sunnuntai 20. tammikuuta 2019

Säveliä vuodenvaihteeksi

Vuoden 2018 lopulla oli julkaisurintamalla ruuhkaa. Moni perinteisistä suosikkiartisteistani toi markkinoille uuden albumin. Monesta olisin halunnut pitää enemmän kuin lopulta oli mahdollista. Onneksi osa vuoden varrella julkaistuista levyistä sentään osui kohteeseensa ja puhutteli kuulijaansa.

Valitsin listalleni kymmenen mielenkiintoista albumia, jotka päätyivät kerta toisensa jälkeen soittimeen. Ne sisältävät elementtejä, jotka joko ruokkivat mielikuvitusta tai saavat arjen raskauttaman mielen nousemaan vielä kerran kaiken harmauden yläpuolelle. Levyt on julkaistu vuoden 2017 joulukuun alusta marraskuun 2018 loppuun ulottuvalla aikajänteellä.

Elvis Costello & The Imposters: Look Now
Teknisesti levy hipoo täydellisyyttä, mutta onneksi Costellon ääni luo inhimillisen ja tarvittavan särön kauniiseen pintaan. Vaikka Artisti ei huuda rokin ilosanomaa, kannattaa volyymi nostaa niin korkealle kuin on vain mahdollista, sillä monipuoliset sävyt ja taitavat sovitukset saavat lanteet notkumaan hetkittäin. Tällainen albumi puolustaa aina paikkaansa itselle omistetun illan soittolistalla.

Roger Daltrey: As Long as I Have You 
Daltreyn ääni ei ole aivan entisensä, mutta hän on oikeastaan aina liikkunut kireyden rajamailla. 74-vuoden iässä sama kireys kertoo tiukasta asenteesta: laulaja ei suostu antamaan periks ja liikkuu näissä maisemissa kuin kotonaan. Sisäinen lämpö levylle valittua musiikkia kohtaan saa kappaleet kuulostamaan itseään täyteläisemmiltä. Kokenut muusikko tuntee rajansa ja osaa kääntää kaiken täydellisesti edukseen.

Marianne Faithfull: Negative Capabilty
Kun artisti on nähnyt ja kokenut kaiken, on aika tehdä tilinpäätös. Tämä ei kenties ole Faithfullin uran pääteasema, mutta kaihoisa yleisilme kertoo jotakin olennaista lopullisuudesta. Ed Harcourtin luotsaama yhtye tekee hienoa jälkeä ja vierailevat artistit luovat uusia todellisuuden tasoja. Elämän karheus tekee albumista vastustamattoman, jopa kauniin.

Brian Fallon: Sleepwalkers
The Gaslight Anthemin keulakuva Brian Fallon ajaa mutkaisella tiellä, mutta vie albuminsa lopulta liput hulmuten maaliin. Vain todellinen kyynikko ei pysty nauttimaan näiden haikeiden ja romanttisten kappaleiden tunnelmasta. Artisti on tavoittanut hyvin olennaisia asioita amerikkalaisesta sielusta ja laajasta musiikkiperinteestä. Viattomuus ja tummat sävyt kulkevat käsi kädessä ja tukevat toisiaan.

Robert Finley: Goin’ Platinum! 
Soitto on kauttaaltaan riittävän ilmavaa ja muusikoilla pysyy tärkeä tehtävä kirkkaana mielessä: Robert Finleyn rouhea ääni säilyy koko ajan pääosassa. Valokeila lankeaa mieheen, joka ei enää häikäisty vaan häikäisee. Kun Finleyn vuosien karhentama falsetti häipyy kaikuna hiljaisuuteen viimeisen kappaleen Holy Wine päättyessä, on kuulijan olo kuin ehtoollisen jäljiltä: puhtaana kaikista muinaisista synneistä.

Mark Knopfler: Down The Road Wherever
Soolourallaan on Mark Knopfler ollut taitava yhdistämään rockelementtejä perinteisempään amerikkalaiseen ja brittiläiseen musiikkiin. Parhaimmillaan liitto on soinut kirkkaana, mutta parilla aiemmalla albumilla nousukiitoa oli vaikea havaita.  Ei tämäkään levy suuria yllätyksiä tarjoa, mutta nyt hän vaikuttaa olevan sinut itsensä kanssa. Se puolestaan saa kappaleet kuulostamaan monta astetta paremmalta. Maisemat vaihtuvat, mutta kitara pysyy tukevasti Knopflerin kädessä.

The Magpie Salute: High Water I 
Kappaleiden laaja kirjo luo aluksi kuvan suuntaa vailla kulkevasta yhtyeestä, mutta arvaamatonta se ei ole. Tätä on amerikkalainen musiikkiperinne parhaimmillaan: tarkoituksellisen värikästä ja tyylitietoisen monipuolista. Sister Moon nousee vuoden parhaiden kappaleiden eksklusiiviseen joukkoon.z

Kacey Musgraves: Golden Hour
Kaunis ääni saa kappaleet hehkumaan. Albumi henkii aikuisuuden seuraavaa askelta, jonka kunkin laulun kertoja on valmis ottamaan varauksellisella ilolla vastaan. Musgraves luo sävelillä valoa ympärilleen, ja talven pimeinä hetkinä kuulija osa arvostaa sitä kaikkein eniten. Kevyt ja ilmava musiikki kuljettaa mukanaan.

Nathaniel Rateliff & The Night Sweats: Tearing at the Seams
Rateliffin ääni kuulostaa yhä varmemmalta, sävykkäämmältä ja tuhdimmalta, ja soittajat ovat hieman rauhoittuneet edellisen studioalbumin jälkeen. Kaikkea ei enää tarvitse ladata jokaiseen kappaleeseen: juna kulkee, mutta pysyy tiukasti raiteilla. Näissä tekijöissä lepäävät sekä levyn vahvuudet että heikkoudet. Raivoisa hyökkäysvaihe on saatu päätökseen. On aika vakiinnuttaa tilanne, käydä hetkeksi puolustusasemiin ja näyttää muille muskeleita. Onneksi heikkoudet jäävät vahvuuksien taakse piiloon ja albumi osoittautuu tasapainoiseksi kokonaisuudeksi: tämän junan konduktööri tietää, mihin olemme matkalla ja milloin olemme perillä.

Paul Weller: True Meanings
Wellerin uusi albumi pysäyttää ajan ja antaa tilaa pohtia suuria kysymyksiä. Se askeltaa viileästi ja määrätietoisesti ensimmäisistä sävelistä aina viimeisiin kaikuihin saakka. Loistavat sovitukset täydentävät kokonaisuuden, ja kuulijan on istuttava aistimaan musiikin kasvava voima. Weller maalaa musiikkinsa pienin ja tarkoin vedoin: mitään ei tarvitse lisätä tai poistaa. Aivan kuin hän haluaisi kertoa, että juuri tämä käsillä oleva hetki on täydellinen juuri näin. ”Kuin kamarimusikkia”, totesi hyvä ystäväni.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (tammikuu 2019)

lauantai 19. tammikuuta 2019

Elvis Costello & The Imposters: Look Now (2018)

Tuntemassamme musiikin maailmankaikkeudessa elää artisteja, jotka harjoittavat vuosikymmenestä toiseen ammattiaan, vaikka monelle kanssaihmiselle tuottaa vaikeuksia päästä jonkin lievästi häiritsevän yksityiskohdan yli. Joillakin muusikoilla esteeksi nousta kirkkaimpiin valokeiloihin saattaa muodostua tapa soittaa kitarasooloja, rakentaa kappaleita vastoin yleistä estetiikan tajua tai vimma vaihtaa tyylilajia albumien välissä. Nämä perinteiset vajavuudet voivat kääntyä myös loistaviksi mahdollisuuksiksi. Declan Patrick Aloysius MacManus, artistinimeltään Elvis Costello, on yksi heistä. Sympaattisen oloinen silmälasipäinen lauluntekijä ei ole koskaan häikäissyt lauluäänellään, mutta hän on tehnyt joukon erittäin hienoja albumeja ja koskettavia kappaleita, osan yhteistyössä muiden merkittävien artistien kanssa.

Elvis Costello palasi kymmenen vuoden tauon jälkeen studioon The Imposters -yhtyeensä kanssa. Albumilla on myös kolme Burt Bacharachin ja yksi Carol Kingin kanssa yhteistyössä sävellettyä kappaletta. Tekijöilleen luontaiset sävyt erottuvat, mutta ne uivat kokonaisuuteen täydellisesti, ja niiden elementit täydentävät toisiaan. Teknisesti levy hipoo täydellisyyttä, mutta onneksi Costellon ääni luo inhimillisen ja tarvittavan särön kauniiseen pintaan.

Albumi käynnistyy perinteisellä rumpukompilla, mutta suunta kääntyy kohti parempaa, kun mukaan liittyvät basso ja piano. Vähitellen Under Lime saa ylleen suuremman kuorrutuksen, kun lähes sotilaallisen täsmälliset puhaltimet ja dramaattiset kuoro-osuudet käyvät nostamassa tunnelmaa. Kappaleen maukkaat hidastukset kertovat puolestaan, ettei Costello ole menettänyt kykyään luoda mainioita ja polveilevia pop-rocksävelmiä. Avausta seuraa Don’t Look Now, joka laskeutuu rauhallisempiin ja pehmeämpiin äänimaisemiin. Yksinkertainen sovitus on kaunis. Burnt Sugar Is So Bitter kuljettaa välittömästi tunnelmasta toiseen: funkahtava basso ja soulsävyt kierrättävät menneen ajan tähän päivään, ja jälleen kerran puhaltimet nostavat kierroksia. Loistavat hetket seuraavat toisiaan levyn loppuun saakka.

Look Now on tasapainoinen kokoelma hienoja lauluja. Tuotanto tukee kokonaisuutta, eivätkä täyteläiset sävyt tuki missään vaiheessa olennaisinta, eteenpäin rullaavia kappaleita. Vaikka levy ei huuda rokin ilosanomaa, kannattaa volyymi nostaa niin korkealle kuin on vain mahdollista, sillä monipuoliset sävyt ja taitavat sovitukset saavat lanteet notkumaan. Olkoon se liike tosinaan vaatimatonta, mutta viimeisten sävelten myötä kuulijalle jää levollinen ja hyvä olo. Tällainen levy puolustaa aina paikkaansa itselle omistetun illan soittolistalla. DeLuxe -version mukana seuraava neljän kappaleen Regarde Maintenant -EP täydentää luontaisesti aiemmin kuultua.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (Marraskuun levy 2018)

maanantai 31. joulukuuta 2018

Vuodet ja vuosituhannet

Maailmanloppu ei saapunut tänä aamuna, eivätkä lentokoneet pudonneet taivaalta.
  Televisio näytti, että aurinko oli noussut idässä ja kaukaiset kansat olivat jo ottaneet vastaan uuden vuosituhannen. Se oli lohdullista. Valta oli yhä ihmisillä, eikä vieläkään koneilla. Keitin aamukahvit ja luin päivän lehden.
        Pöydän päässä odotti lajittelua pieni kasa valokuvia, ja pinon päällimmäisenä otos melko vaatimattomista, mutta sitäkin merkityksellisimmistä pariovista Venetsiassa. Suljin hetkeksi silmäni ja palasin muutaman kuukauden taakse.

Se oli todella hikinen heinäkuinen päivä. Turistivirta kuljetti minua eteenpäin. Aamulla ostamani kartta kävi jo alkumatkasta tarpeettomaksi. Seuraamalla muita löysin olennaisimmat maamerkit: Rialton sillan ja Pyhän Markuksen torin. Päätin jättää jotakin myös seuraaville kerroille, sillä mielessäni oli vain yksi tärkeä kohde: Harry’s Bar.
        Se löytyi, vaikka kävelin aluksi ohi. Odotin jotakin suurempaa ja näkyvämpää. Ovet olivat melko vaatimattomat, mutta silmäni näkivät viimein kirjaimet ja numeron niiden yläpuolella: 1323. Hymähdin, koska mieleeni lennähti ajatus Pähkinäsaaren rauhasta.
        Avasin oven ja kirjaimellisesti kierähdin sisään pieneen baariin.
Oikeassa etukulmassa oli tyhjä pöytä, jonka vierestä nousi mies, joka katosi baaritiskin sivulta seuraavaan huoneeseen.
        Tarjoilija liukui huomaamattomasti luokseni. Takki ja paita olivat valkoiset ja housut ja rusetti mustat. Hän ojensi listan, mutta aivan turhaan, sillä tiesin, mitä halusin. Pyysin Bellinin. Tarjoilija hymyili. Se oli kaltaiseni turistin vakiotilaus.
        Hän toi kauniin juoman nopeasti, ja lasku seurasi mukana. Jätin summan huomiotta. Naapuripöydässä istui itseäni vanhempi nainen, joka hymyili ja kysyi kotimaatani. Vastasin ja maistoin juomaani. Raikas ja hedelmäinen maku auttoi unohtamaan kaikki aamupäivän rasitukset.
        – Mieheni tahtoi nauttia tässä baarissa Bellinin tai pari. Hänen nimensä on myös Harry, nainen aloitti.
        – Hänkö? kysyin ja nyökkäsin baaritiskin suuntaan, jonne naisen pöydässä aiemmin istunut mies oli poistunut.
        – Ei, ei, hän on myös tuntematon turisti, kuten me kaikki. Mieheni kuoli keväällä, nainen vastasi ja pyöräytti kämmentään. – Harry ei koskaan päässyt baariinsa Venetsiaan.
       – Otan osaa, sanoin.
       Tunsin aitoa myötätuntoa. Nainen hymyili ja kohotti lasiaan, jonka rinnalla pöydällä lepäsi toinen, tyhjä.
       – Harrylle, hän sanoi ja katsoi kaukaisuuteen.
       – Harrylle, vastasin, mutta halusin lausua sanan monikossa ja omistaa samalla maljani kaikille heille, jotka eivät ehtineet toteuttaa unelmaansa ajoissa.
  Keskustelimme tovin italialaisista juomista ja keittiön hienouksista, kunnes häntä tulivat noutamaan ostoksilla käyneet lapset ja lapsenlapset. Hyvästelimme toisemme.
        Istuin hetken aloillani. Katsoin lasin viereen laskemaani kirjaa. Joseph Brodskyn Veden peili oli johdattanut minut Venetsiaan. Päivää oli vielä jäljellä.
        Kuljin baaritiskin ohi ja pyysin pöydän yläkerran ravintolasta. Hemingway oli viettänyt aikaansa tässä upeassa paikassa, jonka silloinen omistaja Cipriani kehitti Bellinin lisäksi myös Carpaccion, jumalaisen ja yksinkertaisen alkuruoan. Sen vuoro oli seuraavana.
  Tuntia myöhemmin olin henkisesti ja ruumiillisesti ravittu. Nousin vesibussiin ja kävin kiittämässä henkilökohtaisesti venäläistä runoilijaa hienoista teoksista ja matkani askelmerkeistä. San Michelen hautausmaasaarella levollisuus palasi seuraani.

Avasin silmäni.
        Vuosi ja vuosituhat vaihtuisivat pian. Otin samppanjapullon jääkaapista ja ikääntyneen konjakin olohuoneen pöydältä. Valitsin muutaman levyn. Illan isäntäväki saisi nauttia seurani lisäksi jaloista juomista ja edellisen vuosisadan parhaasta musiikista.
        Kulman takana odottaa kaikkien aikojen vuosi.


Loposen arkistosta: Muistikirjamerkintä joulukuun viimeiseltä päivältä 1999

lauantai 15. joulukuuta 2018

Tanssiaskeleita keittiössä

Mies seisoo keskellä lavaa. Sormet juoksevat kitaran otelaudalla, Jokainen nuotti on täydellinen. Tämän hän tietää ja osaa vaikka silmät ummessa. Takana on vuosikymmenten mittainen taival studioissa ja esiintymislavoilla. Hän elää ja hengittää soittamaansa musiikkia. Monella katsojalla on kyynel silmäkulmassaan, kun kappale päättyy ja hiljaisuus laskeutuu. Teksti kulkee prompterilla, ja mies lukee hänelle ennalta tehdyn käsikirjoituksen. Kavala ja hitaasti etenevä sairaus vie vähitellen ymmärryksen nykyhetkestä, mutta sormenpäihin ja lihasmuistiin jääneet sävelet soivat kuten ennenkin, mutta se ei ole ikuista.

Glen Campbellin viimeistä kiertueesta kertova koskettava I’ll Be Me -dokumentti antoi kasvot Alzheimerin taudille. Katsoja elää mukana jokaisessa kitaristi-laulajan kasvonliikkeessä. Lähimuisti katosi, mutta musiikki eli miehessä sitä pidempään. Kiertue päättyi marraskuussa 2012, kun sormet eivät enää löytäneet oikeita säveliä. Musiikki jätti artistin, ja elämä vuosia myöhemmin kehon. Artisti uupui elokuussa 2017 sairautensa alle.

Neurologi Oliver Sacksin Musikofilia on omalla tavallaan lohdullinen teos, joka osoittaa useamman tapauskertomuksen avulla musiikin voiman. Musiikilla ei kenties ole ollut suurta merkitystä ihmisen evoluutiohistoriassa, mutta mielihyvän tuottajana se on aina ollut verraton. Kirja osoittaa, että Campbellin tarina ei ole ainoa laatuaan. Monella muusikolla säilyy taito soittaa täydellisesti, vaikka dementia tekee aivoissa tuhojaan. Sitäkin surullisempaa on tietää, että joukossamme on ihmisiä, jotka eivät erota musiikin rakenteita, ja joille sävelet ovat vain jäsentymätöntä melua.

Kuinka voisin kuvailla ihmiselle, joka ei ymmärrä musiikkia, tunnetta, joka syntyy korvaa miellyttävästä sävelkulusta? Kuinka tärkeitä ovatkaan ne hetket, jolloin ensimmäistä kertaa kuulemani kappale saa aikaan déjà-vun: se kuulostaa tutulta ja muistuttaa, että olisin kokenut saman hetken aiemmin. Toisaalta se voi olla myös kuin jamais vu: kappale on tuttu, mutta mieli ei tunnista. Selitys saattaa molempiin tapauksiin olla hyvin yksinkertainen: säveliä on käytettävissä vain rajattu määrä. Mitä enemmän kuuntelen musiikkia, sitä enemmän löydän yhtäläisyyksiä: U2: n toiseksi uusimmalla albumilla soi 15 sekunnin välisoitto, joka muistuttaa täydellisesti Musen äänimaisemaa, ja vastaavasti Musen uusimmalla levyllä kaikuu perinteinen U2-nostatus.

Voisin korostaa tiedemiesten havaintoja soittotaidon ja matemaattisen älykkyyden yhteydestä, musiikin positiivista vaikutuksista kaikenlaiselle ajatustyölle tai sävelten aivoja muokkaavista myönteisistä tuloksista, mutta lähestyn aihettani lopuksi arkisen huolettomasti.

On tuskin suuri synti tanssia keittiössä itsekseen vanhojen suosikkien tahtiin, kun nuoruudesta tutut sävelkulut ja sanat uivat ihon alle. Se saa puolestaan toivomaan, että kanssaihmiset ovat löytäneet ajoissa omat Adamsit, Dylanit, Mellencampit, Springsteenit tai Youngit, soittaneet levyjä tärkeiden ystäviensä seurassa ja analysoineet kuulemaansa kerta toisensa jälkeen. Samalla toivon, ettei oppimisprosessi ole jäänyt kesken ja tilaa on säilynyt Auerbacheille, Falloneille, Flowerseille, LaMontagneille tai Laneganeille. Matka musiikkiin on loputon ja päämäärä ihanan utuinen.


Fintellektuaalinen manifesti XLIX

perjantai 30. marraskuuta 2018

Rajalla

Kirjoitin: Näillä huoneilla ei ole muistoja.

Sinisessä helsinkiläisessä puutalossa on huoneisto, jossa on tuttuja huonekaluja. Muistan yhä niiden tuoksun, kun ne olivat uusia ja kannettiin toiseen asuntoon. Hyllyssä on lapsuudesta tuttuja kirjoja: tietokirjasarjoja, historiaa ja sotaromaaneja. Olen lukenut romaaneista suurimman osan ja selannut kuvakirjat, tehnyt monta matkaa menneisyyteen ja vieraisiin maihin suuren työpöydän äärellä.
        Pöydän kannella on kaikki sotilaallisen täsmällisessä järjestyksessä: silmälasit, kynät, pyyhekumi, kirjekuoret ja lottokupongit. Myös laatikoissa säilyy sama tyyli. Aivan kuin pöytä odottaisi käyttäjäänsä jatkamaan aamulla keskeytyneitä toimia.
        Työpöytä matkaa pian toiseen taloon, huoneeseen ja kaupunkiin. Kun myöhemmin puran ja kokoan elämää paperi ja asiakirja kerrallaan, löydän pienen inhimillisen erehdyksen. Vetolaatikon pohjalla lepää katseilta piilossa kuitti pysäköintivirhemaksusta.
        Isäni hoiti velkansa yhteiskunnalle ennen kuin ylitti viimeisen rajan.

Raja on metafora, jolla ilomantsilaissyntyinen pappi kuvasi vainajaa muistopuheessaan.
Jäätyään eläkkeelle rakensi isäni rajan pintaan kesämökin, joka sulautui väriensä puolesta täydellisesti maisemaan. Sillä oli tummanruskeat seinät ja tummanvihreä katto. Se oli henkinen piilopirtti ja pakopaikka maailmasta, jonne ainoan yhteyden muodosti radio.
        Rajavartiomestari kuulosti komealta sotilasarvolta, ja kimaltava rauta kauluslaatoissa loi arvovaltaista hehkua hänen ympärilleen. Kotonamme oli aina aseita, mutta ne pysyivät käsieni ulottumattomissa. Hän ei halunnut opettaa minua käsittelemään ja käyttämään niitä, vaan jätti sen suosiolla myöhemmille kouluttajilleni.
  Hän kulki rajalla ja vartioi valtion turvallisuutta. Vuosikymmenet vaihtuivat ja tehtävät muuttuivat yhä vaativimmiksi. Vaitiolovelvollisuus esti kertomasta tutkimuksista, joissa hän oli ollut mukana. Minua ne tapaukset kiinnostivat, mutta sitä hiljaisuuden rajaa ei hän koskaan ylittänyt.
        Isäni lähti vapaaehtoisena jatkosotaan keväällä 1944, alaikäisenä ja vastoin isänsä toivetta. Taival ilmatorjunnassa kesti puoli vuotta, mutta varusmiespalvelusta se ei silti kuitannut suoritetuksi. Vain kerran häneltä lipsahti muisto kohtaamisesta vihollisen kanssa.
       Talvisota vei kodin, ja uusi raja erotti lapsen maisemastaan. Sukulaisten etunimissä soi pitkä historia, mutta muistot säilyivät tuoreina, eikä hän koskaan epäröinyt jakaa tarinoitaan tärkeimmälle kuulijalleen.
        Sisu-pastilli saapui kauppoihin vuonna 1928, ja saman vuoden marraskuun viimeisenä päivänä isäni syntyi maailmaan.

Unohdin kysyä: Miltä viholliskone näyttää tähtäimen läpi katsottuna?

keskiviikko 28. marraskuuta 2018

Paul Weller: True Meanings (2018)

Aika on erikoinen suure. Sitä ei huomaa eikä saa kiinni, mutta kulumisen merkit näkyvät. Sen sanotaan parantavan haavat ja jalostavan. Määritelmät itsessään ovat vain sanoja, pistoja ilmaan, eikä niillä toisinaan ole konkreettista sisältöä. Kaikki muuttuu hetkessä, kun kulman takaa ilmestyy yllättäen jotakin odottamatonta ja suurta. Se ei tule suuremmuuttaan huutaen ja mahtipontisin äänivallien vyörynä, vaan lähestyy hitaasti ja rauhallisesti, kulkee rinnalla ja kiinnittyy vähitellen osaksi kuulijaansa. Se ei tule petollisin aikein, vaan tarjoaa tyynen poukaman maailman myrskyiltä.

Paul Wellerin uusin albumi pysäyttää ajan ja antaa tilaa pohtia suuria kysymyksiä. Mieleen ei hetkeksikään hiivi ajatus itsestäänselvyyksistä, vaikka sanoituksissa esiintyvät jo alkumetreillä moonbeams, midnight, moonlight, silence ja twilight. Ne ovat sanoja, jotka johtavat moneen kertaan kuljetuille poluille, mutta Wellerin käsissä ne ovat tiiliä, joilla on täydellinen paikkansa talossa, jota hän sävelillään rakentaa. Äänimaailma on seestynyt edellisestä A Kind Revolution -albumista, joka rokkasi raikkaasti. True Meanings askeltaa puolestaan viileästi ja määrätietoisesti ensimmäisistä sävelistä aina viimeisiin kaikuihin saakka. Loistavat sovitukset täydentävät kokonaisuuden, ja kuulijan on istuttava aistimaan musiikin kasvava voima.

The Soul Searchers käynnistää levollisen, mutta painokkaan matkan. Wellerin kitara kutsuu mukaansa, Hannah Peelin jousisovitus täydentää perussoinnin ja kosketinsoittajat saavat hetkensä valokeilassa. Kappaleeseen on ujutettu hienosti vaikutteita usealta vuosikymmeneltä. Sitä seuraa Glide, jonka keinuva valssirytmi kutsuu mukaansa, ja askeleet ovat kevyitä. Neljäntenä soiva Gravity vie ajatuksen vielä pidemmälle: tanssiaskeleet kohottavat maasta, vaikka painovoima vaatii toisin. Albumin edetessä Weller koukkaa hetkeksi myös intialaisiin tunnelmiin, eikä se ole vain pintamaustetta, vaan tarkoin harkittu äänikuva. Levyn loppupuolella May Love Travel With You pyrkii riisumaan pelolta kasvot kauniilla melodiallaan.

Paul Weller maalaa musiikkinsa pienin ja tarkoin vedoin: mitään ei tarvitse lisätä tai poistaa. Aivan kuin hän haluaisi kertoa, että tämä käsillä oleva hetki on täydellinen juuri näin. Siinä hän on oikeassa. Levyä kuunnellessa maailman voi sulkea verhojen toiselle puolelle, sytyttää kynttilät ja nauttia kuulemastaan tai nousta jaloilleen ja tanssia elämälle.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (Lokakuun levy 2018)

sunnuntai 25. marraskuuta 2018

Veljeni hymy

Vanhempieni jokaisessa asunnossa oli aina kolmen kuvan sarja seinällä.
Pienet ja pyöreät kullanväriset kehykset olivat kiinni toisissaan. Ylimmässä kuvassa oli nuori mies, jonka tummia hiuksia heilutti tuuli, keskimmäisessä vaaleahiuksinen hymyilevä nuorukainen vihreässä poolopaidassa ja alimmassa pyöreäposkinen lapsi, jonka silmistä näki, että tämä oli juuri itkenyt. Kaikki kuvat oli otettu samalla lumisella pengermällä Ilomantsin Hattuvaarassa.
        Ensimmäiseksi kuvattiin vanhin veljeksistä, vaikka kuvaajalla, poikien isällä, oli täysin toisenlainen järjestys mielessään. Se kuva päätyi aivan liian nopeasti valkoisen pöytäliinan päälle adressien ja kynttilän väliin. Yksinäinen liekki heijasti surullista valoa kuvalle, jossa nuoren miehen olemus huokui arvoituksellisena ja etäisenä kuin 1970-luvun myyttinen rocktähti Jim Morrison. Kun kuvaa katsoi tarkemmin, näkyi taustalla kaksi nuorempaa veljeä: keskimmäinen on juuri saavuttanut kuvauspaikalta karkuun rynnänneen nuorimmaisen.

Muutamaa vuotta myöhemmin keskimmäinen veljeksistä kantoi kotiin ensimmäiset C-kasettinsa: Sammy Babitzinin ainokaisen ja Creedence Clearwater Revivalin Willy and The Poor Boysin. Kun hän lähti töihin tai iltarientoihin, asetti nuorimmainen kummankin kasetin vuorollaan koneeseen. Ne saivat soida leikkien taustalle ja synnyttää elämänmittaisen suhteen rockmusiikkiin. Vielä vuosienkin päästä toi keskimmäisen veljen kuva aina nuorimman mieleen tutun ja turvallisen John Fogertyn.

Vuosikymmentä myöhemmin heiluvat lapiot ilomantsilaisessa saaressa. On kuuma ja tukala päivä. Veljekset kaivavat uimahousuisillaan kahdestaan paikkaa tulevalle kesämökille. Cotton Fields raikuu radiosta, paarmat kiusaavat ja haapojen viheliäiset juuret ovat levittäytyneet kaikkialle. Lapio painuu maahan ja vaihtuu vanhaan kuokkaan säännöllisesti. Sillä katkotaan juuria, jotka vedetään esiin ja asetellaan yhteen kasaan sivummalle kuivumaan ja myöhemmin poltettavaksi. Tapetut paarmat päätyvät laudanpätkälle.
Iltapäivällä irtoaa vene rannasta. Nuorempi soutaa. Vanhempi on polvillaan perätuhdolla ja ruokkii kaloja paarmoilla. Kun veden pinnalla käy kohahdus, hän hymyilee ja levollinen aurinko hellii kasvoja lämmöllään. Hetken kuluttua kumpikin pulahtaa lämpimään veteen.
        Se on lapsuuteni viimeinen kesä.

Jokaisena aamuna kahden viikon ajan, on peilistä minua katsonut se sama pyöreäposkinen ja kyynelsilmäinen pikkupoika, joka on pakotettu tähänkin kuvaan. Mutta sulkiessani silmäni maailmalta kuulen John Fogertyn laulavan Cotton Fieldsia, näen veljeni hymyn ja aistin kesäpäivän, joka ei koskaan pääty.