maanantai 18. kesäkuuta 2018

Mahdottoman mahdollista

Pidän keväisistä aamuhetkistä, jolloin aurinko lämmitttä vienosti, vaikka viileä tuuli yhä hyväilee ihoa, linnut laulavat, vihreys lisääntyy päivä päivältä ja parvekelaseja voi jälleen pitää auki huoletta. En yleensä kuule tälle mielessäni pyörivälle miellyttävälle ajatukselle vastaväitteitä, mutta tänä aamuna tuumailuni keskeytyivät yhdellä sivalluksella.
Join aamukahvia, nojasin parvekkeen kaiteeseen ja katselin kuinka joki virtasi vuolaasti. Minulla ei ollut kiirettä mihinkään, ei edes töihin. Alapuoleltani kuului kiivasta keskustelua. Kurotin katsomaan. Huoltoyhtiön auto seisoi alaoven edessä jalkakäytävällä ja kaksi huoltomiestä kuunteli rapussani asuvan nuoren äidin hätää tihkuvia sanoja. Pinnistelin, jotta kuulusin tarkemmin, mistä oli kyse.
Tilannekuva tuli hetkessä valmiiksi. Naisen nuorin lapsi oli onnistunut lukitsemaan itsensä vessaan. Lukon kieli ei kääntynyt suuntaan eikä toiseen. Huoltomiehet pyörittelivät käsiään eikä ymmärystä juuri herunut. Vanhempi heistä lausahti: 
– Ei se ole mahdollista. Kukaan ei voi lukita itseään vessaan. Niin nuori lapsi... en usko...
Nuorempi mies säesti:
– Ovet eivät mene lukkoon itsestään. Olisiko pojalla voinut olla mukanaan työkaluja, joilla räpeltää.
Tilanne jäätyi hetkeksi, kunnes nainen purskautti viiltäviä sanoja. Aikoivatko miehet vain seisoa ja pohtia mahdotonta sillä välin, kun poika odotti itkuisena ja hädissään lukkojen takana.
Miehet katsoivat toisiaan. Vanhempi heistä teki lopulta päätöksen ja päätti seurata naista rappukäytävään ja asuntoon. Nuorempi nosti pakin maasta ja siirtyi taloyhtiön teknisiin tiloihin. 
Tilanne oli ohi. Join loput kahvistani kaikessa rauhassa, suljin parvelelasin ja lukitsin oven. Vein kupin astianpesukoneeseen, heitin takin käsivarrelle ja nappasin laukun. Katsoin vielä auringovalossa kylpevää asuntoani ja olohuoneen pöydällä kutsuvasti lojuvaa historiateosta. Astuin käytävään ja lukko napsahti terävästi. 
Hyräilin tuttua kesäbiisiä. Ehdin ottaa vain muutaman askeleen. Portaikossa kaikuivat rytmikkäät askeleet. Nuori äiti juoksi ohitseni. Kenkien kopse oli kiivas, ja pelkäsin hänen kaatuvan. Ulko-ovi kolahti ennen kuin olin edes puolimatkassa alakertaan.

Huoltoyhtiön auto seisoi yhä oven edessä ja nuori äiti katseli epätoivoisesti ympärilleen. Samassa nuorempi miehistä astui rakennuksen sivuovesta ja käveli autoa kohti. Jotakin oli unohtunut. Nainen havaitsi hänet ja sanoi iloisesti:  
– Sinun kaikkitietävä vanhempi kollega teki juuri mahdottomasta mahdollisen. Hän lukitsi itsensä vessaamme ja jätti tietenkin kaikki työkalunsa eteisen pöydälle. Tuletko päästämään hänet vapaaksi?


Loposen arkistosta: Luonnos vuodelta 2000

keskiviikko 30. toukokuuta 2018

Ajatusten alttarilla

Jostein Gaarderin Sofian maailma -romaanissa on mainio sitaatti kenties kuvitteelliselta aivokirurgilta: Olen leikannut tuhansia aivoja, enkä ole nähnyt yhtään ajatusta. Vaikka lainaus liittyy perinteisiin jumalan olemassaoloa tai olemattomuutta todistaviin väitteisiin, on sen sisältö merkittävä myös toisesta näkökulmasta: mitä ovat ajatukset, mistä ne tulevat ja miten ne ilmenevät? Kuten hyvin tiedämme, tapahtuu ihmisen ajattelu biologisessa rakennelmassa, aivoissa, monimutkaisten sähkökemiallisten prosessien tuloksena. Synnytämme ajatuksia, joista osa päätyy toiminnaksi, jatkojalostettavaksi tai kokonaan unohdettavaksi.

Toisaalta olisi paljon luontevampaa puhua ideoista ajatusten sijaan, erityisesti silloin kun tarkoitamme uusia oivalluksia, aatteita tai ratkaisumalleja erilaisiin kohtaamiimme ongelmiin. Ihminen itsessään on mielenkiintoinen olio, joka on levittäytynyt maapallolla lähes kaikkialle ja kehittänyt apuvälineitä, joilla on pystynyt selviämään hyvinkin erilaisissa ja vaativissa olosuhteissa. Ne ovat syntyneet sekä oivallusten että yrityksen ja erehdyksen seurauksena. Todellisuus ympärillämme muuttuu koko ajan, vaikka emme sen vauhtia välttämättä huomaa kuin vasta vuosien tai vuosikymmenten kuluttua. Silti elämme hetkessä ja kuljemme eteenpäin, eli selviydymme elinympäristössämme. Tämä osoittaa, että historiallisesti meillä on kyky ratkaista ongelmia.

Elokuvassa Elämäni kesä (Biloxi Blues, 1988) sotamies Eugene Morris Jerome kysyy palvelustoveriltaan, mitä hänen pitäisi lukea tullakseen hyväksi kirjailijaksi. Vastaus on yksinkertainen ja yllättävä: New Yorkin pääkirjaston kolmas kerros. Vastauksen antava sotamies Arnold B. Epstein on tosissaan ja omalla viehättävän kierolla tavallaan täysin oikeassa. Samoin on kenen tahansa meistä luettava paljon ja perehdyttävä omaan alaan riittävästi, jotta uudet ideat voivat syntyä. Keskeneräiset ajatukset saattavat muhia tyhjyydessä, mutta erinomaiset ideat vaativat syntyäkseen riittävästi polttoainetta. Onko lopputulos uusi, on toinen kysymys, mutta aiemman tiedon yhdistäminen nykyiseen tilanteen vaatimuksiin luo perustan uusille ajattelun läpimurroille ja innovaatioille.

Toisinaan ajatuksemme saattavat jäädä pyörimään samaa rataa eikä minkäänlaista edistystä näytä prosessin aikana tapahtuvan. Kenties ympäristömme ei tarjoa riittävästi virikkeitä tai olemme tulleet hetkellisesti sokeaksi sen monimuotoisuudelle. Tällöin on syytä heittää reppu selkään ja käydä katsomassa jossakin toisaalla, kuinka vastaavia asioita on siellä ratkottu. Saara Henrikssonin artikkeli Isona minusta tulee kirjailija teoksessa Kummallisen kirjoittajat antaa hyvän ohjeen kirjoittajille, mitä voi soveltaa myös kaikkiin älyllistä ponnistelua vaativiin tehtäviin: muista liikkua. Kun kehon kuona-ainekset saavat kyytiä, tuulettuvat myös tunkkaisiksi käyneet ajatukset.

Niskakarvani nousevat aina pystyyn, kun luen tai kuulen kanssaihmisteni vannovan maalaisjärjen nimeen. Se ei valitettavasti ole pettämätön järjestelmä eikä yleensä edes tarjoa oikeita ratkaisuja. Kokemusperäinen tieto saattaa liittää yhteen asioita, joilla ei todellisesti ole mitään tekemistä keskenään. Ne ainoastaan esiintyvät yhtäaikaisesti, ja sattuma sanelee ylevän johtopäätöksen. Sen välttämiseksi vaaditaan rinnalle järkiperäistä ja loogista ajattelua, jolla asiaankuulumattomia tekijöitä ja niiden merkitystä voidaan rajata. Jotta asia ei olisi yksinkertainen, on olemassa myös kysymyksiä, joihin looginen ajattelu ei anna pitäviä ja suoria ratkaisumalleja, vaan meidän on käännyttävä kokemusperäisen arkiajattelun puoleen ja kenties jopa yhdistettävä molempien hyvät puolet. Tämän kaltaiset kysymykset liittyvät erityisesti ihmissuhteisiin.

Ideoiden luominen vaatii hyvän perustan, jonka voit hankkia helpoiten lukemalla, matkustamalla ja hankkimalla elämyksiä. Samalla opit sulkemaan turhat ajatukset häiritsemästä varsinaista ajatustyötäsi eli pääset valitsemaan, mitä ajattelet. Ajatusten alttarille kannattaa uhrata ensimmäisenä vakaat ja varmat mielipiteet.


Fintellektuaalinen manifesti XLII

torstai 24. toukokuuta 2018

Tom McRae: The Boy with the Bubblegun (2000)

Tervetuloa toiselle kelalle, toivottaa hiljainen ja puhetta muistuttava ääni juuri siinä vaiheessa, kun perinteinen vinyylilevy olisi käännetty ympäri ja B-puoli alkaisi soida. Sanat lohduttavat vain hetken, sillä kappaleen tunnelma kääntyy säe säkeeltä tummemmaksi. Tom McRae kiinnittää kuulijoidensa huomion pieniin merkittäviin asioihin ja vie meidät matkalle, jonka jälkeen maailma näyttää erilaiselta ja sisimmässä läikehtivät ristiriitaiset tunnelmat.

Englantilainen laulaja-lauluntekijä Tom McRae on tuntenut sanojen painon ja merkityksen koko ikänsä. Hänen vanhempansa ovat Englannin kirkon pappeja. McRaen musiikillinen kasvu alkoi kirkkokuorossa ja äidin lahjoittama kitara antoi alkutahdit ensimmäisille sävellyksille. Kapina uskonnollisen kodin auktoriteetteja vastaan saattoi ilmetä ensimmäisten yhtyekokeilujen nimissä, mutta myöhemmistä lyriikoissa ilmenee vahva usko kirjoitettuihin sanoihin ja niiden sisältämään voimaan, vaikka teemat maallisia ovatkin.

Artistin nimeä kantava esikoisalbumi tarjoaa intiimin kohtaamisen lauluntekijän edustaman maailman kanssa. Sovitukset ovat tasapainoisia ja pienimuotoisia. Ne sopivat kuvaan, jonka levy-yhtiö halusi tekijästä luoda: väkevä kirjoittaja, joka laskee painavat sanansa kuulijan iholle. McRae kuljetti henkilökohtaisuutta huokuvia laulujaan ylpeästi ajassa, joka jälleen kerran arvosti hetkisen kaunista yksinkertaisuutta ja käsityötaitoa. Sovituksissa pyörähtävät silloin tällöin humisevat ja surisevat äänet, jotka muistuttavat näiden hienojen tarinoiden ulkopuolisesta elämästä.

The Boy with the Bubblegun käynnistyy rauhallisella tervehdyksellä. Kitara säestää kevyesti kuin luodakseen sanoille sijan, jolle voi pitkän päivän jälkeen laskeutua lepäämään. Kaikuja ja pieniä ääniä värähtelee taustalla, kunnes vähitellen sellon tummahkot pitkät sävelet käyvät kiinni selkärankaan, eivätkä enää päästä irti. Matkan edetessä tarinan kohde muuttuu kertojaksi. Ilmakivääriä kantava poika tietää, että aseen kevyet luodit eivät voi aiheuttaa suurta kipua, mutta sanoilla on sitäkin suurempi merkitys. Ne satuttavat ja voivat sopivissa olosuhteissa tappaa.

Hyvät kuulijat, Atlantin valtameren toisella puolella naapurit saattaisivat olla todella huolissaan pojasta, joka katsoo kanssakulkijoitaan ilmakiväärin tähtäimen läpi. Me puolestamme saatamme huolestua sanoista, jotka voisivat tappaa. Laulun keskushahmo on enemmän tai vähemmän fiktiivinen, mutta hakee lohdutusta lähimmäisiltään. Kohdatessamme vastaavan tilanteen emme saa unohtaa ojentaa kättämme ja johdattaa poikaa puiden varjoista takaisin ihmisten luokse ja valoon.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (Elokuu 2009)

tiistai 22. toukokuuta 2018

Jack White: Boarding House Reach (2018)

Mikä onkaan artistin uran vaikein levy? Onko se järjestyksessään toinen vai kolmas? Jack White on päässyt soolourallaan jo kolmanteen, ja takana on näiden lisäksi yksitoista studioalbumia eri kokoonpanojen – The White Stripes, The Raconteurs ja The Dead Weather – kanssa. Vastaus kysymykseeni saattaa olla aivan liian yksinkertainen. Kenties tuskallisin levy on aina uusin, jolla artistin pitää jälleen todistaa taiteellisen elämänsä arvo ja oikeutus. 

White on aina ollut oman tiensä kulkija, jonka äänimaailman valistunut kuulija  tunnistaa nopeasti. Artisti ei ole pyrkinyt pakoon omaa ääntään eikä repiviä ja raastavia kitarasoundeja. Omanlaisensa rockjämäkkyys ja bluesasenne ovat leimanneet tuotantoja, vaikka iloiset tyylilajipoikkeamat ovat myös saaneet sijansa albumeilla. Mutta onko Boarding House Reach -albumilla arvaamattomuus kääntynyt arvattavuudeksi, selkeäksi aavistukseksi seuraavasta käänteestä tai koukusta?

Connected by Love ja Why Walk a Dog? käynnistävät albumin räväkästi. Ensin mainittu luo alkuhetkillään kevyen synteettisen tunnelman ennen kuin vuoroin raaka ja pehmeä blues astuvat valoon äänipilven takaa. Jälkimmäisessä puolestaan laiskahkosti etenevää bluesia säestävät leikittelevät synteettiset juoksutukset ja äreä kitara. Levyn aloitus tekee heti selväksi, että White kokeilee sekä itsensä että yleisönsä rajoja. Tämän jälkeen vieraillaan äänten karnevaaleilla ja perinteisimmillä sävelkuluilla: Abulia and Akrasia antaa tilaa puheelle ja mustalaisviuluille ja What's Done is Done kulkee lopulta juurevana countryballadina.

Boarding House Reach ei missään nimessä ole huono levy eikä ainakaan tylsä, vaikka osa tuntemattomista poluista johtaa tuttuihin maisemiin, jotka henkivät toisten artistien nimiä. Kumartaako se heidän suuntaansa vai yrittääkö White repiä itseään enemmän irti entisestä maailmastaan? Uudistuminen ei ole synti, mutta pienellä viilauksella ja astetta terävämmillä sävelkynän vedoilla olisi kuultavanamme loistava teos. Mielenkiinnoton se ei missään tapauksessa ole, mutta riittääkö kova yritys luomaan albumista klassikon. Sen voi kertoa ainoastaan aika.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (Huhtikuun levy 2018)

torstai 10. toukokuuta 2018

Mumford & Sons: Dust Bowl Dance (2009)

1960-luvulla Lontoo svengasi ja musiikkimaailman trendejä seuraavien katseet poimivat esiintyjien joukosta kirkkaita tähtiä, joista monen ura on jatkunut näihin päiviin saakka. Oliko 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen jälkimmäinen puolisko puolestaan folkyhtyeiden aikakautta? Haastoiko Länsi-Lontoon folk-skene maailman samalla tavalla kuin trendikkäät lontoolaiset puoli vuosisataa aiemmin? Kenties ei, sillä Mumford & Sons -yhtyeen johtajan Marcus Mumfordin mukaan kysymys oli enemmän yhteensattumasta. Hetkestä, jolloin samoilla kulmilla nousi uusia kykyjä, joita yhdisti löyhä musiikillinen ykseys, käsitys uudistuvasta folkmusiikista.

Mumford & Sons julkaisi ensilevynsä Sigh No More vuonna 2009. Se palkittiin vuonna 2011 Brit Awards -musiikkigaalassa vuoden brittiläisenä albumina. Sitä ennen osa yhtyeen jäsenistä oli ehtinyt säestää Laura Marlingia kahden albumin äänityksissä sekä levyttää mainion sovituksen svengaavan Lontoon ikonisen The Kinks -yhtyeen keulakuvan Ray Daviesin kanssa tämän kahdesta kappaleesta Days ja This Time Tomorrow. Nousukiidon taustalla oli yksinkertainen selitys: yhtyeen äänimaailma oli omintakeinen. Kuka olisi uskonut rokkaavansa 2000-luvulla banjon tahtiin?

Dust Bowl Dance on yhtyeen esikoisalbumin toiseksi viimeinen kappale. Se kertoo synkän tarinan Yhdysvaltojen historian pimeästä historiasta, jolloin luonnonvoimat ajoivat ihmiset kotiseuduiltaan, koska maaperä muuttui vuosikausiksi viljelykelvottomaksi. Laulun raastava teksti kumartaa John Steinbeckin romaanille Vihan hedelmät. Sävelmän alussa piano synnyttää herkän melodisen taustan, jolle Mumfordin sointuva ja käheä ääni laskee ensimmäiset painavat säkeet. Sointi laajenee hetkeksi: banjo liittyy mukaan ja pellit helisevät taustalla. Toisen säkeistön loputtua banjo tikkaa hieman nopeammin, mutta silti kevyesti, ja kuljettaa yhtyeen näennäisen kevyen soiton kertosäkeeseen.

Slidekitara ohjaa seuraavaan säkeistöön. Yhtye soittaa tasapainoisesti, mutta räjähdyksen uhka kasvaa tahti tahdilta. Laulajan ääni kohoaa ja uhkuu peiteltyä vihaa. Tummat pilvet kasaantuvat ja peittävät päivänvalon. Väistämätön seisoo edessä. Pian akustisvoittoinen bändi lyö seuraavan vaihteen silmään ja meno yltyy hurjemmaksi. Rumpujen iskut painottavat kertosäkeen sanoja. Soitto rauhoittuu aivan pieneksi hetkeksi, mutta pian hurjuus kasvaa uusiin mittoihin. Musiikki alleviivaa tarinaa, jota olemme pysähtyneet kuulemaan.

Hyvät kuulijat, toivottavasti edessämme ei odota samanlainen katastrofi kuin preerioiden viljelijöitä 1930- ja 1940-luvulla. Yllämme leijuu yhä Tom Joadin haamu, joka muistuttaa inhimillisen elämän sivupoluista, joille emme saisi eksyä tai ohjata kanssakulkijoitamme.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (Huhtikuu 2011)

lauantai 28. huhtikuuta 2018

Kenen ajassa seisot?

Eräänä perjantaiaamuna huomasin, että puhelimeeni oli soitettu hetkeä aiemmin. Laite lepäsi toisen kerroksen työhuoneen pöydällä, johon olin sen jättänyt mennessäni aamiaiselle ja suihkuun. Samassa se kilahti kerran. Edellinen soittaja lähetti tekstiviestin. Kuivattelin itseäni ja pukeuduin rauhallisesti. Valmistauduin vastaamaan viestiin. Samassa puhelin soi. Nostin sen korvalleni. Sain kuulla ryöpyn moitteita, koska en ollut vastannut puheluun enkä tekstiviestiin. Soittajan mielestä minua oli ollut erittäin hankala tavoittaa. Kuuntelin hetken ja muistutin hänelle, että olin sairauslomalla, ja että se aika on tarkoitettu ensisijaisesti toipumiselle eikä työasioille. Puhelu päättyi nopeasti. Ensimmäisen ja jälkimmäisen soiton välissä aikaa kului alle viisitoista minuuttia. Puhelun päättyessä kello oli 8.15. Mietin hetken uutta aikaan liittyvää ongelmaa: katosiko ihmisten kärsivällisyys lopullisesti kehittyneen ja nopean tekniikan myötä? Pitääkö yksittäisen ihmisen olla jatkuvasti tavoitettavissa?

Maatalousyhteiskunnassa ihmiset seurasivat tarkoin luonnon merkkejä. He tiesivät milloin oli aika kylvää ja milloin niittää. He ymmärsivät, että valoista aikaa tuli hyödyntää mahdollisimman paljon ja mitkä toimet oli järkevintä jättää syksyyn ja pimeisiin iltoihin. Parhaimmillaan organisaatioiden ja yhteisöjen vuosikelloon perustuva aikakäsitys ponnistaa samasta ajatuksesta. Jokaiselle toimelle on oma aikansa eikä kaikkea voi tehdä välittömästi. Lapinlahden lintujen säkeet – Sateet tulevat ajallaan, vain ihminen polkee paikallaan – sisältävät merkittävän viisauden. Kaikelle on aikansa ja paikkansa, kuten myös Raamatun Saarnaajan kirjan runollinen teksti opastaa.

Vuosituhansia vanhoista ohjeista huolimatta ihminen syyllistyy yhä samoihin ajatusharhoihin, joita tekninen kehitys pahimmillaan vain vahvistaa. Metsästäjä-keräilijän vaistot lyövät yhä leimansa ihmisen aivotoimintaan ja erityisesti nopeaan päätöksentekoon. Selkärangasta kimpoaa herkästi kiukkuisia sanoja, jos tavoiteltu henkilö ei välittömästi vastaa puhelimeen. Se vertautuu saaliista ohi lentäneen nuolen tai keihään aiheuttamaan mielipahaan. Tosin yksikään heimo ei näänny nälkään tai katoa kartalta yhden vastaamattoman puhelun takia.

Aikamme multitaskaajat, monta asiaa yhtä aikaa suorittavat, opastavat kuinka kalenteriin olisi syytä varata aikaa itselleen tärkeille asioille. Monelle työpaikalla käytetään sähköistä ja jaettua kalenteria, johon oikeastaan kuka tahansa voi varata ajan palaverille tai tapaamiselle toisten puolesta. Tämä puolestaan herättää tärkeän kysymyksen: mihin katosivat hyvät ja kohteliaat tavat sekä kyky sopia yhdessä tärkeistä aikatauluista? Pitääkö kaikelle todellakin olla varaus kalenterissa? Täytyykö elämän olla ennalta ohjelmoitua?

Eräällä pienellä paikkakunnalla lestadiolaislapset osallistuvat yhteisönsä rippikouluun. Välittömästi sen jälkeen osa heistä hylkäsi vääräuskoiset ystävänsä. Syy oli yksinkertainen: nämä joutuisivat kuolemansa jälkeen helvettiin, sillä taivaspaikat on varattu ainoastaan oikeauskoisille. Heidän näennäinen valtansa ulottui ajasta ikuisuuteen, eivätkä tässä ajattelumallissa kalenteriin tehdyt merkinnät tai viimeisen käännetyn sivun tekstit paljoa paina. Olisiko meidän syytä kysyä, kuka omistaa aikamme? Aika on tärkeintä, jota meillä on. Se ei ole rahaa, vaikka käymme sillä kauppaa. Onko sinulla koskaan aikaa vain olla? Kiire ei lopu juoksemalla yhä lujempaa. Sen sijaan kannattaa istahtaa ja rauhoittua. Kenties tämän hetken tärkein kysymys on yksinkertainen: kenen ajassa seisot?


Fintellektuaalinen manifesti XLI

torstai 26. huhtikuuta 2018

Missä kauniit donoteat kukkivat?

Oli maaliskuinen pakkaspäivä ja kävelin paikallisliikenteen pysäkkejä kohti. Aurinko pilkisti pilvien lomasta ja kevyt tuuli repi vähitellen verhoa enemmän auki. Tori tyhjeni jo myyjistä. Muistin aivan viime hetkellä, että oli kansainvälinen naistenpäivä. Käännyin ympäri ja palasin pari korttelia taaksepäin.   
Tutun kukkakaupan hyvään palveluun kuului aina säteilevä hymy, niin myös tänään. Pyysin kahtakymmentä yksittäin pakattua ruusua. Myyjä sanoi arvaavansa syyn. Hän ehti ottaa pari askelta ruusuja kohti, kun ulko-ovi avautui. Herttainen vanha rouva astui liikkeeseen, kulki myyjää kohti ja kiilasi väliimme.
     – Hyvää päivää! Onko teillä vielä donoteoja?
     – Hyvää päivää! Anteeksi, mutta voitteko toistaa kysymyksenne, myyjä vastasi.
     – Etsin donoteoja. Onko teillä niitä?
     Myyjän ilme oli näkemisen arvoinen. Hän yritti sanoa jotakin, mutta suu pysyi suljettuna. Näin kuinka hänen aivonsa tekivät töitä.
     – Teillä oli niitä muutama viikko sitten, asiakas jatkoi.
     – Nyt en kyllä muista…, myyjä aloitti.
     – Ainahan niitä on ja joka paikassa.
     Tilanne muuttui entistä mielenkiintoiseksi. Myyjän kasvot punertuivat ja seuraavat sanat etsivät ulospääsyä. Lopulta hän sai suunsa auki.
     – Minun täytyy tunnustaa tietämättömyyteni. En tunne donoteaa. Kyseinen kukka ei taida kuulua valikoimiimme, eikä tietääkseni ole koskaan kuulunut. Tunnetaanko se kenties jollakin toisella nimellä?
      Nyt puolestaan rouva hiljeni ja katsoi myyjää ihmeissään. Olin keskustelun aikana hivuttautunut muutaman askeleen sivummalle, jotta näkisin paremmin. Molemmat tuijottivat toisiaan, ja välillä myyjä vilkaisi minua kuin anoakseen apua. Hämäännyin. En tunne erityisen hyvin kasveja tai kukkia, mutta tämä nimi oli minulle täysin vieras.
  – Eihän se mikään kukka ole, rouva aloitti ja jatkoi: – Sellaisia tuli muutama kappale tuon lasisen pöydällä pidettävän kasvihuoneen mukana.
  Myyjä kääntyi katsomaan hyllyä, jota asiakas osoitti. Helpotus heitti lopulta kasvoille viehkeän hymyn. Hän kääntyi kannoillaan, palasi tiskin luo ja avasi kassakoneen alla olevan laatikon. Hän laski kätensä alas, sulki jotakin kämmeneensä ja käveli asiakasta kohti. En nähnyt, mitä hän antoi rouvalle, sillä tämä ehti odottaessaan ottaa muutaman askeleen eteenpäin ja kääntyä sivuttain. Lievästi kumara selkä peitti olennaisimman.
     – Voi kiitoksia, juuri näitä olen etsinyt. Minä pelkäsin, että teiltä ovat donoteat loppuneet. Nämä ovat niin käteviä ja tarpeellisia läpi vuoden. Mitä olen velkaa?
     – Ette mitään. Me emme myy näitä. Ne tulevat tuotteiden mukana, myyjä vakuutteli.
     Vanhempi rouva kääntyi ja näki viimein minut. Hän hieman säpsähti, mutta poistui hymyillen. Minä katsoin myyjää, joka oli silminnähden helpottunut. Siirryin tiskille odottamaan ruusujani.

Myyjä laski kukat pöydälle ja kääri ne paketiksi. Maksettuani ostokseni, hän nosti laatikosta pienen  pussin, kenkälaatikoista tutun kosteudenpoistajan.
     Vaaleanharmaalla pinnalla luki suurin kirjaimin: DO NOT EAT.


Loposen arkistosta: Muistikirjamerkintä vuodelta 2000