tiistai 10. lokakuuta 2017

Kääntymässä Kafkalla

Žižkovin televisiotornista avautuu huikea näkymä kaupungin yli. Katse hakee tuttuja paikkoja, joita on tosin vähän. Erotan Petrinin kukkulan näkötornin, josta silmät siirtyvät oikealle, ensin Strahovan luostariin ja Pyhän Vituksen katedraaliin linnavuorelle, ja seuraavaksi sen juurelle, jossa ovat Franz Kafkan museo ja Shakespeare & Synove -kirjakauppa.

Nautimme paria päivää aiemmin lounaan luostarin panimoravintolassa, tutustuimme katedraaliin ja pistäydyimme kirjakaupan ovella sekä museokaupassa. Seuraa varsinaiseen museoon en saanut. Huokaan syvään. Onneksi lasillinen kuohuviiniä lohduttaa ja silmä lepää kaupunkia ihaillessa. Lähes sadan metrin korkeudesta kaikki näyttää erilaiselta ja mittasuhteet muuttuvat sekä luonnossa että kartalla. 

Otan muutaman askeleen ja katson toiseen suuntaan. Alapuolella lepää runsaasti viheralueita. Vedän kartan olkalaukusta. Alueet saavat nimen ja funktion: puisto ja suuri hautausmaa. Pysähdyn. Istuudun sohvalla ja asetan kuohuviinilasin pöydälle. Sormeni osoittaa pientä pistettä hautausmaan juutalaisessa osassa: Franz Kafkan hauta. Se on oikeastaan vain muutaman kulman takana. Sinänsä mielenkiintoista ja hieman kafkamaista, että karttaan paikka on merkitty kristillisellä hautasymbolilla.

Kysyn seurueen mielipidettä: ”Kiinnostaisiko vielä pieni iltapäiväkävely?” Siinä vaiheessa olimme jo vierailleet kaikissa päivälle suunnitelluissa kohteissa. Parinkymmenen minuutin kuluttua olemme kaduilla ja muutamaa myöhemmin hautausmaan portilla. Emme tunnista tšekinkielisiä viikonpäiviä, ja emme myöskään ymmärrä, mihin aikaan hautausmaa sulkeutuu. Kyltti kertoo kaksi aikaa: 17.00 ja 19.00. Ensin mainittuun on vain parikymmentä minuuttia. Katsomme toisiamme ja lisäämme vauhtia.

Hautausmaa on suuri, ja puolessa välissä sen halkaisee autotie. Ensimmäisen puolen keskellä osa seurueesta katoaa näkymän peittävän muistomerkin ja puiden taakse. Huudot hukkuvat hiljaisuuteen. Suunta katoaa hetkeksi, sillä juuri siinä kohdassa on turistikartalla paljon tekstiä. Sihrustan silmiäni ja näen, että erittäin haalealla värillä tekstin alle on painettu ympyrä: muistomerkki. Kierrämme toiselle puolelle ja näemme seurueemme etummaisen osan kulkevan sata metriä edellämme. Jatkamme samaan suuntaan. 

Saavutamme hautausmaan jakavan leveän tien. Etujoukko kipittää kaukana edellä syvällä hautausmaan toisessa osassa. Muurin vieressä on portinvartijan koppi, ja sen sisällä virkapukuinen mies. Näytän karttaa ja kysyn Kafkan hautaa. Mies viittoilee seuraamaan takaisin kadulle. Hän osoittaa ensin vasemmalle ja jälleen vasemmalle. Ymmärrän ohjeet, palaan portinvartijan kanssa takaisin hautausmaalle ja viittoilen etuosastoa palaamaan ruotuun. Samalla huomaan, että muurin sisäpuolella kulkee pitkittäin toinen muuri: juutalaisten alue on erotettu omaksi alueekseen. Kartassa sitä ei näy.

Kysyn portinvartijalta aukioloajoista. Hän ymmärtää kysymyksen ja vastaa näyttämällä taulua: kello 19.00. Huokaan. Meillä on runsaasti aikaa. Lähdemme liikkeelle, kävelemme hitaasti ja seuraamme miehen ohjeita. Etuosasto saavuttaa meidät hieman ennen käännöstä. Jaamme uudet tietomme. Kulman takana odottaa yllätys. Portit ovat kiinni. Kello on 16.50.

Tarkistan vielä kaksi seuraava porttia. Ne ovat myös lukossa. Palaan seurueen luo. Huomamme englanninkielisen kyltin, jonka mukaan juutalainen hautausmaa suljetaan kello 17.00, mutta portit jo puolta tuntia aiemmin. Kiroamme. Kaikilla on lämmin ja suunnaton jano. Katson kaihoisasti kaltereiden välistä ja otan kuvan opastaulusta: Dr Franz Kafka 250 metriä. Niin lähellä, mutta kello oli jälleen armoton, ajattelen.

Pohdin myöhemmin illalla absinttibaarissa, miksi juuri minä jouduin hikoilemaan. Olinhan ainoa seurueestani, joka halusi nähdä kirjailijalle omistetun museon. Juoma ei antanut kysymykseeni järjellistä vastausta. Kafkamaiset kääteet osuvat aina ensin viattomiin.

lauantai 30. syyskuuta 2017

Tiedosta ja tuskasta

Kentän laidalla vanhemmat kannustavat lapsiaan. Pallo liikkuu ja poukkoilee välillä täysin oman tahtonsa mukaan. Se ei haittaa, sillä tärkeintä hyvä tunnelma. Hyökkääjä saa pallon ja vetää maalia kohti. Vanhemmat kehuvat: ”Hyvä laukaus. Harmi, ettei se mennyt maaliin”. Hetken kuluttua toinen hyökkääjä saa pallon, harhauttaa puolustajat ja pelaa itsensä vetopaikkaan. Laukaus lähtee. Maalivahti ei saa näppejään väliin, ja pallo kiertää kohti maalia. Se osuu tolppaan ja kimpoaa päätyrajasta yli. Loppuvihellyksen jälkeen pelaajan isä sanoo vetoa huonoksi. Pelaaja suutahtaa. Isä jatkaa ja pyytää tätä harjoittelemaan lisää kotipihalla. Hän tietää, että pelaaja osaa tehdä maaleja ja on lahjakas urheilija. Tämä tarvitsee vain lisää rutiinia ja onnistuneita suorituksia.

Stephen Kingin raadollinen, mutta erittäin hyödyllinen teos Kirjoittamisesta kuljettaa lukijansa asioiden ytimeen. Maailma on jo nähnyt William Shakespearen ‒ tai ainakin hänen teoksensa ‒ ja William Faulknerin. Neroja, jotka eivät edes itse ymmärrä omaa lahjakuuttaan tai osaa selittää erityispiirteitään on harvassa. Huonoja kirjoittajia on sen sijaan ainakin riittävästi. King ei kuitenkaa paiskaa ovea tietä etsivän kasvoille. Hänen sanomansa on lohdullinen: hyväksi kirjoittajaksi voi kasvaa, jos tekee oikeita asioita: lukee ja kirjoittaa paljon. Tämän lisäksi unelmoija tarvitsee työkalupakin, jonka päällimmäiset kerrokset ovat laaja sanavarasto ja kielioppi. Ensin mainittu on kirjoittamisen leipä, ja jälkimmäisen voi oppia sekä puhutusta että kirjoitetusta kielestä. Osaamista voi aina täydentää hyvillä opaskirjoilla. Perusasioiden jälkeen kirjoittajan täytyy omaksua ja löytää tyylinsä sekä harjoittaa ja kokeilla kielensä taipuvuutta. Aivan kuin King yrittäisi kertoa, että luovuus vaatii jatkuvasti polttoainetta: istumalihaksia ja raakaa työtä. Tulokset eivät synny tyhjästä.

Löysin Facebookista päivityksen, jossa ylpeä isä kertoi yhdeksänvuotiaan tyttärensä ehdottaneen, että maahanmuuttajat tulisi sulkea vuodeksi laitokseen. Sinä aikana heitä seurattaisiin tarkoin, ja lopulta vain kiltit päästettäisiin kulkemaan muiden ihmisten joukkoon. Lapset luovat herkästi idealistisia oivalluksia ja yksinkertaisia vastauksia monimutkaisiin ongelmiin, sillä he eivät ole vielä perehtyneet keskeisimpiin biologian, filosofian, historian, maailmanuskontojen, maantieteen ja yhteiskuntatieteiden oppisisältöihin tai tunne lakeja ja kansainvälisiä sopimuksia. Idean esittäjää mielenkiintoisemman näkökulman avasivat kuitenkin päivitystä kommentoineet aikuiset, jotka eivät nousseet ikänsä edellyttämälle tasolle ja olivat unohtaneet lähes kaiken oppimansa.

Parjatut kaiken maailman dosentit kirjoittavat oppikirjoja, tutkivat ja yrittävät selittää parhaan kykynsä mukaan meille maailmamme erilaisia ilmiöitä. Toisinaan joudumme hyväksymään vastaukseksi todennäköisyyden, koska parempaa tai lopullista totuutta ei ole mahdollista saavuttaa. Se ei silti vähennä tiedon ja tieteen arvoa. Tiede korjaa itse itseään ja oikoo aiempia virheitään. Aivan samalla tavalla kuin urheilullisesti monilahjakas tyttö paransi suoritustaan isänsä antamien yksinkertaisten ohjeiden mukaan, ja laukoi seuraavassa ottelussa pari maalia.

Tieto saattaa lisätä tuskaa ja tehdä olosta epävarman. Pelkkään sopivaan mielipiteeseen yhtyminen tai epäonnistuneen suorituksen ylenmääräinen kehuminen saattaa lämmittää hetken ja tuudittaa tuntemaan itsensä hyväksi, mutta ei tee seuraavasta suorituksesta edellistä parempaa. Tietoa vieroksuvassa maailmassa kaikki perustuu sattumaan. Tästä syystä oma työkalupakki on syytä pitää ajan tasalla ja huoltaa säännöllisesti.


Fintellektuaalinen manifesti XXXIV

sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Cock Robin: The Promise You Made (1985)

Vuosi 1984 jätti popmusiikin historiaan merkittävän perinnön. Jokainen vakavasti popmusiikkia harrastava pystyy luettelemaan lähdeteoksistaan lunttaamatta kymmenkunta huippualbumia. Samana vuonna syntyi kappale, joka joutui odottamaan oikeaa julkaisuhetkeä. Kautta popmusiikin historian on suurten nimien varjossa elänyt joukko lahjakkaita lauluntekijöitä, jotka etsivät tietään kuuluisuuden valokeilaan.

1600-luvulta peräisin oleva kansantarina antoi nimen yhdysvaltalaiselle yhtyeelle, jonka debyyttialbumin julkaisi CBS. Yhtiö oli tottunut menestyksen julmaan nektariin, ja sen kuuluisat airuet Michael Jackson ja Bruce Springsteen nostivat muutaman vuoden sisällä listoille kappaleen toisensa jälkeen. Cock Robinin esikoisalbumi päätyi kauppoihin vuonna 1985, mutta vasta seuraavan vuoden helmikuussa levyn helmi, The Promise You Made, julkaistiin singlenä. Se nousi listoille, mutta kaukana kotimaastaan. Aivan kuin tämä olisi ylenkatsonut yhtyettä, jolle Länsi-Eurooppa sittemmin tarjosi henkisen turvapaikan.

Yhtyeen nimeä kantava albumi tarjoaa monta hienoa hetkeä. Sen äänimaailma peilaa parhaimmillaan ja pahimmillaan omaa aikaansa. Toisinaan rumpujen rytmi vaikuttaa hengästyttävältä, mutta samalla muut instrumentit hoitavat leiviskänsä maltillisemmin, jopa viileästi. Se luo erikoisen jännitteen kappaleiden sisälle. Cock Robinin musiikilliset vaikutteet kuuluvat selkeästi, sillä ne ovat kulkeutuneet Kaliforniaan Britannian uuden aallon ja uusromantiikan hittien vanavedessä.

The Promise You Made on täydellinen levytys. Sen käynnistää pehmeä ja viettelevä kosketinsoitinmatto. Pian siihen liittyvät sähköisesti loihditut lyömäsoitinäänet ja pehmeitä sointuja väreilevä kitara, jotka piakkoin tikittävät kuin hengästyneet kellot. Koossa ovat kaikki dramaattisen kappaleeseen vaadittavat ainekset, mutta kokonaisuus tukee ensisijaisesti sanoja. Peter Kingsberyn ja Anna LaCazion äänet vuorottelevat ja vaativat toisiltaan paljon. Silti mikään tai kukaan ei riehaannu, sillä hädän hetkellä toista on tuettava ja tarjottava käsivarsi tai olkapää, johon on turvallista nojata. Lupaus on lupaus, ja siihen on voitava luottaa. Tarkalla kädellä maalatut äänet täydentävät yhtyeen luomia säveliä. Sanojen suvantokohdissa kitara soi kuin Big Countrylta kaapattu popahtavampi velipuoli. Yhtye kuulostaa kaiken aikaa enemmän eurooppalaiselta kuin amerikkalaiselta.

Hyvät kuulijat, avatkaa hetkeksi sielunne kauneudelle ja antakaa näiden sävelten täyttää se pieni lokero, jossa läheistemme kunnioitus ja antamamme lupaukset asuvat.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (joulukuu 1989)

lauantai 26. elokuuta 2017

Ruosteisin sormin

Sen pinta oli punainen, mutta väri haalistui keskellä kohti keltaista. Siinä oli F-aukot ja tyylikäs vibrakampi. Hinta oli kohtuullinen, vain 350 markkaa. Se oli kuitenkin liikaa koululaiselle. Puoliakustinen Höfner-sähkökitara kummitteli mielessä monta päivää, ja vanhempani kuulivat siitä joka käänteessä. Lopulta eräänä iltana päivällisen jälkeen isäni pyysi soittamaan osan kappaleesta, jota harjoittelin. Se oli Paul Ankan Diana. Vanha ja kulunut akustinen kitara soi tavallaan ja melodian saattoi tunnistaa. Isä nyökytteli ja laski käteeni neljä seteliä. Tarjosimme kahdelle kitaralle uuden kodin seuraavana päivänä.

Valitettavasti vanhempani eivät kyenneet kustantamaan kitaratunteja. Hankin oppini kavereilta ja kirjoista, joiden kaikkia hienouksia en ymmärtänyt. Vasta lukiossa musiikin teoria ja sointujen muodostaminen hieman avautui, mutta vähäiset kurssit eivät kyenneet täyttämään kaikkia tiedollisia aukkoja. Siitä huolimatta harrastus kantoi toisinaan hedelmää. Peruskoulun päättyessä vastaanotin kahden ystäväni kanssa musiikkistipendit ja lukion päättyessä minulle myönnettiin koulun mitali. Rehtori perusteli kunniaa musiikkiharrastuksellani. Tulkitsen yhä asiat tavallani: kyseessä oli enemmän into kuin taito.

Kolme vuotta lukion päättymisen jälkeen soitin aktiivisesti yhtyeessä, mutta ystävän kanssa tehdyt trubaduuri-keikat toivat varsinaisen leivän pöytään. Bändin tulot hupenivat äänentoistolaitteiston ja auton ylläpitoon ja muihin keikkakuluihin. Muutamaa vuotta myöhemmin elämä ja opiskelu ajoivat vauhdilla kaiken muun yli. Puoliammattilaisuus vaihtui satunnaiseksi harrastuksesi. Reppuuni jäi kuitenkin paljon mukavia muistoja lahjakkaista ihmisistä, joista osa yhä kiertää ilahduttamassa kuulijoitaan, ja tarinoita, jotka saavat odottaa kertomistaan.

Nykyisin seuraan ilolla, mitä ystäväni ja tuttavani harrastavat. Vaikka en jaa samoja kiinnostuksen kohteita, kunnioitan heidän intoaan ja omistautumistaan. He joutuvat luopumaan jostakin muusta ja panostavat säännöllisesti rajattua aikaansa ja omaa rahaansa toteuttaakseen itseään. On sinänsä on mielenkiintoista, että harrastajan kantasana on harras, jonka yksi määritelmistä kuvaa antaumuksellista vaivannäköä. Sen rinnalla voimme yhtälailla käyttää myös nimitystä amatööri, jonka kantasana on puolestaan johdettu latinankielen rakastaa-verbistä. Hartaudessa ja rakastamisessa on paljon yhteistä, ainakin mielikuvien tasolla. Aika ja ympäristö menettävät merkityksensä, kun tekeminen muuttuu pääasiaksi.

Ostin viime keväänä sähkökitaran ja vahvistimen. Minulla ei ole suuria tavoitteita: kertaan bluesskaaloja ja juutun kokeilemaan samoja riffejä. Soitan kitaraa, koska pidän siitä, enkä siksi, että olisin hyvä kitaristi. Tunnen jälleen, ettei vanha rakkaus ruostu. Toisin on käynyt sormille.


Fintellektuaalinen manifesti XXXIII

tiistai 22. elokuuta 2017

Unissakävijät I – Pavian tuntematon mestari

Syynä oli kenties öinen ukkoskuuro. Se saattoi myös johtua myös italialaisesta lakosta tai sen aiheutti yksinkertainen kirjavalinta matkaa edeltäneenä iltana? Pienet sattumukset synnyttävät lyhyitä kertomuksia. 

Pakkasin kotona reppuuni Umberto Econ romaanin Kuningatar Loanan arvoituksellinen liekki. Yllätyin, kun luin ensimmäisiä lukuja lentokoneessa: muistinsa menettänyt päähenkilö asuu Milanossa, matkakohteessamme. Ohitin teoksen puolivälin seitsemäntenä yönä, jolloin ilma viileni, ukkonen jyrisi ja tuuli heilutteli huoneistomme avointa ikkunaa. Katsoin uusimmat säätiedot netistä: aamulla sataisi sekä Milanossa että päiväkohteessamme Paviassa. Ilmoitin seurueellemme, että herätys siirtyisi parilla tunnilla. Kukaan ei valittanut. 

Asemalla meitä odotti yllätys: paikallisjunien vuorot oli peruttu. Käynnissä oli lakko, joka onneksemme päättyisi iltapäivään mennessä. Seurue suuntasi ostoksille, ja minä etsin kahvilan. Kirjasin edellisten päivien tapahtumia muistikirjaani, mutta palasin pian Umberto Econ seuraan. Giambattista Bodoni, muistinsa menettänyt antikvaarinen kirjakauppias, kertoi isoisästään, jonka mielestä sivistyneiden italialaisten tuli osata ranskaa. Luin lisää ja nyökyttelin tyytyväisenä. Eco kuljetti minut Milanon rautatieaseman suureellisista halleista kadonneeseen aikaan.

Junat palasivat raiteille, ja pian Pavian matkailutoimiston virkailija piirsi nopeilla liikkeillä kartalle näkemisen arvoiset kohteet: kolme kirkkoa, historiallisen aukion, pommitetun ja sittemmin uudelleenrakennetun sillan ja 1300-luvulla perustetun yliopiston, jonka kirjastossa voisimme ihailla vanhojen teosten kauneutta. Vanhakaupunki oli pieni ja välimatkat lyhyitä. Saavutimme yliopiston varttitunnissa. Kiertelimme pihoilla ja aistimme menneiden vuosisatojen laimentaman loiston, jota moderni aika oli täydentänyt taiteiden yön jälkeisillä hajuilla. Kahta pihaa yhdistävän holvikaarikäytävän alla kohtasimme iäkkään herrasmiehen, jolle toivotin italiaksi hyvää päivää. Hän vastasi luontevasi, vaikka ei tuntenut turistia. 

Emme löytäneet kirjastoa tai minkäänlaisia opasteita. Avulias opiskelija neuvoi meille reitin portinvartijan huoneeseen. Siellä istunut mies ei osannut ollenkaan englantia, enkä minä italiaa muutamaa sanaa enempää. Esitin hapuilevan kysymyksen, ja hän piirsi rastin kartalle. Ehdin seurueeni luokse ennen kuin ymmärsin kysyneeni tietä kirjakauppaan, enkä kirjastoon. Palasin takaisin oikean sanan kanssa. Vahtimestari hymyili ja osoitti etusormellaan ensin läheisiä portaita ja seuraavaksi taivasta.

Kirjaston ovet olivat lukossa. Sulkemisaika oli koittanut kymmentä minuuttia aiemmin. Huokaisin pettyneenä ja käännyin ympäri. Aiemmin kohtaamamme herrasmies seisoi takanamme. Hän sanoi jotakin italiaksi. En ymmärtänyt ja vastasin englanniksi. Hän pahoitteli, ettei osaa italian ohella kuin ranskaa. Vastasin yhdellä osaamistani ranskalaisista fraaseista. Hän hymyili ja selitti hitaasti, että sähkölukkoa hän ei saisi auki, mutta perinteisellä avaimella voisimme keplotella itsemme kirjastoon sivuovesta. Seurasimme miestä. Hän kiersi avainta lukossa, avasi raskaan puuoven ja johdatti meidät eteiseen. Matkamme katkesi toistamiseen sähkölukkoon. Mies oli vilpittömästi pahoillaan. Me kiitimme ja ajattelimme lähteä myöhäiselle lounaalle.

Hän esti aikeemme ja aloitti spontaanin opastuksen. Seurasimme miestä jälleen. Näimme ulkokäytävien ikkunoista osia kirjastosta ja vanhan tyylikkään luentosalin. Laskeuduimme takaisin pihoille ja pysähdyimme runoilija Ugo Foscolon muistomerkille. Hän puhui rauhallisesti, ja yllätyksekseni luulin ymmärtäneeni lähes kaiken. Käänsin olennaisimman seurueelleni. Aivan lopuksi hän johdatti meidät pieneen museoon, jossa vaihtoi muutaman sanan valvojan kanssa. Tämä puolestaan selvitti meille hapuilevin englanninkielisin sanoin, että kirjastonhoitaja oli lähtenyt kotiinsa ja joutuisimme odottamaan seuraavaan päivään, jos tahdoimme tutustua kokoelmaan. Herrasmies pahoitteli ja kohotteli hartioitaan. Me kiitimme mestarillista opastamme ja olimme erittäin tyytyväisiä lyhyeen yksityiseen kierrokseemme. 



Umberto Econ seurassa.
Poistuessamme yliopistolta jäi mies katsomaan haikeana peräämme. Tuumin, että Giambattista Bodonin isoisä oli ollut oikeassa: vanha italialainen sivistyneistö osaa ranskaa. Myöhemmin illalla selasin aikataulua ja tajusin, että junamme toinen pääteasema oli Alessandria, Umberto Econ synnyinkaupunki. Siitä hetkestä lähtien Pavian tuntematon mestari yhdistyi mielessäni Econ nimeen. 

Kahta päivää myöhemmin sain uuden Twitter-seuraajaan, Umberto Eccon, kirjailijan tribuuttitilin.

sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

Saako runoilijan hirttää ilman muuta?

Jokainen meistä omaa salaisuuksia tai paheita, mutta omani on vaarallisin kaikista. Se ei ole alkoholi tai klassinen musiikki, vaan runous. Kun kyllästyn yksisilmäisten poliitikkojen ja kaiken maailman hännystelijöiden satoja kertoja lausumiin fraaseihin, tahdon uppoutua erikoisiin ja yllättäviin sanaleikkeihin. Istun lukulamppuni alle, valitsen vuodenaikaan sopivan nektarin ja avaan kirjan. Annan säkeiden kuljettaa minut runoilijan huolella punoman maailman kudoksiin.

Minulla on ollut ilo tavata useita runoilijoita ja keskustella heidän kanssaan runouden olemuksesta. Viime talven alkupuolella tapasin sananiekan, jonka esikoiskokoelman julkaisemisesta oli kulunut vuosikymmen, ja seuraava vaikutti valmistuvan tuskallisen hitaasti. En muista, mistä keskustelumme alkoi, mutta päädyimme kuitenkin olennaisen äärelle.

– On vain kaksi tekijää, jotka määrittävät meitä ihmisinä: pelkomme ja toiveemme. Me pelkäämme sitä, jota ei ole, ja toivomme sitä, mikä ei koskaan tule, runoilija sanoi päättäväisesti.
     – Miksi tiivistät sanomasi kahteen kohtaan? Eikö ihmisen elämässä ole enemmän?
Hän laski katseensa, mutta huokaisi rohkaisevasti.
     – Hienoa, että kysyit juuri tuota. Liian moni itseään viisaana pitävä antaa ohjeita, joissa on kymmenen tai kaksitoista artiklaa. Kuka niitä kaikki pystyy muistamaan huomenna tai koskaan myöhemmin ilman lunttilappua. Tulevaisuudessa joku poliitikko voi yrittää kolmea pointtia, mutta siinäkin on loputa kaksi liikaa tai hän lipsuu vielä neljännen tai viidennen puolelle. Minulle lopullinen vastaus on yksi.
     – Yksi, mutta mitä? kysyin
     Runoilija huokaisi toistamiseen. Tällä kertaa turhautuneena.
     – Hyvä Loponen, tulevaisuus on heidän, jotka osaavat tiivistää kaiken olennaisen yhdeksi selkeäksi kokonaisuudeksi.
     – Emmekö ole jo saavuttaneet sen tilan ja hetken? Elämme jo yhden totuuden maailmassa, väitin vastaan.
     – Emme ole vielä lähelläkään. Totuus on sanoissa. Runous saavuttaa lopullisen tavoitteensa, kun pystymme ilmaisemaan ajatuksemme yhdellä sanalla. Siihen meidän kaikkien – erityisesti minun – on pyrittävä, hikoiltava sanojen puolesta, rajattava kaikki turha ja karsittava epäolennainen.
     Runoilijan silmät loistivat. Hän saarnasi yhden kuulijan seurakunnalle, joka oli kokoaan enemmän kiinnostunut aiheesta. Hän kulki ohuella langalla, mutta niinhän me kaikki teemme innostuessamme. Mieleeni ujuttautui kuitenkin epäilyksen käärme. Kummalle puolelle lopulta putoaisimme: hulluuteen vai nerouteen?
     – Saavutin viime yönä erittäin lupaavia tuloksia. Olen löytämässä ratkaisun avaimet, hän kuiskasi ja jatkoi: – Kerron sinulle ensimmäisenä, kun saavutan tavoitteeni. Uusi vuosituhat kantaa ratkaisun siemeniä satulalaukussaan.
     Hän kääntyi ja hävisi kahvilan ovesta lumipyryyn.

Vuosituhat vaihtui ja saapui uusi kevät. Kauniina toukokuisena päivänä kuulin juoksuaskeleita takaani. Vapaudenpuiston hiekka kahisi. Käännyin ympäri ja runoilija huohotti rinnallani.
     – Hienoa, että tavoitin sinut vielä tänään. Yritin aluksi toimituksesta, mutta he kertoivat sinun juuri lähteneen. Arvasin, että olet matkalla tuonne, hän sanoi ja osoitti kohti kaupungintaloa.
     Nyökkäsin ja tervehdin iloisesti.
     – Tässä se viimein on. Vuosien työn ja tuskan, kirkkaan ajattelun ja terävän punakynän tulos, uunituoreena painokoneesta, hän sanoi, ojensi uuden runoteoksensa ja jatkoi hymyillen matkaansa.
     Katsoin kuinka hän katosi kevein askelin Vapaudenpatsaan ja Antin ahvenen väliin. Jatkoin matkaani. Tilasin Teatteriravintolan terassilla perinteisen oluen sijaan lasillinen punaviiniä ja avasin kirjan. Hän oli onnistunut. Runot oli tiivistetty yhteen sanaan: Ajatus, Elämä, Kaipaus, Käsky, Tie, Totuus, Virta, Vuori ja niin edelleen.
     Kenties arvostettu kustantaja oli saanut runoilijan hieman pohtimaan sanomaansa tarkemmin tai pitkämielinen kustannustoimittaja opettanut alan perusasioita ja hienouksia, sillä yksisanaisia runoja edelsi määrittävä otsikko. Ensimmäinen runo kokonaisuudessaan näyttää tältä:


           Kolkutan ovellesi pimeämpänä hetkenä.
           Avaatko silmäsi, salpasi?
           Tohditko kääntää selkäsi, jättää huomiotta?
           Raastan porttisi saranoiltaan ja saarnaan:
           Saavuin kuin varas yöllä ­– olet minun!
           Revin mielesi, katkon juuresi – olen sinussa loputtomasti!
           Murhaan toiveesi, muuraan ilosi lukottomilla ovilla – olemme vihdoinkin yhtä!


          Ajatus


Luettuani teoksen kokonaisuudessaan ja nautittuani vielä toisenkin lasillisen punaviiniä palasin kotiin ja etsin hyllystä Armas J. Pullan mainion veijaritarinan François Villonista, kaikkien kirottujen runoilijoiden edelläkävijästä. Mietin pitkälle yöhön kirjan herättämää oikeutettua kysymystä.


Loposen arkistosta: Muistikirjamerkintä vuodelta 2000

lauantai 22. heinäkuuta 2017

Runoilijan on helpointa elää kuolleena

Mika Waltari opasti vuonna 1935 ilmestyneessä teoksessaan Aiotko kirjailijaksi? kaikkia niitä tuntemattomia, joilla esiintyi kirjallisia taipumuksia. Hän pyrki riisumaan kirjailijan ammatin kaikesta mystiikasta, mutta kaikkein raadollisemmin hän käsitteli runoutta. Kirjan alaotsikko lupasi Tuttavallista keskustelua kaikesta siitä, mitä nuoren kirjailijan tulee tietää, mutta Waltari päätti varoittaa niitä onnettomia, jotka vielä luvun viimeisiä sivuja lukiessaan halusivat antautua muusien vieteltäviksi. Miten runoilijat oikein voivat elää? Totta on: Runoilija voi elää Suomenmaassa, mutta miehuutensa parhaina vuosina hän kuitenkin tavallisesti havaitsee, että hänen sittenkin on helpompi kuolla. Sillä katkera, nöyryyttävä ja murheellinen on runoilijan kohtalo…

Kuin vastaiskuksi, tosin noin kuutta vuosikymmentä myöhemmin, perustivat nuoret runoilijat Elävien runoilijoiden klubin Helsinkiin ja Nihil Interit -runoyhdistyksen Turkuun. He osoittivat, että runoilija voi elää Suomessa, ja runous on dynaamista, elinvoimaista ja jatkuvasti liikkeessä. Samalla vuosikymmenellä kolme kansainvälistä ja vanhempaa runoilijaa sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Kuinka monta kertaa he olivat kuulleet runouden kuolemasta?

Runous ei ole ainoastaan peräkkäin aseteltuja sanoja tai lauseita, sillä silloinhan runon voisi laatia ohjelmoitu tietokone. Runous on hetkiä, kielikuvia, tunnelmia, vaikutteita, ja ympäröivän maailman ymmärtämistä ja tulkitsemista. Me löydämme sanat, mutta määritelmät karkaavat yhä kauemmas, haihtuvat kosketuksesta. Runous on aina enemmän.

Mika Waltari opasti nuorta runoilijaa hankkimaan itselleen runousopin, lukemaan sen läpi ja myymään antikvariaattiin. Säännöt on hyvä tiedostaa, jotta niitä voi rikkoa. Valmiiksi rikottua on puolestaan haasteellista särkeä. Waltari murehti erityisesti lyhennettyjen epätäydellisten sanojen, puolisointujen ja käyttökelvottomiksi kuluneiden loppusointujen käyttöä. Tiedämme, että 1930-luvun kliseet ovat kliseitä yhä edellen. Runous rakentuu sanoista, jotka eivät synny tyhjästä. Runoilijan täytyy osata lukea, kuunnella ympäristönsä ääniä ja suodattaa kokemaansa, karsia  epäolennainen ja näyttää, mikä on tärkeää: piilottaa ja paljastaa. Aristoteles asettti runouden historian edelle, koska jälkimmäinen näyttää meille kerran tapahtuneen, mutta ensin mainittu paljastaa, mitä ihminen itsessään on.

Harold Bloom kirjoittaa teoksessaan Lukemisen ylistys, että runouden varsinainen tehtävä on hätkähdyttää meidät kuolonunestamme avarampaan elämäntuntoon. Mitä on kuolonuni? Pitäisikö meidän välttää nukkuvaa puolikuollutta elämää, johon Minna Canth viittasi Bloomia edeltäneellä vuosisadalla? Tarttua eteemme avautuviin hetkiin kuten Joseph Brodsky – runoilija ja vuoden 1987 kirjallisuuden Nobel-palkinnon saaja – kuvatessaan Venetsiaa essseenomaisessa kertomuksessaan Veden peili. Brodsky oli kokenut, millaista oli elää maassa, joka tuomitsi hänet pakkotyöhön tyhjäntoimittamisesta. Ilman virallista koulutusta hän ei olisi saanut ilmoittaa ammatikseen runoilijaa. Onneksemme hänet karkoitettin maailmaan, joka arvosti kirkasta ääntä: Rakkaus on epäitsekäs tunne, yksisuuntainen katu. Siksi on mahdollista rakastaa kaupunkeja, arkkitehtuuria sinänsä, musiikkia, kuolleita runolijoita..., kirjoitti Brodsky edellä mainitussa teoksessaan.

Kenties runoilijan on helpointa elää kuolleena: tuntea edeltävä traditio ja katsoa rohkeasti tulevaan, rikkoa sääntöjä ja luoda uusia rikottavaksi, mutta ennen kaikkea muistaa, että kaikki julkaistu jää muhimaan omaan elämäänsä ja näyttämö periytyy väistämättä seuraajille. Se luo toistuvasti itseään suuremman haasteen. Saatamme toisinaan kuulla kuinka viikate katkaisee runouden elämänlangan, mutta yhtä useasti se nousee uuteen kukoistukseen kuin huutaakseen: Runous on kuollut – eläköön runous!


Fintellektuaalinen manifesti XXXII