tiistai 23. toukokuuta 2017

Manchester

Minun Manchesterini on punainen eikä Oasis lakkaa koskaan soimasta.
       Ja silti kaupungin asukkaat kantavat Unitedin punaisten paitojen ohella Cityn sinisiä ja pienempien seurojen tarjoamaa värikirjoa. Teollinen kulttuuri loi kasvualustan mielenkiintoisille artisteille ja yhtyeille, synnytti uusia tyylisuuntia ja antoi sysäyksen äänille, jotka tavoittivat koko maailman. Oasis on vain yksi monista ja yhtyeen muusikot kantavat sinistä paitaa.
       Käännän katseeni hetkeksi toiseen kaupunkiin ja terävään kirjailijaan. Robert McLiam Wilsonin romaani Eureka Street, Belfast on lohdullinen teos. Se kertoo kaupungista, joka yrittää toipua kitkerästä sisällissodasta. Ihmiset ovat toistensa kaltaisia, vaikka uskonnollinen vakaumus ja valtiouskollisuus vaihtelevat. Vallasta kilpailevien ryhmien välinen vihapuhe ruokkii ja toteuttaa itseään. Se on kierre, josta osallisten on vaikea päästää irti, ja sanat muuttuvat karmiviksi teoiksi.
       Tämän keskellä kaupungin asukkaat tahtovat nauttia turvallisesta arjesta, tehdä työtä ja huolehtia läheisistään, mutta ääriliikkeet tekevät sen omilla toimillaan mahdottomaksi. Kirjailija
kuvaa kaupunkiaan ja sen asukaita hellästi ja runollisesti, mutta yksi pommi muuttaa kaiken hetkessä: kauniit elämät katoavat ja tarinat jäävät kesken. Kaupunki, jossa ”kaikki kadut ovat runoja”, on hetkessä kutistunut, ja kirjan sivut muuttuneet kevyemmiksi. Pelko ja epävarmuus ovat purkautuneet turhaksi ja veriseksi teoksi.
       Toivon, että tänään punaiset, siniset ja kaikkien muiden värien kirjo liittävät kätensä yhteen ja avaavat mielensä maailmalle: yhdessä he ovat voimakkaampia, eivätkä taivu pimeän ja synkän edessä. Kun aika on jälleen kypsä, he laittavat tanssikengät jalkoihinsa, laulavat omalla erityisellä äänellään ja soittavat kiivaita rytmejä. Mutta tänään me suremme Manchesterin uhreja ja haemme voimaa yhteisöistämme, joka eivät saa sortua pelon ja vihan edessä.

lauantai 29. huhtikuuta 2017

Ystävät lähellä ja kaukana

Puhelimeni soi perjantaisin. Hämeenlinnassa asuva ystäväni soittaa, vaikka hänellä ei ole mitään varsinaista asiaa. Keskustelumme kestää yleensä viidestätoista minuutista puoleen tuntiin. Kertaamme viikon erikoisimmat tapahtumat ja nauramme noloille sattumuksille, lähinnä minun. Kun puhelu päättyy, olo on kevyt ja viikonloppu voi alkaa. Rutiinit sujuvat kuin itsestään ja elämän musiikki kaikuu jälleen päässä. Ystäväni on yleensä aloitteellisempi kuin minä. Se ei tarkoita, ettenkö myös minä tarttuisi toisinaan puhelimeen ja kyselisi kuulumisia, mutta hänellä on erinomainen syy ottaa yhteytä perjantaisin. Hänen työpäivänsä on päättynyt ja minä istun yhä toimistossa. Vaikka se kirpaisee hetken, pystyn elämään sen todellisuuden kanssa. 

Tarkkailen maanantaisin sähköpostia erityisen kiinnostuneena. Kun odottamani viesti saapuu, avaan sen mukana tulleen linkin, jonka takaa paljastuu musiikillinen herkkupala, todennäköisesti kappale kultaiselta 1980-luvulta. Ruotsissa asuva ystäväni muistuttaa yhteisestä menneisyydestämme. Olen valmistautunut tähän hetkeen henkisesti viikonlopun aikana, ja hetken päästä lähetän hänelle vastauksen, linkin toiseen kappaleeseen. Tämän jälkeen musiikki jää soimaan taustalle työpäivän ajaksi. 

Vaikka joku ihminen olisi noussut taivaaseen asti ja saanut tarkastella maailmankaikkeuden rakennetta ja tähtien kauneutta, hänen ihmettelynsä olisi ilotonta; se olisi kuitenkin tuottanut hänelle suurta nautintoa, jos hänellä olisi ollut joku, jolle kertoa näkemästään. Tämän perimätiedon kirjoitti muistiin roomalainen filosofi ja kirjailija Marcus Tullius Cicero pohtiessaan ystävyyden olemusta. Ystävät ovat erikoislaatuisia olentoja, sillä jakaessaan ilonsa ja surunsa keskenään, muuttuu ilo entistä suuremmaksi ja surua on huomattavasti helpompi kantaa.

Cicero muistuttaa, että teot mittaavat ystävyyden syvyyttä paremmin kuin pelkät sanat. Pohjimmiltaan ystävyys on hyve, jonka olemassaolo täytyy molempien osapuolien tiedostaa. Ystävyydelle piirretään yhteiset rajat, joita ei voi ylittää eikä keskinäistä luottamusta ole soveliasta rikkoa. Ystävät yleensä muistavat vaikeassa paikassa saamansa avun. Vaikka vastapalvelukset eivät ole asian ydin, voi ystävään turvautua kriittisellä hetkellä. Toisinaan meidän kaikkien on oltava itsekkäitä ja varattava aikaa ja tilaa omille kiinnostuksen kohteillemme tai syvällisemmälle itsepohdiskelulle, jolloin emme tietenkään voi olla tavoitettavissa. 

Saatamme silloin tällöin kohdata myös tilanteita, joissa asiantuntemustamme kaipaavat ystävien kaverit tai näiden kaverit. He olettavat saavansa aikaamme ja huomiotamme käyttöönsä samalla tavalla kuin ystävämme. Koska välistä puuttuu vahva ystävyyden side, saattaa tilanne muuttua erikoiseksi, jos kysyjä ei osaa arvostaa tekijän osaamista ja aikaa riittävästi. Motivaatio auttaa katoaa saman tien. Kuinka moni meistä onkaan saanut vastineeksi antamastaan panoksesta ainoastaan lupauksen pitkästä lounaasta tai tapahtumalipuista eikä sen jälkeen ole kuullut mitään auttamastaan henkilöstä tai organisaatiosta?

Onneksi elämä osaa yllättää myös positiivisesti. Joitakin vuosia sitten huomasin nimeni joensuulaisen ystäväni väitöskirjan esipuheessa. Hän kiitti lukuisista korkealentoisista keskusteluista, jotka käsittelivät elämää suurempia kuvioita. Viime syksynä kotkalainen ystäväni lähetti kahden välikäden kautta lainaksi muutaman levyn, jotka minun olisi hänen mielestään syytä kuunnella. Onneksi tämänkaltaisia miellyttäviä esimerkkejä on vielä enemmän, sillä ne peittävät alleen kaikki negatiiviset kokemukset. Teot eivät silti ole ainoa ystävyyden mittari, sillä kohteliaat eleet ja sanat lämmittävät mieltä yhtä lailla.

Olen edelleen iloinen, kun ystäväni soittaa perjantaisin ja kertoo olevansa kotimatkalla, mutta vielä iloisempi olen päästessäni laukomaan vastapalloon ja kertomaan, että istun jo kotona lukemassa päivän lehtiä. Todelliseen ystävyyteen kuuluu sekä vilpitön ilo toisen onnistumisista että pienet toverilliset näpäytykset. Jälkimmäiset pitävät ystävyyssuhteen dynamiikan terävänä, koska vastapalloja satelee ajan myötä puolin ja toisin.


Fintellektuaalinen manifesti XXIX

tiistai 25. huhtikuuta 2017

Kerran vielä, pojat!

On olemassa joukko asioita ja ilmiöitä, joiden edessä virkakoneiston mielikuvitus on rajaton ja toiveikkuus loputon. Työttömät ovat heidän erityisessä suojeluksessaan, ja ratkaisukeskeinen keinovalikoima ei osoita merkkejä hiipumisesta. 
Nuori suojattani valmistui joulukuussa maisteriksi. Hän onnistui venyttämään väistämätöntä niin pitkälle kuin se oli mahdollista. Täytyy tunnustaa, että myös minulla olivat sormet osittain pelissä, sillä sain puhutuksi lehdestämme pari sijaisuutta, jotka rahoittivat hänen opintojensa loppusuoran.
  Samaan aikaan kun hän viimeisteli graduaan silmieni alla, moni hänen kurssikavereistaan etsi jo epätoivoisesti töitä. Suomi kohtasi 1990-luvun alussa ennennäkemättömän laman ja haki tietä kohti parempaa huomista. Uusi päivä ei valjennut aivan heti, eivätkä vastavalmistuneet päässeet kiinni työelämään, koska avoimia paikkoja oli vähemmän kuin hakijoita.
  Tuore maisteri järjesti tammikuussa pienet juhlat valikoidulle joukolle. Toin kahden kolleegani kanssa sekä toimituksemme että yhdistyksemme tervehdyksen, ja iloinen ystävämme piti puolestaan pöydän koreana. Ilta oli melko riehakas eikä kukaan meistä säästellyt sanojaan. Kunniansa kuulivat niin hallitus kuin virkamiehetkin ja oikealta tieltä livenneet toimittajat.
Illan erikoisimmasta hetkestä vastasi sankarimme, joka kertoi kokemuksestaan työvoimaviranomaisten huomassa. Hän oli ilmoittautunut välittömästi publiikin jälkeen työnhakijaksi ja joutui heti tammikuun alussa osallistumaan pakolliseen infotilaisuuteen, jossa kuuli totuuden tulevaisuudestaan:
  – Löydän teille kaikille paikan pääkaupunkiseudulta, jos olette valmiita muuttamaan työn perässä, saarnasi virkailija parinkymmenen hengen seurakunnalle. 
– Onko tarjolla muutakin kuin siivoojan töitä? uteli sankarimme kurssikaveri.
– Eikö rehellinen työ kelpaa nuorelle miehelle? virnuili virkailija.
Sankarimme puuttui keskusteluun:
– Kyllä kelpaa, mutta sen toivoisi jotenkin liittyvän omaan alaamme. Olemme sentään opiskelleet vuosia asiantuntijoiksi…
– Kyllä me ymmärrämme koulutuksen merkityksen, tietenkin, sanoi virkailija ja katsoi ilkeästi takarivin maistereita, – sillä emme me muuten olisi tehtäviemme tasalla. Tällä hetkellä meillä on työnhakijoina esimerkiksi työttömiä muurareita ja työttömiä kirvesmiehiä. Koulutamme muurareista kirvesmiehiä ja päinvastoin. Näin heidän mahdollisuutensa työllistyä paranevat huomattavasti.
Syvä hiljaisuus laskeutui saliin. Osallistujat katsoivat toisiaan ja nyökyttelivät. Kurssikaverukset olivat lyötyjä. Toinen kuiskasi:
  – Pettämätöntä logiikkaa: heille on luotu mahdollisuus olla työttömiä kahdella alalla.
Sankarimme puhalsi rauhallisesti ilmaan. Molemmat vajosivat tuoleihinsa ja istuivat tilaisuuden päättymiseen saakka aivan hiljaa. 
    Oppi meni täydellisesti perille.


Loposen arkistosta: muistikirjamerkintä vuodelta 1996 

perjantai 31. maaliskuuta 2017

Tom Waits: Somewhere (1978)

Tiedäthän kevään ensituoksun. Se kulkee ilmassa kylmyyden keskellä. Se ei tuoksu hennoille kukille eikä vienosti parfymoiduille naisille. Se on raakaa ja kantaa mukanaan aavistuksen edellisen syksyn kuolemasta. Lumen alta paljastuu maa, joka pian aloittaa toipumisen. Tuoksu soi kuin Tom Waitsin ääni, jota on liotettu bourbonviskissä, kuivattu savustamossa ja lopuksi ajettu autolla ylitse, pariin kertaan. Kevät palauttaa hengen elottomaan.

Blue Valentine on Tom Waitsin viides studioalbumi. Se päätti kiivaan työputken, jonka aikana artisti työsti levyn vuodessa, mutta jo seuraava päätti yhteistyön Asylum-levy-yhtiön kanssa. Blue Valentine äänitettiin kuudessa sessiossa hieman yli kuukauden aikana. Albumi on tyypillistä 1970-luvun Waitsia. Sen tyylilajien kirjo ulottuu jazzista rockiin ja bluesista teatterimusiikkiin. Lauluista huokuvat öiset kadut, viskin ja ginin höyryt, hämärät katuvalot, laitapuolen kulkijat, tupakansavu, kellariklubit ja karhea romantiikka. On siis täysin luonnollista, että levyn aloittaa Leonard Bernsteinin säveltämä ja Stephen Sondheimin sanoittama musikaalisävelmä.

Somewhere on kaunis laulu musikaalista West Side Story, jonka tarina on versio William Shakespearen näytelmästä Romeo ja Julia, joka puolestaan sai vaikutteensa Arthur Brooken runosta The Tragicall Historye of Romeus and Juliet. Ketju ei tosin pääty tähän, mutta valaisee alkuperäistarinan historian laajuutta.

Waitsin versio legendaarisesta sävelmästä alkaa herkästi. Jouset luovat maiseman, joka täydellistyy matkan edetessä. Bernsteinin omat vaikutteet kumpusivat Ludwig van Beethovenilta ja Pjotr Tšaikovskilta. Myös Waits osaa hyödyntää musiikkia, perinteitä ja orkesteria täydellisesti: tunnelma kasvattaa odotusta tulevasta. Kun laulajan ääni mörisee ensimmäisen kerran, saattaa kuulija pudota tuoliltaan. Kappaleen edetessä käy vähitellen selväksi, että Waits ei rienaa tai tee pilkkaa. Kontrasti on tarkoituksellinen. Kuulijan sielu soittaa ylärekisterissä, kun laulaja herkistyy finaalissa.

Hyvä kuulijat, älkäämme sulkeko silmiämme ja korviamme rumuudelta, joka voi osoittaa meille kauneuden. Tietoinen leikkiminen äärimmäisillä sävyillä ei sulje ovia tai ikkunoita. Se avaa uusia ja ennalta tuntemattomia käytäviä, joissa meidän on rauhallista ja turvallista kulkea.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (maaliskuu 2017)

lauantai 25. maaliskuuta 2017

Yleisistä totuuksista

Valkoinen kipsipää katsoo tietokirjasarjojen välistä huoneeseen. Sen ilme on levollinen, kenties hieman väsynyt. Maailman huolet ja murheet luovat ryppyjä ja heijastavat varjoja kasvoille. Muutaman vuosikymmenen aikana sen on nähnyt useampi vieras, joista osa ei ole malttanut olla kysymättä, miksi minulla on Leninin rintakuva kirjahyllyssäni.

Antiikin Roomassa kunnialliset kansalaiset tiesivät, että heidän ympärillään oli vaarallisia uskonnollisia ryhmiä. He olivat kuulleet, että erittäin turmeltunut joukko kokoontui syrjäisissä paikoissa ja järjesti kauhistuttavia palvontamenoja. Nämä söivät ihmislihaa ja joivat verta sekä syyllistyivät paheksuttavaan seksuaaliseen hurjasteluun, sillä kutsuivathan he toisiaan sisariksi ja veljiksi. Kaiken lisäksi ryhmän symbolina oli kidutusväline: risti.

Historiantutkija sai tappouhkauksia, koska julkaisi artikkelin, joka perustui venäläisen virkakoneiston kirjeenvaihtoon. Keisarille toimitetut raportit eivät kaunistelleet sanomaansa: Suomen suuriruhtinaskunnassa liikkui vaarallisia separatisteja, jotka syyllistyivät terrorismiin. Kaiken lisäksi vieras valtio koulutti heitä koko ajan lisää. Suuri joukko nuoria miehiä oli kadonnut kodeistaan ja lähtenyt oppimaan sodankäynnin taitoa Saksaan. Viranomaisiin hiipi pelko: kävisivätkö nämä isänmaansa hylänneet pian taisteluun laillista yhteiskuntajärjestystä vastaan?

Roomalaisen käsityksen mukaan kristityt olivat kannibaaleja ja venäläisten asiakirjojen perusteella patrioottiset suomalaiset terroristeja. Näissä molemmissa tapauksissa kohdejoukolle asetettiin tietty ominaisuus, joka kuvasi kaikkia ryhmän jäseniä. Ensimmäisessä se perustui väärinymmärrykseen ja jälkimmäisessä virallisesta näkökulmasta määriteltyyn käsitykseen ryhmän asenteesta keisarillista esivaltaa kohtaan. Yksinkertainen yleistys loi samalla kuvan ainoasta oikeasta totuudesta.

Tänä keväänä jaettiin peruskoulun yhdeksännen luokan oppilaille nigerialaisen kirjailijan Chimamanda Ngozi Adichien essee Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä. Kirja herätti kohua ennen kuin yhtään kappaletta oli lähetetty kouluihin. Osa opettajista paheksui kirjaa julkisuudessa ja kieltäytyi jakamasta sitä oppilailleen. Nämä reaktiot ovat hyvin mielenkiintoisia, sillä se ei käsitele feminismiä kiivaana taisteluna, esitä naisia miehiä parempina, välitä perusteetonta propagandaa tai kannusta nousemaan barrikadeille. Kirja on kiihkoton kuvaus tasa-arvosta ja ihmisoikeuksista.

Tässä vaiheessa olisi helppoa todeta, että poikkeus vahvistaa säännön. Vaikka kirjailija ja hänen esseensä eivät edusta kiihkeintä feminismiä, ei se tarkoita, että muut samasta aiheesta kirjoittavat eivät puolestaan edustasi. Poikkeus ei kuitenkaan voi vahvistaa sääntöä, vaan kumoaa sen. Yleistys ei kerro lopullista totuutta mistään asiasta tai ihmisryhmästä. Se välittää vain yhden näkökulman tai mielipiteen.

Valkoinen kipsipää kirjahyllyssäni ei ole Lenin, vaan Sokrates. Ylimmältä hyllyltä maailmaa tarkkaileva kreikkalainen filosofi ohjasi oppilaitaan esittämään kysymyksiä, jotta nämä voisivat löytää totuuden. Pelkät yleistykset eivät hänelle kelvanneet.


Fintellektuaalinen manifesti XXVIII

lauantai 11. maaliskuuta 2017

Matemaattinen ongelma

Opettajani seisoi ovellamme. Minua nolotti.
  Pidin opettajastani, sillä hän ehti kuljettaa minut ensimmäisen koulusyksyn aikana kirjoitettujen sanojen ihmeelliseen ja matemaattisten olioiden erikoiseen maailmaan. Hän jäi äitiyslomalle, ja sijaisopettaja otti vallan kehittyvästä mielestäni ja sieluistani. Ei sijainen missään nimessä ollut huono, mutta oma opettajamme kehitti muutamassa viikossa vahvan siteen itsensä ja oppilaidensa välille. Onneksemme hän ehti palata takaisin ennen kuin lukuvuosi päättyi.
     Äitini pyysi opettajan sisälle ja johdatti olohuoneeseen. Tämä istahti sohvalle, jolla olin harjoitellut tavaamista, käynyt uusien tekstikatkelmien kimppuun ja perehtynyt kansalaiselle tärkeisiin taitoihin. Opettaja ei kuitenkaan saapunut keskustelemaan lukutaidostani, vaan kertoi rauhallisesti vakavan asiansa. Äiti kuunteli ja loi minuun huolestuneita silmäyksiä. Se oli piinallinen totuuden hetki.
     Käynnin syynä oli matematiikka, jonka saloihin olimme syksyllä vihkiytyneet joukko-opin arvoituksilla ja keväällä siirtyneet perinteisempiin laskutoimituksiin. Kun opettaja lopulta poistui, piti äitini runsassanaisen puhuttelun ja vanhempi veljeni nyökytteli vieressä. Minua nolotti yhä enemmän.

Oli toukokuu, ja koulu päättyisi muutaman viikon päästä. Opettaja seisoi pulpettini vieressä ja tuijotti epäuskoisena matematiikan kirjaani. En ollut kirjoittanut vastausta yhteenkään kysymykseen. Hän päivitteli näkemäänsä, ja minä kiemurtelin tuolissani.
  Seuraavana iltana hän istui olohuoneessamme ja kertoi huolensa äidilleni. Hän oli vakuuttunut, etten voinut olla tyhmä, koska olin selviytynyt hyvin sekä diagnostisissa että prognostisissa kokeissa. Opettaja ja äiti sopivat, että pääsisin luokaltani, mutta minun pitäisi ratkaista kirjan jokainen tehtävä kesäkuun loppuun mennessä. Toimin kuuliaisesti ja olin valmis jo parissa viikossa, mutta vein kirjan opettajalleni vasta sovittuna päivänä. Hän selasi sivuja eikä löytänyt mitään huomautettavaa.
  Olin silti surullinen, koska muistin äitini katseen ja kyyneleet kevätjuhlasta, jossa rehtori kertoi muutaman oppilaan jäävän luokalleen. Onnekseni opettajan lupaus piti, enkä ollut heidän joukossaan.

Olennaisin jäi kuitenkin pimentoon vuosikymmeniksi.
     Kevätlukukauden puolessa välissä olin vielä erittäin innostunut matematiikan tehtävistä. Eräänä päivänä yksinkertaiset laskutoimitukset ratkesivat kuin itsestään ja kynä liikkui kevyesti tehtävästä seuraavaan. En huomannut vierelläni seisovaa sijaista. Hän katsoi kirjaa ja haukkui minut koko luokan edessä, koska olin edennyt liian pitkälle. Havahduin samassa täyteen tietoisuuteen ympäristöstäni. Luokkatoverini nauroivat ja minua nolotti.
  Päivää myöhemmin kerroin sijaiselle, että olin hukannut matematiikan kirjan. Sain tietysti uuden tilalle. En tehnyt siihen yhtään merkintää. Sen sijaan jatkoin kadonneeksi ilmoittamaani kirjan kanssa. Kiitos kansipapereiden, ei hän huomannut eroa kahden kappaleen välillä.
     Oman opettajan palattua tein kohtalokkaan virheen. Nostin repusta vahingossa väärän kirjan. Hän näki puhtaat sivut ja tekemättömät tehtävät.
     En uskaltanut kertoa hänelle tai äidilleni, että opetin koulupäivien jälkeen itseäni nuorempia naapuruston lapsia sekä lukemaan että laskemaan. He kopioivat matematiikan tehtävät vihkoihinsa uudemmasta kirjasta, ja minä tarkistin vastaukset vanhasta. Olin oppinut, että kunnon opettajalla on opaskirja, josta hän löytää vastaukset kaikkiin mahdollisiin kysymyksiin.

Minusta tuli myöhemmin opettaja, ja yksi varhaisista oppilaistani pyörittelee päivittäin numeroita verohallinnossa. Kerroin totuuden äidilleni muutamia vuosia sitten. Saatan pistäytyä opettajani ovella jonakin toukokuisena päivänä ja paljastaa viimein tämän salaisuuden.

lauantai 25. helmikuuta 2017

Tien vangit

Jugoslavian hajoamissotien lasten kohtalo oli karu. Ympärillä rehottavasta väkivallasta, valppaina vaanivista tarkka-ampujista ja jokaisen kulman takaa kurkistavasta kuolemasta tuli päivittäinen kumppani. Pahuus eli kaikkialla ja kauheudet olivat osa elämän käsikirjoitusta. Kun sota viimein päättyi, aiheutti rauhantila lapsille suunnattoman stressin. Tie vanhasta normaalista arkipäivästä uuteen oli raskas ja pitkä.

Samaan aikaan kun Balkanilla käytiin sotaa ja kuulimme järkyttäviä uutisia etnisistä puhdistuksista, opiskelin kirjallisuutta ja filosofiaa Manchesterissa. Ennen lähtöäni luin artikkelin, jossa kerrottiin kaupungin yhteiskunnallisista ongelmista. Työttömyys periytyi kolmanteen sukupolveen. Sitä oli vaikea ymmärtää. Nykyisessä kotikaupungissani työttömyys yltää neljänteen  ja köyhyys jopa viidenteen sukupolveen. Suomessa ei tosin ole yhtenäistä kansallista köyhyyden määritelmää, mutta huono-osaisuuden kierre on todellinen.

Miksi he eivät tee asialle itse mitään tai miksi he tyytyvät kohtaloonsa? Sysäämme ongelman aivan liian kevyesti kohteiden syliin, mutta emme mieti ongelman todellisia syitä ja seurauksia. Käännetään kuva hetkeksi toisinpäin, sillä myös hyväosaisuus periytyy. Varakkuus siirtyy sukupolvelta seuraavalle eikä menestys ei ole pelkästään perillisen omaa ansioita. On myös todennäköistä, että korkeakoulututkinnon suorittaneiden vanhempien lapsi seuraa vanhempiensa jalanjälkiä. Opitut mallit ja hyvät esimerkit avaavat tien, jota on helppo seurata.

Kaikilla ei ole kuitenkaan samoja mahdollisuuksia. Syntyperään perustuva ja ennalta annettu tie voi käydä vaaralliseksi. Joudun lähes päivittäin huolestuttavaan tilanteeseen. Valmistaudun kääntymään tasa-arvoisessa risteyksessä oikealle, mutta vastaani tulee toinen auto, joka oikaisee kaistalleni. Jarrutan ja väistän. Osun jalkakäytävän reunaan. Yleensä vastaantulija ei edes ymmärrä toimineensa väärin, koska hän ainoastaan seuraa edellisten ajoneuvojen jälkiä.

Valmiiksi tallatulla polulla kulkeminen on vaivatonta, mutta syvästä kuopasta ei pääse omin avuin ylös. Tavoiteltavat esimerkit ja mallit eivät kenties löydy omasta lähipiiristä, ja siksi umpikujille eksyneet tarvitsevat enemmän tukea ja jatkuvaa kannustusta kanssaihmisiltään. Saatamme toisinaan jäädä ennalta annettujen ajatusten vangiksi samalla tavalla kuin väärällä kaistalla ajava kuljettaja tiensä.

Pappi ja kirjailija Kai Sadinmaa esitti kirjassaan 10 käskyä kirkolle, ettei Jeesus ollut kesy sylikoira, jollaisena oikeaoppiset Raamatun tulkitsijat hänet esittävät. Sadinmaan mukaan Jeesus oli radikaali ajattelija, sillä ajoihan hän muun muassa rahanvaihtajat temppelistä. Lähestymme nyt yhtä ongelmamme ydintä. Muistat varmaan vanhan vitsin piispasta, koululaisesta ja leppoisasta luonnontieteellisestä kysymyksestä. Koululainen epäili piispan tarkoittaneen oravaa, mutta asiayhteys vaati vastaamaan toisin. Kuinka usein korvaammekaan tosielämän oravat jeesuksilla, vastauksilla, jotka suurin osa kuulijoista hyväksyy sellaisenaan.

Me puhumme ja toimimme usein ennakko-oletusten mukaisesti, vaikka meidän pitäisi kapinoida ja riehaantua, katsoa asioita viistosta kulmasta eikä väistellä olennaisinta. Olen mieluummin yksin väärässä kuin kaikkien muiden kanssa oikeassa. Aaro Hellaakosken sanat kertovat, mistä kaikessa on oikeastaan kysymys: "Tietä käyden tien on vanki, vapaa on vain umpihanki".


Fintellektuaalinen manifesti XXVII