sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Aika rientää, historia toistuu?

Kesäpäivänseisaus on perinteisesti ollut pohjoisen pallonpuoliskon keskikesän juhla. Valoisan ajan kesto on pisimmillään, mutta heti sen jälkeen alkaa laskeutuminen kohti pimeää. Niin kauan kuin ihminen on viljellyt maata, on vuotuisen ajankierron ennustettavuus ollut tärkeää, sillä valo ja lämpö luovat kasvun edellytykset. Ihminen havaitsi, että luonto eli aikaansa, joka toistui sykleinä. Varautuminen talven varalle vaati erilaista uurastusta muina vuodenaikoina, ja tieto tulevasta antoi mahdollisuuden toimien oikealle ajoittamiselle. Myös uskonnolliset rituaalit löysivät paikkansa tästä kiertokulusta, ja niillä pyrittiin vahvistamaan toivottua lopputulosta.

Katse kohosi maasta taivaalle, sillä auringon, kuun ja tähtien liikkeet kertoivat tulevista muutoksista. Maa oli ja pysyi, ja taivaankappaleet kiersivät sen ympärillä. Prahan vanhankaupungin raatihuoneen seinää koristaa maailman vanhin yhä toiminnassa oleva astronominen kello, joka näyttää kahden keskeisimmän taivaankappaleen aseman ja tarjoaa tähtitieteellistä tietoa. Kerran tunnissa huomio palaa takaisin maahan, kun kaksitoista apostolia kiertää näkyvillä, jonka jälkeen kuolemaa kuvaava luuranko soittaa kelloa ja kääntää tiimalasin. Ihminen on jälleen menettänyt yhden tunnin elämästään. Mekaanisen näytelmän päättää kiekaiseva kukko. On aika astua seuraavalle tunnille.

Kello ilmaisee, että vuorokausi rientää tunti tunnilta eteenpäin, ja kalenteri osoittaa vuotuisen ajankierron. Ihminen havaitsi elämänsä rajallisuuden, ja se sai pohtimaan ajan merkitystä. Hän kirjasi menneisyytensä kronikoihin ja yritti oppia edeltäviltä sukupolvilta: voisiko historialla olla tarkoitus tai päämäärä? Syklinen aikakäsitys ei enää riittänyt. Kristinusko toi mukanaan sekä ajalle että historialle suunnan ja merkityksen: kaikki alkoi luomisesta ja päättyisi lopulta viimeiseen tuomioon. Vaikka syklisyys kääntyi lineaariseksi, toistuivat uskonnossa yhä samat vuosittaiset rituaalit.

Vanhat kartat kertovat tarinoita, jos osamme etsiä. Tietomme rajamaille, kartoittamattomille seuduille on piirretty merihirviötä ja varoituksia moninaisista kauheuksista. Ihminen pyrki täyttämään tietämyksensä aukot kuvilla ja kertomuksilla, jotka muuttuivat perinteeksi. Muutaman korttelin päässä Astronomisesta kellosta sijaitsee Vanhauusi synagoga, jonka vintille on perimätiedon mukaan piilotettu Prahan tunnetuin salaisuus, Golem. Oppinut Rabbi Löw valmisti savesta ja maasta hahmon, joka oli tuhota koko kaupungin, mutta aivan viime hetkellä hänen onnistui pysäyttää vimmainen luomuksensa. Tarina varoittaa ihmistä sekä leikkimästä jumalallisilla voimilla että käyttämästä hankkimaansa tietoa väärin. Odottaako kahlehdittu Golem yhä vapauttajaansa? Päättyykö siihen tuntemamme maailman historia?

Kristinuskon mukaan ajalla on selkeä alku ja loppu, koska Jumala on sen luonut. Myös historialla loppunsa, mutta mitä siellä odottaa? Juutalaiset vastaavat, että Messias. Kristityille se on puolestaan Jumalan valtakunnan alku. Marxin oppeja seuraavat odottavat proletariaatin diktatuuria, emansipaatioita kurjuudesta, ja edistykseen uskovat toivovat ihmisen moraalista ja tiedollista täydentymistä. Tiede esittää yksinkertaisesti fyysistä maailmanloppua, jolloin tuntemamme aika ja historia päättyvät ja käyvät sinänsä turhiksi.

Jokaisella kaupungilla on tarinansa ja levottomat sielunsa, jotka värittävät tunnettua historiaa. Vertauskuvien ja opetuksien edessä tuntee matkailija toisinaan oman pienuutensa. Aika ja historia ovat läsnä esineissä, rakennuksissa ja aineettomassa perinnössä. Prahan Astrologisen kellon edessä ne muuttuivat konkreettisiksi tuntemuksiksi. Kun paria päivää myöhemmin lentokoneemme kohosi Václav Havelin kansainväliseltä lentoasemalta ilmaan, loi pilvi tutun varjon pellolle. Se oli savimies, Prahan Golem.


Fintellektuaalinen manifesti XXXI

torstai 22. kesäkuuta 2017

”Kun mahdoton karsitaan”

Vielä muutamia vuosia sitten vedin tiukan rajan työ- ja loma-ajan välille. Kun ensimmäinen lomapäivä kääntyi iltapäivään, piti minun ja työmaan välissä olla satoja kilometrejä ja mielellään myös muutama valtio. Kesällä 2014 pakkasin matkalaukkua viimeisen työpäivän päätyttyä. Tyhjensin lompakon pöydälle. Nostin luottokortin, eurooppalaisen sairaanhoitokortin, matkavakuutuskortin ja ajokortin takaisin. Kauppaketjujen etukortit ja kirjastokortti päätyivät toiseen, kotiin jäävään. Asetin mustat lompakot työpöydälle, kummankin omaan päätyynsä.

Tarkistin vielä, että tarvittavat matka-asiakirjat ovat muovitaskussa, ja niiden joukossa myös varausvahvistus London Eye –maailmanpyörään. Ehtoihin kuului, että varaajan täytyy todistaa henkilöllisyytensä ja esittää luottokortti, jolla pyörähdys ilmassa on maksettu. Siirsin passin lompakon viereen, ja pakkasin ne olennaisten papereiden seuraksi reppuun.

Saavuimme aamulla lentokentälle hyvissä ajoin. Lähtöselvitys ja turvatarkastus sujuivat nopeasti. Meillä jäi runsaasti aikaa aamiaiselle. Join kahvia ja mursin paloja croissantista, kun televisiosta tuttu pariskunta riensi käytävällä pankkiautomaatille. Mietin hetken ja päätin nostaa käteistä, jonka kävisin myöhemmin vaihtamassa punniksi. Niillä ylittäisimme ensimmäiset esteet lentokentällä ja metroasemalla. Jono automaatilla oli pitkä. Pääsin viimein kasvokkain koneen kanssa. Avasin lompakon. Ensimmäisenä loisti värikäs kirjastokortti.

Matkakumppanini pelastivat minut pahimmalta, mutta seuraavana iltana odotti todellinen testi: London Eyen asiakaspalvelija. Esitin varausvahvistuksen ja passin. Pahoittelin, että olin jättänyt luottokorttin kotiin. Käänsin erehdykseni huumoriksi ja kerroin, että on melko haasteellista matkustaa kirjastokortilla. Hän katsoi minua hetken vakavana ja lopulta naurahti: ”Älkää olko huolissanne, sir. Meillä vierailee paljon italialaisia turisteja, joilla ei ole mukanaan yhtään vaatimistamme dokumenteista”. Kymmenen minuutin kuluttua ihailimme Lontoota korkeuksista. Nauroin ensimmäistä kertaa matkamme aikana vapautuneesti.

Kahta päivää myöhemmin löysimme parhaan museokaupan, jossa olemme koskaan vierailleet. Ostin pienen viininpunaisen lompakon. Se on kulkenut matkassani kaikkialle. On sinänsä erittäin mielenkiintoista, että museo on omistettu henkilölle, jota ei ole koskaan ollut olemassa – Sherlock Holmesille.

torstai 8. kesäkuuta 2017

The Hooters: Johnny B (1987)

Suurelle yleisölle tuntematon philadelphialainen yhtye esiintyi heinäkuussa 1985 Live Aid -konsertin Yhdysvaltojen osuuden alkumetreillä. Konsertin puuhamies Bob Geldof ei uskonut, että The Hooters olisi tarpeeksi vahva ansaitakseen paikkansa muiden artistien joukossa, mutta yhdysvaltalainen promoottori Bill Graham piti päänsä. The Hooters nousi lavalle, mutta ei silti päässyt mukaan myöhempään DVD-julkaisuun.

Yhtye saattoi näennäisesti olla melko tuntematon. Olihan se julkaissut vain yhden tunnetun albumin, mutta se on vain osa tarinasta. Sitä ennen pieni ja itsenäinen levy-yhtiö oli kustantanut The Hootersin esikoisalbumin, jota myytiin 100 000 kappaletta. Se puolestaan herätti 1980-luvun puolivälissä huippuiskussa olleen Columbian, ja seuraavan puolen vuosikymmenen aikana syntyi kolme mainiota albumia.

Viattomalta kuulostava nimi – The Hooters – tarkoittaa auton äänitorvia tai pöllöjä, mutta vuonna 1983 perustettu ravintolaketju levitti sanan tunnetuinta ja alatyylisintä merkitystä yhtyeen edellä. Ketjun tarjoilijoiden asut huokuivat seksuaalista vetovoimaa, ja asiakkaiden katseet kohdistuivat kirjaimellisesti sanaan, rintoihin. Sinänsä on yllättävää, että yhtyeen nimi kääntyi muotoon The Hooters vasta vuoden 1993 julkaistun albumin kannessa.

One Way Home on The Hootersin toinen Columbia-albumi, joka alkaa kolmen terävän kappaleen suoralla: Satellite ja Karla With A K avaavat kiitoradan, jolta klassikko pääsee kohoamaan siivilleen.

Johnny B on dramaattinen laulu, joka käynnistyy folkhenkisesti huilulla ja mandoliinilla. Pian kitarat, basso ja rummut jyrähtävät mukaan, mutta korkeimman kaiun saavat urut. Ne saattavat kappaletta eteenpäin taustalla ja painottavat tarinan käänteitä. Kappaleessa ei ole yhtään turhaa instrumenttia: huuliharpun huokaus ja kitaroiden venytykset osuvat kohdalleen. Sanoitus on sinänsä selkeä. Kertoja varoittaa Johnnya kohtalokkaasta ja vaarallisesta naisesta, joka kietoo voimattoman päähenkilön sormensa ympärille. Kenties kaikki ei ole niin yksinkertaista kuin sanat antavat aluksi ymmärtää. Jos naista kuvaavan pronominin she vaihtaa substantiiviin heroin, muuttuu laulun merkitys hetkessä toiseksi.

Hyvä kuulijat, meistä jokainen tarvitsee ystävän, joka uskaltaa kertoa, milloin vihreät valot ovat jo ehtineet vaihtua punaisiksi eikä risteykseen kannata enää syöksyä täydellä vauhdilla. Siellä odottaa vain kuolema ja tuho.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (huhtikuu 2017)

keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Uskallatko katsoa ihmistä?

”Pahinta, mitä meidän lapsestamme saattaa tulla, on taiteilija”, pohti diplomi-insinööripariskunta Ateneumissa Auguste Rodinin veistosten keskellä. Huokaus sai minut puolestaan miettimään, onko raakojen lukujen takana muuta elämää vai voivatko pelkät numerot kertoa kaiken olennaisen? Riittääkö kannattavuusarvio tai lujuuslaskelma ennustamaan riittävästi tulevaisuutta? Numerot eivät sinänsä suo sijaa hempeilylle.

Keskiajalla kirkko rahoitti taidetta, joka kertoi jokaisella kuvallaan, kenen leipää taiteilijat söivät. Renessanssin aikana sekä ihminen että antiikin sivistys löydettiin uudestaan, ja näyttämölle astuivat rikkaat, mutta edistykselliset mesenaatit, jotka teettivät maalauksia ja veistoksia. Taidekäsitys sai luvan uudistua, ja ihmistä kuvattiin melko uskaliaasti. Renessanssi asetti ihmisen keskiöön, ja teki tästä tutkimuskohteen. Se loi perustan myös tuntemallemme humanismille.

Säännöllisesti toistuvat taloudellisesti kireät ajat saavat säästöliekkien ruokkijat katsomaan kriittisesti humanistisia tieteitä ja taidetta: onko yhteiskunnalla velvollisuus elättää tuottamatonta työtä tekeviä tai rahoittaa koulutusta, joka ei välttämättä valmista suoraan ammattiin? Viime keväänä iltapäivälehden lukijat pohtivat, onko humanisti ammattinimike, ja mihin humanistit oikeastaan valmistuvat? 1400-luvulla humanistiksi määriteltiin henkilö, joka opetti etiikkaa, kielioppia, puhetaitoa tai runoutta. Tänä päivänä he opettavat sinun lapsesi lukemaan ja kirjoittamaan, puhumaan vieraita kieliä, perehtymään kirjallisuuteen, ymmärtämään historiaa ja vieraita kulttuureja, seuramaan omaa aikaansa ja osallistumaan yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen.

Elämä ilman kulttuurista sisältöä on oikeastaan tyhjää ja merkityksetöntä, eivätkä pelkät numerot tai tunnusluvut pysty kertomaan riittävästi monipuolisesta ja monimutkaisesta maailmastamme. Ne eivät ruoki riittävästi uteliaita mieliä ja auta ymmärtämään, mitä ympärillämme oikeasti tapahtuu. Me tarvitsemme ihmisiä, jotka näkevät tämän hetken yli sekä tulevaan että menneeseen: taiteilijoita, jotka näyttävät, mitä kaiken takana piilee, ja humanisteja, jotka uskaltavat kertoa, jos uusilla keisareilla ei ole vaatteita yllään.

Tarvitaan myös humanisti kertomaan, että autotalleista eivät enää kajahda ainoastaan rockin sulosoinnut, vaan niissä luodaan uusia innovaatioita ja liikeideoita. Kehittäjät kokoontuvat yhteen kuin kirja- tai taidemessuilla konsanaan ja myyvät ajatuksiaan sijoittajille, mesenaateille. Ei liene sattumaa, että osaa rahoittajista kutsutaan bisnesenkeleiksi. Onko ympyrä viimein sulkeutumassa? Pitääkö vanhempien olla huolissaan myös lapsesta, joka osallistuu pitching-kisaan Slushissa? Toivottavasti osaava humanisti ehtii perehdyttää hänet puhetaidon saloihin ajoissa.


Fintellektuaalinen manifesti XXX

tiistai 23. toukokuuta 2017

Manchester

Minun Manchesterini on punainen eikä Oasis lakkaa koskaan soimasta.
       Ja silti kaupungin asukkaat kantavat Unitedin punaisten paitojen ohella Cityn sinisiä ja pienempien seurojen tarjoamaa värikirjoa. Teollinen kulttuuri loi kasvualustan mielenkiintoisille artisteille ja yhtyeille, synnytti uusia tyylisuuntia ja antoi sysäyksen äänille, jotka tavoittivat koko maailman. Oasis on vain yksi monista ja yhtyeen muusikot kantavat sinistä paitaa. Toinen klassikkoyhtye, The Stone Roses, verhoutuu puolestaan punaiseen.
       Käännän katseeni hetkeksi toiseen kaupunkiin ja terävään kirjailijaan. Robert McLiam Wilsonin romaani Eureka Street, Belfast on lohdullinen teos. Se kertoo kaupungista, joka yrittää toipua kitkerästä sisällissodasta. Ihmiset ovat toistensa kaltaisia, vaikka uskonnollinen vakaumus ja valtiouskollisuus vaihtelevat. Vallasta kilpailevien ryhmien välinen vihapuhe ruokkii ja toteuttaa itseään. Se on kierre, josta osallisten on vaikea päästää irti, ja sanat muuttuvat karmiviksi teoiksi.
       Tämän keskellä kaupungin asukkaat tahtovat nauttia turvallisesta arjesta, tehdä työtä ja huolehtia läheisistään, mutta ääriliikkeet tekevät sen omilla toimillaan mahdottomaksi. Kirjailija
kuvaa kaupunkiaan ja sen asukaita hellästi ja runollisesti, mutta yksi pommi muuttaa kaiken hetkessä: kauniit elämät katoavat ja tarinat jäävät kesken. Kaupunki, jossa ”kaikki kadut ovat runoja”, on hetkessä kutistunut, ja kirjan sivut muuttuneet kevyemmiksi. Pelko ja epävarmuus ovat purkautuneet turhaksi ja veriseksi teoksi.
       Toivon, että tänään punaiset, siniset ja kaikkien muiden värien kirjo liittävät kätensä yhteen ja avaavat mielensä maailmalle: yhdessä he ovat voimakkaampia, eivätkä taivu pimeän ja synkän edessä. Kun aika on jälleen kypsä, he laittavat tanssikengät jalkoihinsa, laulavat omalla erityisellä äänellään ja soittavat kiivaita rytmejä. Mutta tänään me suremme Manchesterin uhreja ja haemme voimaa yhteisöistämme, joka eivät saa sortua pelon ja vihan edessä.

lauantai 29. huhtikuuta 2017

Ystävät lähellä ja kaukana

Puhelimeni soi perjantaisin. Hämeenlinnassa asuva ystäväni soittaa, vaikka hänellä ei ole mitään varsinaista asiaa. Keskustelumme kestää yleensä viidestätoista minuutista puoleen tuntiin. Kertaamme viikon erikoisimmat tapahtumat ja nauramme noloille sattumuksille, lähinnä minun. Kun puhelu päättyy, olo on kevyt ja viikonloppu voi alkaa. Rutiinit sujuvat kuin itsestään ja elämän musiikki kaikuu jälleen päässä. Ystäväni on yleensä aloitteellisempi kuin minä. Se ei tarkoita, ettenkö myös minä tarttuisi toisinaan puhelimeen ja kyselisi kuulumisia, mutta hänellä on erinomainen syy ottaa yhteytä perjantaisin. Hänen työpäivänsä on päättynyt ja minä istun yhä toimistossa. Vaikka se kirpaisee hetken, pystyn elämään sen todellisuuden kanssa. 

Tarkkailen maanantaisin sähköpostia erityisen kiinnostuneena. Kun odottamani viesti saapuu, avaan sen mukana tulleen linkin, jonka takaa paljastuu musiikillinen herkkupala, todennäköisesti kappale kultaiselta 1980-luvulta. Ruotsissa asuva ystäväni muistuttaa yhteisestä menneisyydestämme. Olen valmistautunut tähän hetkeen henkisesti viikonlopun aikana, ja hetken päästä lähetän hänelle vastauksen, linkin toiseen kappaleeseen. Tämän jälkeen musiikki jää soimaan taustalle työpäivän ajaksi. 

Vaikka joku ihminen olisi noussut taivaaseen asti ja saanut tarkastella maailmankaikkeuden rakennetta ja tähtien kauneutta, hänen ihmettelynsä olisi ilotonta; se olisi kuitenkin tuottanut hänelle suurta nautintoa, jos hänellä olisi ollut joku, jolle kertoa näkemästään. Tämän perimätiedon kirjoitti muistiin roomalainen filosofi ja kirjailija Marcus Tullius Cicero pohtiessaan ystävyyden olemusta. Ystävät ovat erikoislaatuisia olentoja, sillä jakaessaan ilonsa ja surunsa keskenään, muuttuu ilo entistä suuremmaksi ja surua on huomattavasti helpompi kantaa.

Cicero muistuttaa, että teot mittaavat ystävyyden syvyyttä paremmin kuin pelkät sanat. Pohjimmiltaan ystävyys on hyve, jonka olemassaolo täytyy molempien osapuolien tiedostaa. Ystävyydelle piirretään yhteiset rajat, joita ei voi ylittää eikä keskinäistä luottamusta ole soveliasta rikkoa. Ystävät yleensä muistavat vaikeassa paikassa saamansa avun. Vaikka vastapalvelukset eivät ole asian ydin, voi ystävään turvautua kriittisellä hetkellä. Toisinaan meidän kaikkien on oltava itsekkäitä ja varattava aikaa ja tilaa omille kiinnostuksen kohteillemme tai syvällisemmälle itsepohdiskelulle, jolloin emme tietenkään voi olla tavoitettavissa. 

Saatamme silloin tällöin kohdata myös tilanteita, joissa asiantuntemustamme kaipaavat ystävien kaverit tai näiden kaverit. He olettavat saavansa aikaamme ja huomiotamme käyttöönsä samalla tavalla kuin ystävämme. Koska välistä puuttuu vahva ystävyyden side, saattaa tilanne muuttua erikoiseksi, jos kysyjä ei osaa arvostaa tekijän osaamista ja aikaa riittävästi. Motivaatio auttaa katoaa saman tien. Kuinka moni meistä onkaan saanut vastineeksi antamastaan panoksesta ainoastaan lupauksen pitkästä lounaasta tai tapahtumalipuista eikä sen jälkeen ole kuullut mitään auttamastaan henkilöstä tai organisaatiosta?

Onneksi elämä osaa yllättää myös positiivisesti. Joitakin vuosia sitten huomasin nimeni joensuulaisen ystäväni väitöskirjan esipuheessa. Hän kiitti lukuisista korkealentoisista keskusteluista, jotka käsittelivät elämää suurempia kuvioita. Viime syksynä kotkalainen ystäväni lähetti kahden välikäden kautta lainaksi muutaman levyn, jotka minun olisi hänen mielestään syytä kuunnella. Onneksi tämänkaltaisia miellyttäviä esimerkkejä on vielä enemmän, sillä ne peittävät alleen kaikki negatiiviset kokemukset. Teot eivät silti ole ainoa ystävyyden mittari, sillä kohteliaat eleet ja sanat lämmittävät mieltä yhtä lailla.

Olen edelleen iloinen, kun ystäväni soittaa perjantaisin ja kertoo olevansa kotimatkalla, mutta vielä iloisempi olen päästessäni laukomaan vastapalloon ja kertomaan, että istun jo kotona lukemassa päivän lehtiä. Todelliseen ystävyyteen kuuluu sekä vilpitön ilo toisen onnistumisista että pienet toverilliset näpäytykset. Jälkimmäiset pitävät ystävyyssuhteen dynamiikan terävänä, koska vastapalloja satelee ajan myötä puolin ja toisin.


Fintellektuaalinen manifesti XXIX

tiistai 25. huhtikuuta 2017

Kerran vielä, pojat!

On olemassa joukko asioita ja ilmiöitä, joiden edessä virkakoneiston mielikuvitus on rajaton ja toiveikkuus loputon. Työttömät ovat heidän erityisessä suojeluksessaan, ja ratkaisukeskeinen keinovalikoima ei osoita merkkejä hiipumisesta. 
Nuori suojattani valmistui joulukuussa maisteriksi. Hän onnistui venyttämään väistämätöntä niin pitkälle kuin se oli mahdollista. Täytyy tunnustaa, että myös minulla olivat sormet osittain pelissä, sillä sain puhutuksi lehdestämme pari sijaisuutta, jotka rahoittivat hänen opintojensa loppusuoran.
  Samaan aikaan kun hän viimeisteli graduaan silmieni alla, moni hänen kurssikavereistaan etsi jo epätoivoisesti töitä. Suomi kohtasi 1990-luvun alussa ennennäkemättömän laman ja haki tietä kohti parempaa huomista. Uusi päivä ei valjennut aivan heti, eivätkä vastavalmistuneet päässeet kiinni työelämään, koska avoimia paikkoja oli vähemmän kuin hakijoita.
  Tuore maisteri järjesti tammikuussa pienet juhlat valikoidulle joukolle. Toin kahden kolleegani kanssa sekä toimituksemme että yhdistyksemme tervehdyksen, ja iloinen ystävämme piti puolestaan pöydän koreana. Ilta oli melko riehakas eikä kukaan meistä säästellyt sanojaan. Kunniansa kuulivat niin hallitus kuin virkamiehetkin ja oikealta tieltä livenneet toimittajat.
Illan erikoisimmasta hetkestä vastasi sankarimme, joka kertoi kokemuksestaan työvoimaviranomaisten huomassa. Hän oli ilmoittautunut välittömästi publiikin jälkeen työnhakijaksi ja joutui heti tammikuun alussa osallistumaan pakolliseen infotilaisuuteen, jossa kuuli totuuden tulevaisuudestaan:
  – Löydän teille kaikille paikan pääkaupunkiseudulta, jos olette valmiita muuttamaan työn perässä, saarnasi virkailija parinkymmenen hengen seurakunnalle. 
– Onko tarjolla muutakin kuin siivoojan töitä? uteli sankarimme kurssikaveri.
– Eikö rehellinen työ kelpaa nuorelle miehelle? virnuili virkailija.
Sankarimme puuttui keskusteluun:
– Kyllä kelpaa, mutta sen toivoisi jotenkin liittyvän omaan alaamme. Olemme sentään opiskelleet vuosia asiantuntijoiksi…
– Kyllä me ymmärrämme koulutuksen merkityksen, tietenkin, sanoi virkailija ja katsoi ilkeästi takarivin maistereita, – sillä emme me muuten olisi tehtäviemme tasalla. Tällä hetkellä meillä on työnhakijoina esimerkiksi työttömiä muurareita ja työttömiä kirvesmiehiä. Koulutamme muurareista kirvesmiehiä ja päinvastoin. Näin heidän mahdollisuutensa työllistyä paranevat huomattavasti.
Syvä hiljaisuus laskeutui saliin. Osallistujat katsoivat toisiaan ja nyökyttelivät. Kurssikaverukset olivat lyötyjä. Toinen kuiskasi:
  – Pettämätöntä logiikkaa: heille on luotu mahdollisuus olla työttömiä kahdella alalla.
Sankarimme puhalsi rauhallisesti ilmaan. Molemmat vajosivat tuoleihinsa ja istuivat tilaisuuden päättymiseen saakka aivan hiljaa. 
    Oppi meni täydellisesti perille.


Loposen arkistosta: muistikirjamerkintä vuodelta 1996