tiistai 25. huhtikuuta 2017

Kerran vielä, pojat!

On olemassa joukko asioita ja ilmiöitä, joiden edessä virkakoneiston mielikuvitus on rajaton ja toiveikkuus loputon. Työttömät ovat heidän erityisessä suojeluksessaan, ja ratkaisukeskeinen keinovalikoima ei osoita merkkejä hiipumisesta. 
Nuori suojattani valmistui joulukuussa maisteriksi. Hän onnistui venyttämään väistämätöntä niin pitkälle kuin se oli mahdollista. Täytyy tunnustaa, että myös minulla olivat sormet osittain pelissä, sillä sain puhutuksi lehdestämme pari sijaisuutta, jotka rahoittivat hänen opintojensa loppusuoran.
  Samaan aikaan kun hän viimeisteli graduaan silmieni alla, moni hänen kurssikavereistaan etsi jo epätoivoisesti töitä. Suomi kohtasi 1990-luvun alussa ennennäkemättömän laman ja haki tietä kohti parempaa huomista. Uusi päivä ei valjennut aivan heti, eivätkä vastavalmistuneet päässeet kiinni työelämään, koska avoimia paikkoja oli vähemmän kuin hakijoita.
  Järjestimme tammikuussa pienet juhlat valikoidulle joukolle. Kaksi kollegaani ja minä, toimme sekä toimituksemme että yhdistyksemme tervehdyksen, ja tuore maisteri piti puolestaan pöydän koreana. Ilta oli melko riehakas eikä kukaan säästellyt sanojaan. Kunniansa kuulivat niin hallitus kuin virkamiehetkin ja oikealta tieltä livenneet toimittajat.
Illan erikoisimmasta hetkestä vastasi sankarimme, joka kertoi kokemuksestaan työvoimaviranomaisten huomassa. Hän oli ilmoittautunut välittömästi publiikin jälkeen työnhakijaksi ja heti tammikuun alussa joutui osallistumaan pakolliseen infotilaisuuteen, jossa kuuli totuuden tulevaisuudestaan:
  – Löydän teille kaikille paikan pääkaupunkiseudulta, jos olette valmiita muuttamaan työn perässä, saarnasi virkailija parinkymmenen hengen seurakunnalle. 
– Onko tarjolla muutakin kuin siivoojan töitä? uteli sankarimme kurssikaveri.
– Eikö rehellinen työ kelpaa nuorelle miehelle? virnuili virkailija.
Sankarimme puuttui keskusteluun:
– Kyllä kelpaa, mutta sen toivoisi jotenkin liittyvän omaan alaamme. Olemme sentään opiskelleet vuosia asiantuntijoiksi…
– Kyllä me ymmärrämme koulutuksen merkityksen, tietenkin, sanoi virkailija ja katsoi ilkeästi takarivin maistereita, – sillä emme me muuten olisi tehtäviemme tasalla. Tällä hetkellä meillä on työnhakijoina esimerkiksi työttömiä muurareita ja työttömiä kirvesmiehiä. Koulutamme muurareista kirvesmiehiä ja päinvastoin. Näin heidän mahdollisuutensa työllistyä paranevat huomattavasti.
Syvä hiljaisuus laskeutui saliin. Osallistujat katsoivat toisiaan ja nyökyttelivät. Kurssikaverukset olivat lyötyjä. Toinen kuiskasi:
  – Pettämätöntä logiikkaa: heille on luotu mahdollisuus olla työttömiä kahdella alalla.
Sankarimme puhalsi rauhallisesti ilmaan. Molemmat vajosivat tuoleihinsa ja istuivat tilaisuuden päättymiseen saakka aivan hiljaa. 
    Oppi meni perille täydellisesti.


Loposen arkistosta: muistikirjamerkintä vuodelta 1996 

perjantai 31. maaliskuuta 2017

Tom Waits: Somewhere (1978)

Tiedäthän kevään ensituoksun. Se kulkee ilmassa kylmyyden keskellä. Se ei tuoksu hennoille kukille eikä vienosti parfymoiduille naisille. Se on raakaa ja kantaa mukanaan aavistuksen edellisen syksyn kuolemasta. Lumen alta paljastuu maa, joka pian aloittaa toipumisen. Tuoksu soi kuin Tom Waitsin ääni, jota on liotettu bourbonviskissä, kuivattu savustamossa ja lopuksi ajettu autolla ylitse, pariin kertaan. Kevät palauttaa hengen elottomaan.

Blue Valentine on Tom Waitsin viides studioalbumi. Se päätti kiivaan työputken, jonka aikana artisti työsti levyn vuodessa, mutta jo seuraava päätti yhteistyön Asylum-levy-yhtiön kanssa. Blue Valentine äänitettiin kuudessa sessiossa hieman yli kuukauden aikana. Albumi on tyypillistä 1970-luvun Waitsia. Sen tyylilajien kirjo ulottuu jazzista rockiin ja bluesista teatterimusiikkiin. Lauluista huokuvat öiset kadut, viskin ja ginin höyryt, hämärät katuvalot, laitapuolen kulkijat, tupakansavu, kellariklubit ja karhea romantiikka. On siis täysin luonnollista, että levyn aloittaa Leonard Bernsteinin säveltämä ja Stephen Sondheimin sanoittama musikaalisävelmä.

Somewhere on kaunis laulu musikaalista West Side Story, jonka tarina on versio William Shakespearen näytelmästä Romeo ja Julia, joka puolestaan sai vaikutteensa Arthur Brooken runosta The Tragicall Historye of Romeus and Juliet. Ketju ei tosin pääty tähän, mutta valaisee alkuperäistarinan historian laajuutta.

Waitsin versio legendaarisesta sävelmästä alkaa herkästi. Jouset luovat maiseman, joka täydellistyy matkan edetessä. Bernsteinin omat vaikutteet kumpusivat Ludwig van Beethovenilta ja Pjotr Tšaikovskilta. Myös Waits osaa hyödyntää musiikkia, perinteitä ja orkesteria täydellisesti: tunnelma kasvattaa odotusta tulevasta. Kun laulajan ääni mörisee ensimmäisen kerran, saattaa kuulija pudota tuoliltaan. Kappaleen edetessä käy vähitellen selväksi, että Waits ei rienaa tai tee pilkkaa. Kontrasti on tarkoituksellinen. Kuulijan sielu soittaa ylärekisterissä, kun laulaja herkistyy finaalissa.

Hyvä kuulijat, älkäämme sulkeko silmiämme ja korviamme rumuudelta, joka voi osoittaa meille kauneuden. Tietoinen leikkiminen äärimmäisillä sävyillä ei sulje ovia tai ikkunoita. Se avaa uusia ja ennalta tuntemattomia käytäviä, joissa meidän on rauhallista ja turvallista kulkea.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (maaliskuu 2017)

lauantai 25. maaliskuuta 2017

Yleisistä totuuksista

Valkoinen kipsipää katsoo tietokirjasarjojen välistä huoneeseen. Sen ilme on levollinen, kenties hieman väsynyt. Maailman huolet ja murheet luovat ryppyjä ja heijastavat varjoja kasvoille. Muutaman vuosikymmenen aikana sen on nähnyt useampi vieras, joista osa ei ole malttanut olla kysymättä, miksi minulla on Leninin rintakuva kirjahyllyssäni.

Antiikin Roomassa kunnialliset kansalaiset tiesivät, että heidän ympärillään oli vaarallisia uskonnollisia ryhmiä. He olivat kuulleet, että erittäin turmeltunut joukko kokoontui syrjäisissä paikoissa ja järjesti kauhistuttavia palvontamenoja. Nämä söivät ihmislihaa ja joivat verta sekä syyllistyivät paheksuttavaan seksuaaliseen hurjasteluun, sillä kutsuivathan he toisiaan sisariksi ja veljiksi. Kaiken lisäksi ryhmän symbolina oli kidutusväline: risti.

Historiantutkija sai tappouhkauksia, koska julkaisi artikkelin, joka perustui venäläisen virkakoneiston kirjeenvaihtoon. Keisarille toimitetut raportit eivät kaunistelleet sanomaansa: Suomen suuriruhtinaskunnassa liikkui vaarallisia separatisteja, jotka syyllistyivät terrorismiin. Kaiken lisäksi vieras valtio koulutti heitä koko ajan lisää. Suuri joukko nuoria miehiä oli kadonnut kodeistaan ja lähtenyt oppimaan sodankäynnin taitoa Saksaan. Viranomaisiin hiipi pelko: kävisivätkö nämä isänmaansa hylänneet pian taisteluun laillista yhteiskuntajärjestystä vastaan?

Roomalaisen käsityksen mukaan kristityt olivat kannibaaleja ja venäläisten asiakirjojen perusteella patrioottiset suomalaiset terroristeja. Näissä molemmissa tapauksissa kohdejoukolle asetettiin tietty ominaisuus, joka kuvasi kaikkia ryhmän jäseniä. Ensimmäisessä se perustui väärinymmärrykseen ja jälkimmäisessä virallisesta näkökulmasta määriteltyyn käsitykseen ryhmän asenteesta keisarillista esivaltaa kohtaan. Yksinkertainen yleistys loi samalla kuvan ainoasta oikeasta totuudesta.

Tänä keväänä jaettiin peruskoulun yhdeksännen luokan oppilaille nigerialaisen kirjailijan Chimamanda Ngozi Adichien essee Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä. Kirja herätti kohua ennen kuin yhtään kappaletta oli lähetetty kouluihin. Osa opettajista paheksui kirjaa julkisuudessa ja kieltäytyi jakamasta sitä oppilailleen. Nämä reaktiot ovat hyvin mielenkiintoisia, sillä se ei käsitele feminismiä kiivaana taisteluna, esitä naisia miehiä parempina, välitä perusteetonta propagandaa tai kannusta nousemaan barrikadeille. Kirja on kiihkoton kuvaus tasa-arvosta ja ihmisoikeuksista.

Tässä vaiheessa olisi helppoa todeta, että poikkeus vahvistaa säännön. Vaikka kirjailija ja hänen esseensä eivät edusta kiihkeintä feminismiä, ei se tarkoita, että muut samasta aiheesta kirjoittavat eivät puolestaan edustasi. Poikkeus ei kuitenkaan voi vahvistaa sääntöä, vaan kumoaa sen. Yleistys ei kerro lopullista totuutta mistään asiasta tai ihmisryhmästä. Se välittää vain yhden näkökulman tai mielipiteen.

Valkoinen kipsipää kirjahyllyssäni ei ole Lenin, vaan Sokrates. Ylimmältä hyllyltä maailmaa tarkkaileva kreikkalainen filosofi ohjasi oppilaitaan esittämään kysymyksiä, jotta nämä voisivat löytää totuuden. Pelkät yleistykset eivät hänelle kelvanneet.


Fintellektuaalinen manifesti XXVIII

lauantai 11. maaliskuuta 2017

Matemaattinen ongelma

Opettajani seisoi ovellamme. Minua nolotti.
  Pidin opettajastani, sillä hän ehti kuljettaa minut ensimmäisen koulusyksyn aikana kirjoitettujen sanojen ihmeelliseen ja matemaattisten olioiden erikoiseen maailmaan. Hän jäi äitiyslomalle, ja sijaisopettaja otti vallan kehittyvästä mielestäni ja sieluistani. Ei sijainen missään nimessä ollut huono, mutta oma opettajamme kehitti muutamassa viikossa vahvan siteen itsensä ja oppilaidensa välille. Onneksemme hän ehti palata takaisin ennen kuin lukuvuosi päättyi.
     Äitini pyysi opettajan sisälle ja johdatti olohuoneeseen. Tämä istahti sohvalle, jolla olin harjoitellut tavaamista, käynyt uusien tekstikatkelmien kimppuun ja perehtynyt kansalaiselle tärkeisiin taitoihin. Opettaja ei kuitenkaan saapunut keskustelemaan lukutaidostani, vaan kertoi rauhallisesti vakavan asiansa. Äiti kuunteli ja loi minuun huolestuneita silmäyksiä. Se oli piinallinen totuuden hetki.
     Käynnin syynä oli matematiikka, jonka saloihin olimme syksyllä vihkiytyneet joukko-opin arvoituksilla ja keväällä siirtyneet perinteisempiin laskutoimituksiin. Kun opettaja lopulta poistui, piti äitini runsassanaisen puhuttelun ja vanhempi veljeni nyökytteli vieressä. Minua nolotti yhä enemmän.

Oli toukokuu, ja koulu päättyisi muutaman viikon päästä. Opettaja seisoi pulpettini vieressä ja tuijotti epäuskoisena matematiikan kirjaani. En ollut kirjoittanut vastausta yhteenkään kysymykseen. Hän päivitteli näkemäänsä, ja minä kiemurtelin tuolissani.
  Seuraavana iltana hän istui olohuoneessamme ja kertoi huolensa äidilleni. Hän oli vakuuttunut, etten voinut olla tyhmä, koska olin selviytynyt hyvin sekä diagnostisissa että prognostisissa kokeissa. Opettaja ja äiti sopivat, että pääsisin luokaltani, mutta minun pitäisi ratkaista kirjan jokainen tehtävä kesäkuun loppuun mennessä. Toimin kuuliaisesti ja olin valmis jo parissa viikossa, mutta vein kirjan opettajalleni vasta sovittuna päivänä. Hän selasi sivuja eikä löytänyt mitään huomautettavaa.
  Olin silti surullinen, koska muistin äitini katseen ja kyyneleet kevätjuhlasta, jossa rehtori kertoi muutaman oppilaan jäävän luokalleen. Onnekseni opettajan lupaus piti, enkä ollut heidän joukossaan.

Olennaisin jäi kuitenkin pimentoon vuosikymmeniksi.
     Kevätlukukauden puolessa välissä olin vielä erittäin innostunut matematiikan tehtävistä. Eräänä päivänä yksinkertaiset laskutoimitukset ratkesivat kuin itsestään ja kynä liikkui kevyesti tehtävästä seuraavaan. En huomannut vierelläni seisovaa sijaista. Hän katsoi kirjaa ja haukkui minut koko luokan edessä, koska olin edennyt liian pitkälle. Havahduin samassa täyteen tietoisuuteen ympäristöstäni. Luokkatoverini nauroivat ja minua nolotti.
  Päivää myöhemmin kerroin sijaiselle, että olin hukannut matematiikan kirjan. Sain tietysti uuden tilalle. En tehnyt siihen yhtään merkintää. Sen sijaan jatkoin kadonneeksi ilmoittamaani kirjan kanssa. Kiitos kansipapereiden, ei hän huomannut eroa kahden kappaleen välillä.
     Oman opettajan palattua tein kohtalokkaan virheen. Nostin repusta vahingossa väärän kirjan. Hän näki puhtaat sivut ja tekemättömät tehtävät.
     En uskaltanut kertoa hänelle tai äidilleni, että opetin koulupäivien jälkeen itseäni nuorempia naapuruston lapsia sekä lukemaan että laskemaan. He kopioivat matematiikan tehtävät vihkoihinsa uudemmasta kirjasta, ja minä tarkistin vastaukset vanhasta. Olin oppinut, että kunnon opettajalla on opaskirja, josta hän löytää vastaukset kaikkiin mahdollisiin kysymyksiin.

Minusta tuli myöhemmin opettaja, ja yksi varhaisista oppilaistani pyörittelee päivittäin numeroita verohallinnossa. Kerroin totuuden äidilleni muutamia vuosia sitten. Saatan pistäytyä opettajani ovella jonakin toukokuisena päivänä ja paljastaa viimein tämän salaisuuden.

lauantai 25. helmikuuta 2017

Tien vangit

Jugoslavian hajoamissotien lasten kohtalo oli karu. Ympärillä rehottavasta väkivallasta, valppaina vaanivista tarkka-ampujista ja jokaisen kulman takaa kurkistavasta kuolemasta tuli päivittäinen kumppani. Pahuus eli kaikkialla ja kauheudet olivat osa elämän käsikirjoitusta. Kun sota viimein päättyi, aiheutti rauhantila lapsille suunnattoman stressin. Tie vanhasta normaalista arkipäivästä uuteen oli raskas ja pitkä.

Samaan aikaan kun Balkanilla käytiin sotaa ja kuulimme järkyttäviä uutisia etnisistä puhdistuksista, opiskelin kirjallisuutta ja filosofiaa Manchesterissa. Ennen lähtöäni luin artikkelin, jossa kerrottiin kaupungin yhteiskunnallisista ongelmista. Työttömyys periytyi kolmanteen sukupolveen. Sitä oli vaikea ymmärtää. Nykyisessä kotikaupungissani työttömyys yltää neljänteen  ja köyhyys jopa viidenteen sukupolveen. Suomessa ei tosin ole yhtenäistä kansallista köyhyyden määritelmää, mutta huono-osaisuuden kierre on todellinen.

Miksi he eivät tee asialle itse mitään tai miksi he tyytyvät kohtaloonsa? Sysäämme ongelman aivan liian kevyesti kohteiden syliin, mutta emme mieti ongelman todellisia syitä ja seurauksia. Käännetään kuva hetkeksi toisinpäin, sillä myös hyväosaisuus periytyy. Varakkuus siirtyy sukupolvelta seuraavalle eikä menestys ei ole pelkästään perillisen omaa ansioita. On myös todennäköistä, että korkeakoulututkinnon suorittaneiden vanhempien lapsi seuraa vanhempiensa jalanjälkiä. Opitut mallit ja hyvät esimerkit avaavat tien, jota on helppo seurata.

Kaikilla ei ole kuitenkaan samoja mahdollisuuksia. Syntyperään perustuva ja ennalta annettu tie voi käydä vaaralliseksi. Joudun lähes päivittäin huolestuttavaan tilanteeseen. Valmistaudun kääntymään tasa-arvoisessa risteyksessä oikealle, mutta vastaani tulee toinen auto, joka oikaisee kaistalleni. Jarrutan ja väistän. Osun jalkakäytävän reunaan. Yleensä vastaantulija ei edes ymmärrä toimineensa väärin, koska hän ainoastaan seuraa edellisten ajoneuvojen jälkiä.

Valmiiksi tallatulla polulla kulkeminen on vaivatonta, mutta syvästä kuopasta ei pääse omin avuin ylös. Tavoiteltavat esimerkit ja mallit eivät kenties löydy omasta lähipiiristä, ja siksi umpikujille eksyneet tarvitsevat enemmän tukea ja jatkuvaa kannustusta kanssaihmisiltään. Saatamme toisinaan jäädä ennalta annettujen ajatusten vangiksi samalla tavalla kuin väärällä kaistalla ajava kuljettaja tiensä.

Pappi ja kirjailija Kai Sadinmaa esitti kirjassaan 10 käskyä kirkolle, ettei Jeesus ollut kesy sylikoira, jollaisena oikeaoppiset Raamatun tulkitsijat hänet esittävät. Sadinmaan mukaan Jeesus oli radikaali ajattelija, sillä ajoihan hän muun muassa rahanvaihtajat temppelistä. Lähestymme nyt yhtä ongelmamme ydintä. Muistat varmaan vanhan vitsin piispasta, koululaisesta ja leppoisasta luonnontieteellisestä kysymyksestä. Koululainen epäili piispan tarkoittaneen oravaa, mutta asiayhteys vaati vastaamaan toisin. Kuinka usein korvaammekaan tosielämän oravat jeesuksilla, vastauksilla, jotka suurin osa kuulijoista hyväksyy sellaisenaan.

Me puhumme ja toimimme usein ennakko-oletusten mukaisesti, vaikka meidän pitäisi kapinoida ja riehaantua, katsoa asioita viistosta kulmasta eikä väistellä olennaisinta. Olen mieluummin yksin väärässä kuin kaikkien muiden kanssa oikeassa. Aaro Hellaakosken sanat kertovat, mistä kaikessa on oikeastaan kysymys: "Tietä käyden tien on vanki, vapaa on vain umpihanki".


Fintellektuaalinen manifesti XXVII

tiistai 21. helmikuuta 2017

Sturgill Simpson: Welcome To Earth (Pollywog) (2016)

Merellinen tausta ui kuulijan korviin hitaasti, mutta dramaattisesti. Tumma ja jykevä syntetisaattorin jyminä ja laivakellojen terävät kilahdukset kuljettavat ajatukset välittömästi puisen laivan keinuvalle kannelle. Piano helkähtää: on aika avata purjeet ja nostaa ankkurit. Sävelet tuovat välittömästi mieleen Merilinja-televisiosarjan (The Onedin Line) tunnusmusiikin, Aram Hatšaturjanin säveltämän Adagion baletista Spartacus. Kun laulaja toivottaa ensisanoissaan poikansa tervetulleeksi maailmaan, pysähtyvät kaikki ajatukset: fraseeraus on täydellistä countrya.

Se tuo välittömästi mieleeni kohtauksen elokuvasta Blues Brothers? Eteeni avautuu kuva, jossa tarjoilijaneito kertoo, että  Bob’s Country Bunker -ravintolassa soitetaan molempia musiikkityylejä: sekä countrya että westerniä. Olenko viimein saavuttanut oman musiikillisen kaikkiruokaisuuteni rajat?

Ray Charles julkaisi kaksi albumillista countrymusiikkia vuonna 1962 (Modern Sounds in Country and Western) ja yhdisteli kappaleisiin aikansa pop-soundeja, rhytmn and bluesia ja jazzia. Se oli musiikillinen kokeilu, joka sekä laajensi artistin omaa kuulijakuntaa että paransi countrymusiikin kaupallisia asetelmia. Se teki molemmista salonkikelpoisia. Metamodern Sounds in Country Music on puolestaan Sturgill Simpsonin toinen albumi ja omanlaisensa vastaisku luutuneille asenteille. Se imi itseensä uusia tuulia ja ääniä kaduilta. Uskallan kuitenkin väittää, että vasta artistin kolmas albumi A Sailor’s Guide to Earth lunastaa edellisen albumin nimessään antamat lupaukset.

Welcome to Earth (Pollywog) jatkuu balladinomaisesti jousien ja pianon säestyksellä. Pieni nostatus tuo rummut ja steel-kitaran hetkeksi mukaan. Seuraavalla kierroksella vanha vaihdelaatikko rikkoontuu lopullisesti ja tyyli muuttuu täydellisesti. Olemme soulmusiikin ytimessä ja torvet soivat kuin E Street Bandin poljennoissa. Simpsonilla on käytössään toinen verraton aarre: The Dap-Kings. Musiikki lennättää tarinan rauhalliselta mereltä betonin ja asvaltin kiihkeisiin rytmeihin. Yhtye luo svengin ja laulaja saa pukea surunsa koskettaviksi sanoiksi: keikkaileva muusikko ei näe lapsensa kaikkia kehitysvaiheita.

Hyvä kuulijat, hyppikää aitojen yli, purjehtikaa aalloilla ja ottakaa vaikutteita. Sturgill Simpson näyttää, mihin kaikkeen me kykenemme tunnustaessamme juuremme ja kulkiessamme tukevasti ilmasti. Mieltämme hillitsevä staattisuus katoaa, kun tyylilajien välinen dynamiikka kokkaa silmiemme edessä värikkäitä ja mausteisia annoksia, joissa yhdistyvät maa ja meri, ilo ja suru: elämä.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (elokuu 2016)

sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Kynällä ja miekalla

Tammikuun 27. päivä on Vainojen uhrien muistopäivä. Samana päivänä vuonna 1945 liittoutuneet vapauttivat Auschwitzin keskistysleirin. Tästä syystä kunnioitamme erityisesti kansallissosialistisen Saksan jälkeensä jättämiä eurooppalaisia ja juutalaisia uhreja. Elokuun 23. päivä on puolestaan Stalinismin ja natsismin uhrien eurooppalainen muistopäivä. Samana päivänä vuonna 1939 Hitlerin Saksa ja Stalinin Neuvostoliitto allekirjoittivat keskinäisen hyökkäämättömyyssopimuksen ja sopivat etupiirijaosta. Kahden rinnakkaisen diktatuurin sotarikokset, rikokset ihmisyyttä vastaan, uhrien lukumäärä ja sodan jälkeiset toisinajattelijoiden vainot hakevat kaikessa kauheudessaan vertaistaan ihmiskunnan menneisyydestä.

Ajatteleva ihminen toivoo, ettei ihmiskunta joudu kokemaan vastaavaa enää koskaan, mutta valitettavasti historia osoittaa toisin. Sodat ja vainot eivät ole kadonneet maailmasta eikä mikään muutu toivomalla. Vastuunsa tuntevien on pidettävä jatkuvasti kynänsä terävinä, sillä historialla on tapana toistaa itseään ja omiin ajatuksiinsa hirttäytyneet johtajat ovat tuomittuja toistamaan samoja virheitä yhä uudestaan.

”Minä syytän!” huusi L’Aurore-lehden otsikko tammikuun 13. päivänä vuonna 1898. Kirjailija Émile Zola hyökkäsi vääryyttä, valehtelua ja antisemitismiä vastaan, jota kapteeni Alfred Dreyfus oli joutunut kokemaan. Ranskalainen sotaoikeus oli tuominnut tämän vuonna 1894 elinkautiseen pakkotyörangaistukseen Pirunsaarelle. Epämääräisesti kokoon kyhätyt todisteet osoittivat, että Dreyfus oli toimittanut salassa pidettävää materiaalia Saksalle.

Tuomio oli julistettu ja sotilasarvonsa sekä kunniansa menettänyt Dreyfus kuljetettu kärsimään rangaistustaan, mutta salaisuudet virtaisivat yhä saksalaisille. Katseet kohdistuivat majuri Ferdinand Walsin Esterházyyn. Seurasi uusi oikeudenkäynti, mutta epäilty julistettiin syyttömäksi. Se sai Zolan tarttumaan kynään ja vaatimaan oikeutta Dreyfusille.

Tammikuun 14. päivänä 1898 L’Aurore julkaisi kirjoituksen, joka tunnetaan yhä Älymystön manifestina. Siinä joukko tunnettuja kirjailijoita, tiedemiehiä, tutkijoita ja taiteilijoita ilmaisi tukensa Dreyfusille. Vasta seuraavan vuoden kesäkuussa Dreyfus sai uuden oikeudenkäynnin. Tuomio ei muuttunut, mutta sotaministeri armahti vangin. Heinäkuussa 1906 hänet julistettiin lopulta syyttömäksi ja ylennettiin majuriksi.

Dreyfusin tapaus osoitti, että vääryyttä vastaan voidaan taistella kynällä. Se myös toi julkisuuteen joukon oppineita ja sivistyneitä ihmisiä, jotka kyseenalaistivat perusteettoman tuomion ja nimesivät itsensä älymystöksi, intellektuelleiksi. He laskeutuivat norsunluutorneistaan ja antoivat arvovaltansa julkiseen käyttöön. Kynä palautti miekan upseerin käteen.

Diktaattoreilla ei ole tapana säästää ajattelijoita. Mika Waltarin Johannes Angelos –romaanin viimeinen virke kuvaa kuinka julma sulttaani säästää kreikkalaiset kirkonmiehet ja köyhän kansan, mutta filosofeja hän ei armahda. Terävä kynä ja väkivallaton vastarinta ovat käyttökelpoisia aseita demokraattisen yhteiskunnan sisällä, mutta diktaattorit ja valloittajat toimivat säälimättömästi, jos tekstillä on mahdollisuus osua kohteeseensa ja näyttää keisari täydessä alastomuudessaan.

Toisen maailmansodan alussa Stalinin Neuvostoliitto tuhosi lyhyessä ajassa yli 20 000 puolalaista elämää ja yritti kätkeä salaisuuden Katynin metsään. Upseerien lisäksi joukkohautoihin päätyi muun muassa opettajia, lääkäreitä, professoreita, tutkijoita ja virkamiehiä. Siellä kynät ja miekat yhä lepäävät rinnakkain ja muistuttavat meitä, että ajattelevien ihmisten velvollisuudet eivät katoa koskaan.


Fintellektuaalinen manifesti XXVI