lopussa: Neuvostoliiton armeijat vyöryvät idästä Berliiniin ja Yhdysvaltojen johtamat liittoutuneet etenevät lännessä. Lopullinen romahdus on enää vain ajan kysymys.

Toisen maailmansodan jälkeen, vuosikymmenien ajan, on uusille sukupolville opetettu kuinka Hitler ja hänen puoluetoverinsa edustivat absoluuttista pahaa. Sama leimaa ovat kantaneet niin Hunni Attila (n. 406-453) ja Ranskan keisari Napoleon (1769-1821) kuin neuvostoliiton johtaja Josif Stalin (1878-1953) ja Kambodžan Punaisten khemrien johtaja Pol Pot (1925-1998). Voittajat kirjoittavat aina historian viimeisimmän luvun, mutta syyllistyvät samalla suureen virheeseen antaessaan pahalle mystisiä ominaisuuksia.

Oliver Hirschbiegelin elokuvassa Hitler huutaa ja raivoaa juuri sellaisena kuin olemme tottuneet hänet näkemään mustavalkoisissa dokumenteissa ja aiemmissa elokuvissa. Onneksi ohjaaja ei pelkästään sortunut vanhoihin ja hyviksi koettuihin ratkaisuihin. Yhdellä kohtauksella hän pystyi riisumaan Hitlerin yltä kaiken yliluonnollisuuden ja absoluuttisen pahan ilmentymät. Vapiseva näyttelijä inhimillisti kohteensa erinomaisesti, ja juuri siinä piilee elokuvan hienous. Hitler oli ihminen eikä ylivoimainen taruolento. Sen oivaltaminen on paljon pelottavampaa kuin tunne, jonka kuvitellut ihmishirviöt tai kauhuelementit voivat koskaan luoda katsojaan.

Kaikki ihmiskuntaa vastaan suoritetut rikokset, joihin hirmuhallitsijat ja heidän seuraajansa ovat syyllistyneet, eivät suinkaan osoita absoluuttisen pahan olemassaoloa, vaan ne kertovat ensisijaisesti ihmisen kyvystä tehdä pahaa toiselle ihmiselle. Yksilö voi yhtenä hetkenä puhua läheisilleen lempeästi ja rauhallisesti, mutta kykenee jo seuraavana villitsemään puheillaan tai kirjoituksillaan kannattajansa hurjiin ja ennalta arvaamattomiin tekoihin. On syytä muistaa, että vapisevin käsin kirjoitettu kuolemantuomio on myös kuolemantuomio, ja aamuyöllä esitetty kutsu taisteluun on myös taistelukutsu. Historian pitäisi opettaa välttämään aiempia virheitä eikä suinkaan luoda uusia ponnahduslautoja niiden toistamiselle. Vai onko sivistyksemme taso laskenut jo niin merkittävästi?

　

Fintellektuaalinen manifesti IX

Calexico: The News About William (2008)

Tässä muovisessa ja metallisessa maailmassa tarjoutuu kuulijalle toisinaan mahdollisuus laskeutua perusasioiden äärelle ja nauttia luonnonmukaisesti soitetusta ja tuotetusta musiikista. Joey Burns ja John Convertino ovat luotsanneet vuosikymmenten ajan yhtyettä, joka on lainannut nimensä kalifornialaiselta rajakaupungilta. Sama rajaseudun monimuotoisuus määrittelee Calexicon tunnistettavaa musiikillista tyyliä. Musiikkitietäjät kuvaavat sitä toisinaan americanaksi, tex-mexiksi, vaihtoehto-countryksi tai indie-rockiksi. Kuten aina, on rakkaalla lapsella monta nimeä, ja juuri tämä tyylien kirjo tekee yhtyeen musiikkista mielenkiintoista ja omalla tavallaan ainutlaatuista, toisinaan jopa yllättävää.

Burnsin ja Convertinon taito kirjoittaa lauluja on jalostunut albumi albumilta eikä yhtye pelkää heittäytyä koskettavan balladin hiljentyessä mariachi-ilotteluun tai astetta synkemmän sävelkulun hiivuttua valssin pyörteisiin. Hienosti kerrotut tarinat ja instrumentaalit tasapainottavat levyillä toisiaan. The News About William on kappale yhtyeen kuudennelta studioalbumilta Carried to Dust. Se istuttaa tekijänsä hienosti musiikilliseen perinteeseen, jonka juuret kiemurtelevat yhtä lailla autiomaan polttavassa hiekassa kuin vuolaiden jokien rehevillä törmillä tai ankarien vuorien karuilla rinteillä. Tämä laulu ei edusta eri tyylilajien ilottelua. Sen sijaan se yhdistää universaaleja ja tunnistettavia haikeuden ja kaipauksen elementtejä erittäin hienolla tavalla toisiinsa.

Kuultuamme kappaleen ensimmäiset kitarasoinnut tiedämme, minne olemme matkalla. Keinumme rumpalin laid-back-rytmin mukana kohti kertomuksen päätepysäkkiä, ja minkälaiseksi tämä tarina lopulta muodostuu. Hienot metaforat särkyneestä soittorasiasta ja mereen marssivista rummuista ilmaisevat olennaisimman. Laulun kertoja on juuri kuullut uutisia ystävästään Williamista, eivätkä ne ole hyviä. Hirmumyrsky Katrinan jäljet ovat raastaneet tämän mieltä kohtuuttomasti, ja vahvistaneet lopullisen päätöksen. Viimein se huuhtoo kokonaisen elämän mukaansa, ja William vapauttaa itsensä kaikesta tuskasta, mutta laulaja ei osaa tai kykene vastamaan miksi niin täytyi käydä. Sen sijaan hän huomaa, kuinka lähellä samaa poistumistietä onkaan itse koko ajan seisonut.  

Hyvät ystävät, albumiversion lisäksi olen kuullut vuosien varrella useita tulkintoja tästä hienosta kappaleesta. Niiden kirjo yltää aina melko täydellisesti kaikesta turhasta riisutusta akustisesta versiosta sinfoniaorkesterin kanssa esitettyyn täyteläiseen kokonaisuuteen saakka. Ne paljastavat erinomaisella tavalla, mitä popmusiikki parhaimmillaan voi olla: herkkiä sävelkulkuja ja sielua riipivää tekstiä.


Keimo "Kemu" Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (toukokuu 2015)