torstai 15. marraskuuta 2018

Osola: Kulkurien kaupunki (2015)

Kotkalaisen yhtyeen esikoislevy rullaa kuin uusi kotimainen elokuva: kevyesti ja ilmavasti. Tätä kuvaa vahvistaa sanoitusten selkeä tarinallisuus, jonka muun muassa Bruce Springsteen ja John Mellencamp ovat vahvistaneet tavaramerkeikseen. Erityisesti ensin mainittu on läsnä joissakin levyn keskeisissä sanoituksissa ja sovituksissa. Tosinaan meno yltyy samantapaiseksi piilokieroksi huumoriksi kuin Jason Ringerbergin soolotuotannossa parhaimmillaan. Petri Osola näyttää tuntevan vanhojen tekstintekijöiden oivallukset, mutta kuljettaa tekstinsä sujuvasti sekä omaan elämänpiiriin että paikalliseen historiaan. Erityisesti kappale Kulkurien kaupunki pitää ehdottomasti liittää Kotkaa käsittelevien laulujen kaanoniin.

Musiikillisesti levy on mielenkiintoinen. Aloitusraidalla Maailma liikkuu on havaittavissa Springsteenilta tuttua nostatusta. Liljankukka kulkee eteenpäin kuin Coldplayn Clocks ja Elokuvamies jyllää samassa hengessä kuin Katrina and the Wavesin Walking On Sunshine. Viimeinen kappale Muukalaisten legioona on puhdasta Dingoa ja dramaattista kerrontaa, mutta pelkästään positiivisessa mielessä. Albumin kahteentoista kappaleeseen sisältyy myös paljon elementtejä, joilla yhtye flirttailee sekä perinteisen iskelmän että modernimman iskelmällisen rokin kanssa. Se tekee musiikista helposti lähestyttävää, mutta syö hieman särmää omalta ”runollista suomirokkia” -määritelmältä. Toisinaan sanoituksissa häilyy hieman epäsymmetristä tautologiaa, joka puolestaan korostaa parhaimpien tekstien oivalluksia.

Yhtye soittaa hyvin, ja kappaleet pysyvät kautta linjan hienosti koossa. Perusasiat ovat tietenkin kunnossa, sillä soittajat ovat kokeneita muusikoita. Vielä kymmenkunta vuotta sitten osaava levy-yhtiö olisi vienyt Osolan treenikämpältä studioon, mutta musiikin jakelukanavien muutosten myötä moni yhtye on päätynyt julkaisemaan äänitteensä itse. Se on toisaalta antanut artisteille enemmän vapauksia. 

Osolan levyn on äänittänyt, miksannut, tuottanut ja masteroinut Teemu Aalto. Äänimaailmassa on kaikuja amerikkalaisesta rockista, jopa punkista, ja Kaikki paitsi rakkaus on turhaa -kappaleen alussa Petri Anttilan basso jumputtaa hetken kuin legendaarisissa soul-biiseissä konsanaan. Juuri tämän kaltaiset irtiotot iskelmällisyydestä voisivat luoda yhtyeen soundista muutaman asteen verran tiukemman ja ilmaisusta kiinteämmän.

Vertasin alussa yhtyeen levyä kotimaisen elokuvaan. Keveyden ja ilmavuuden ohella pieni käsikirjoituksen terästäminen nostaisi kokonaisuuden kiitettävästä erinomaiseksi. Osolan ensilevy huutaa, että yhtyeen keikkasoundi on päästävä kokemaan. Näiden kulkurien ja muukalaisten matkassa kuulija viihtyy.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi – Kotimaan kattaus (lokakuu 2015)

lauantai 27. lokakuuta 2018

Miksi käytän sosiaalista mediaa?

Kymmenkunta vuotta sitten muutama työtoverini yritti saada minut käyttämään Facebookia. En lämmennyt ajatukselle, sillä kuvittelin sen olevan täynnä turhanpäiväisyyksiä ja asioita, jotka eivät kiinnosta juuri ketään. Olin myös lukenut oikeista sanoma- ja aikakauslehdistä, että moni purkaa internetin erilaisilla keskustelupalstoilla turhautumistaan ja pahaa oloaan. Työni toi aivan riittävästi samankaltaisia haasteita, enkä halunnut reppuuni kannettavaksi yhtään enempää.

Kesällä 2014 sain ajatuksen, jota testasin syksyn koittaessa ystävälläni, jolla oli kokemuksia sosiaalisen median eri palveluista. Samaan aikaan sain sähköpostiviestin kauan kadoksissa olleelta lukioaikaiselta ystävältä. Myöhemmin kävi ilmi, että hän on aktiivinen blogisti, kuten myös aiemmin mainitsemani ystävä. Molemmat vaikuttivat olevan harrastuksestaan huolimatta ja vastoin ennakkokäsitystäni täysin järjissään. Oma ideani ei siis vaikuttanut yhtään hullummalta. Päätin ryhtyä blogistiksi. Kolmas ystäväni auttoi minut alkuun, valmisteli pohjan ja teki kuvat. Olin erittäin tyytyväinen lopputulokseen, mutta jotakin olennaista puuttui yhä, lukijoita.

Seuraava askel oli vaikea. Minun oli luotava tili sekä Facebookiin että Twitteriin, astuttava täysin tuntemattomaan. Valokuvaajaystäväni auttoi ylittämään tämän pelottavan karikon ja antoi ensimmäisen tärkeän oppitunnin: jos et välitä tietoa blogistasi, ei kukaan löydä sitä. Vaikka toisinaan tuntuu omituiselta kertoa kirjoituksistaan, on se välttämätöntä, ja toisaalta vakan alle piilotettu kynttilä saattaa sytyttää tuleen vain oman talon. Ajatuksellinen kynnys oli ylitetty ja kävin tulta päin.

Ensimmäinen suuri yllätys tuli vastaan Facebookissa. Löysin monta sekä silloista että aiemmin kartalta kadonnutta ystävää. Huomasin, että heillä kaikilla oli paljon mielenkiintoista kerrottavaa ja arjen sattumukset kohosivat toisinaan itseään suuremmiksi. Kuplani puhkesi ja tietämykseni laajeni. Neljän vuoden aikana olen tavannut entisiä koulu- ja opiskelukavereita sekä kollektiivisesti että yksityisesti. Olemme vaihtaneet ajatuksia julkisesti, yksityisviesteillä ja kahvikupin äärellä. On ollut hienoa havaita kuinka keskustelu esimerkiksi musiikista, kirjoista, kauhuelokuvista, taidenäyttelyistä tai hyvistä oluista yhdistää edelleen.

Samalla tavalla löysin hengenheimolaisia Twitteristä. Yhteiset kiinnostuksen kohteet synnyttävät toisinaan elämää suurempia keskusteluja ja fysiikan lakeja venyttäviä huomioita. Minulla on ollut myös ilo tavata muutamia mainioita twitteristejä, istua toviksi keskustelemaan ja välittämään tuntemuksia puhelimitse tai kirjeitse. Maailma ei ole niin mustavalkoinen kuin aluksi kuvittelin, vaan täynnä kauniita sävyjä ja värikkäitä ajatuksia. Blogissani seikkaileva Keimo ”Kemu” Musikka tietää kaiken rockmusiikista, mutta kirjoittaja oppii kanssakulkijoiltaan aina jotakin uutta.

Osallistuin toissa keväänä työnantajani järjestämään some-koulutukseen. Yksi iltapäivä riitti vahvistamaan aiemmin luomani huomion: aivan liian usein kouluttajan suhde aiheeseensa on ulkokohtainen ja tekninen. Kaiken lisäksi hän unohti tärkeimmän: sosiaalinen media koostuu kahdesta sanasta. Media on väline ja viesti itsessään, mutta sitä määrittävä sana ”sosiaalinen” on vaatimus. Jos teet päivityksen, oletetaan sinun olevan mahdollisuuksiesi mukaan aidosti läsnä ja valmis käymään keskustelua. Kukaan ei tietenkään kykene jatkuvaan läsnäoloon eikä se ole edes tarpeellista. Elämää on myös sosiaalisen median ulkopuolella, mutta et voi kipata kuormaasi naapurin pihalle ja poistua.  Ainoastaan botit eivät havaitse näitä tärkeitä eroja.


Fintellektuaalinen manifesti XLVII

torstai 18. lokakuuta 2018

Roger Daltrey: As Long as I Have You (2018)

26 vuotta on pitkä odotusaika, mutta artistin levytystaukona se on vielä pidempi. Roger Harry Daltreyn aiempi sooloalbumi ilmestyi vuonna 1992, mutta edellisestä studiovisiitistä on vierähtänyt vain nelisen vuotta. Silloin rockin aatelinen yhdisti voimansa räyhäkän pubirokkarin Wilko Johnsonin kanssa. Musiikkitietäjät saattoivat haukkoa hetkisen henkeään, mutta yhdessä nämä artistit kykenivät luomaan roiman adrenaliiniryöpyn. Going Back Home on vauhdikas albumi, jolla mitään ei pyydellä anteeksi. Aivan kuin muusikot sanoisivat: ”Tässä me olemme. Rakastakaa meitä tai jättäkää rauhaan”.

Kenties veri alkoi virrata oikeaan suuntaan Daltreyn suonissa, ja studio veti nopeasti uudestaan puoleensa. Kun seuraaviin äänityksiin lähti mukaan Pete Townsend kitaroidensa kanssa, nousivat odotusarvot kohisten. Miten alkuastelmaksi luodut kiehtovat yhtälöt ratkesivat studiossa?

Daltreyn ääni ei ole aivan entisensä, mutta hän on oikeastaan aina liikkunut kireyden rajamailla. 74-vuoden iässä sama kireys kertoo tiukasta asenteesta: laulaja ei suostu antamaan periksi. Jos yhteistyö Johnsonin kanssa osoitti, ettei paras veto ole kadonnut koneistosta mihinkään, luo tämä albumi kuvan artistista, joka yhä tietää omat mahdollisuutensa, ja osaa käyttää niitä maksimaalisesti. Levy sisältää paljon sävyjä, täyteläisistä sovituksista aina kaikesta turhasta riisuttuihin esityksiin. Daltrey liikkuu näissä maisemissa kuin kotonaan, ja sisäinen lämpö levylle valittua musiikkia kohtaan saa kappaleet kuulostamaan itseään täyteläisemmiltä. Kokenut muusikko tuntee rajansa ja osaa kääntää kokonaisuuden täydellisesti edukseen.

Albumin käynnistää As Long as I Have You, joka alkaa yksinkertaisesti kitaralla. Ensimmäisten säkeiden aikana The Who -vaikutteet kaikuvat voimakkaina, mutta välittömästi määrätietoisesti etenevän kappaleen rhythm and blues -juuret kohoavat syvyyksistä. Soittajat ja taustalaulajat kuljettavat maestroa mainiosti äänten aalloilla. Seuraavilla raidoilla Pete Townsend muistuttaa aika ajoin kuka hän on: sähkökitarat jyrähtävät tarvittaessa ja akustiset juoksutukset hivelevät korvaa. Albumin puolivälissä Nick Cave -laina Into My Arms vie rauhallisen suvantoon, jonka jälkeen perinteiset sävyt värjäävät taivaan jälleen siniseksi. Daltreyn osittain kirjoittama Certified Rose on komeaa kuultavaa, ja se asettaa tarkat askelmerkit levyn viimeiselle taipaleelle.

Daltrey osoittaa yhä olevansa huipulla, ja albumi on ehdottomasti vuoden mielenkiintoisempia.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (Elokuun levy 2018)

lauantai 29. syyskuuta 2018

Miksi luen?

Se oli tiistain alkuilta ensimmäisellä kesälomallani, kun maailma avautui. Silloin kesät olivat pitkiä ja lämpimiä, ja vettä satoi korkeintaan joka kolmantena päivänä. Se oli erittäin tärkeä ilta. Kirjastoauto lähestyi pysäkkiä, ja joukko ihmisiä odotti sivummalla. Auto pysähtyi ja ovet avautuivat. Tuore kirjastokortti poltteli taskussani, kun nousin portaita. Sisällä odotti kuljettaja ja virkailija sekä kaksi seinustallista kirjoja. Autolla oli aikataulunsa eikä pysähdys ollut pitkä. Lainaajan tuli toimia nopeasti. Hetken kuluttua huomasin kulkevani kirjapino sylissäni kotiin. Isäni hieman torui, koska olin tuonut mukanani 14 lastenkirjaa. Hän ei uskonut, että ehtisin lukea ne ennen lainausajan umpeutumista. Minä putosin toiseen ulottuvuuteen, silmät ahmivat rivejä ja yksi kerrallaan kirjat päätyivät luettujen pinoon. Harmittelin, että joutuisin odottamaan viikon autoa. 

Kirjat eivät olleet paksuja, mutta jokainen niistä kuljetti vierasiin maihin ja ympäristöihin. Kuljin antiikin Rooman, keskiajan Krakovan ja ruotsalaisen pikkukaupungin kaduilla, opin paljon elämästä, hyvästä ja pahasta. Ymmärsin, että ihmiset voivat olla erilaisuudestaan huolimatta toistensa kaltaisia ajasta ja paikasta riippumatta. Ylitin hetken ja havaitsin, että maailmalla on historiansa, nykyisyytensä ja tulevaisuutensa. Omani löytyivät kirjoista. Muutaman vuoden päästä vaihdoin kirjastoauton kaupunginosamme sivukirjastoon, Ihmemaa Oziin ja Narniaan. 

Muutamia vuosia myöhemmin kirjasto muutti suurempiin ja valoisampiin tiloihin, ja universumin salat aukenivat: kuljin useasti Arrakis-planeetan dyyneillä, ratsastin Marsin punaisilla hiekka-aavikoilla ja liftasin linnunradalla. Yläasteen aikana rohkaistuin tutkimaan ystävieni kanssa lähiympäristön rajoja ja löysimme kaupungin musiikkikirjaston. Sen valtaisan levykokoelman äärellä sivistimme itsemme popmusiikin klassikkoalbumeilla ja niiden kansilehdiltä löytyvillä tarinoilla. Kadun toisella puolella sijaitsi pääkirjasto, jonka kiviseinät huokuivat historiaa ja jonka hyllyillä lepäsi loputtomasti uusia kertomuksia. Läheinen koulukaverini avasi vielä yhden uuden portin, lehtisalin. Maailma tuli entistä lähemmäksi.

”Mitä tapahtuu kun luemme? Silmä seuraa mustia kirjanmerkkejä valkoisella paperilla vasemmalta oikealle edestakaisin. Ja olennot, luonto tai ajatukset, joita joku toinen on ajatellut, äskettäin tai tuhat vuotta sitten, astuvat mielikuvitukseemme. Se on suurempi ihme kuin että jyvä faaraoitten haudoista olisin saatu itämään. Ja se tapahtuu kaiken aikaa.” Olof Lagercrantz tiivistää olennaisen teoksessaan Lukemisen ja kirjoittamisen taidosta. Olen useasti pohtinut ajan mysteeriä, ja huomasin Senecan vastanneen samoihin kysymyksiin erinomaisesti jo toista tuhatta vuotta aiemmin. Tutut ja  syvästi inhimilliset kysymykset, joita edeltävät sukupolvet pohtivat, askarruttavat yhä mieltämme ja haemme niihin näennäisesti uusia vastauksia. Menneisyyden ihmiset ja heidän ajatuksensa jatkavat elämäänsä kirjojen sivuilla. Myös me voimme avata samalla tavalla keskusteluyhteyden syntymättömien sukupolvien kanssa.

Tieto lisää tuskaa, mutta sen taakan lukeva ihminen pystyy kantamaan ja kääntämään piinaavan epätietoisuuden voimavarakseen. Lukuharrastuksen ilmeisen positiivisia vaikutuksia ei kannata aliarvioida. Lukeminen auttaa muun muassa rentoutumaan, virkistää aivotoimintaa, suo todennäköisesti paremmat yöunet, lisää empatiakykyä ja ehkäisee syrjäytymistä. 

Ympärillämme elää paljon lukeneita ihmisiä, mutta lukevatko he yhä tai ymmärtävätkö lukemaansa? Minä luen, koska se auttaa suhteuttamaan asioita ja harjoittamaan tervettä lähdekritiikkiä. Tiedän, että kaikki lukemani ei ole totta. Erehtyminen on inhimillistä ja sallittua, mutta väärän tiedon tai vääryyden toistaminen ei muuta virhettä totuudeksi.    

Fintellektuaalinen manifesti XLVI 

torstai 27. syyskuuta 2018

Troijan puuhevosen kevyet askeleet

Muutamia viikkoja sitten opistomme neuvontapisteen edessä seisoi erittäin kohtelias nuorukainen, jolla oli pieni ongelma. Hän halusi tehdä puuhevosen ja antaa sen lahjaksi ystävälleen, sillä perinteinen suklaarasia vaikutti mielikuvituksettomalta vaihtoehdolta. 
Molemmat talossa kokoontuvat ryhmät olivat valitettavasti täynnä, eikä poika olisi edes voinut osallistua koko vuoden kestävälle puutyökurssille, koska lukio-opinnot, S2-kieli ja opistomme kitaratunnit vaativat paljon aikaa. 
Kuuntelin tarkalla korvalla hänen soljuvaa suomeaan. Hän huomasi, että aihe itsessään kiinnosti minua ja nosti repustaan muistikirjan, pyöräytti kuminauhan päältä ja avasi kannet. Hän otti sivujen välistä erittäin tarkan piirustuksen, jossa jokainen osa puuhevosesta oli kuvattuna mittoineen. Hän oli valmistautunut hyvin ja ilmeisen ylpeä suunnitelmastaan. 
Samalla hetkellä puutyökurssien opettaja asteli kulman takaa näkyville. Pohdimme yhdessä hetkisen tilannetta ja päätimme järjestää pojalle mahdollisuuden valmistaa tämä erittäin tärkeä esine. Seuraavaksi toimistomme henkilökunta hoiti ilmoittautumismuodollisuudet sujuvasti ja kohtuullistimme opintomaksun.
Kun hymyilevä poika poistui jatkamaan koulupäiväänsä, oli meidän kaikkien päivä muuttunut monta astetta kirkkaammaksi. Olimme saaneet auttaa kauniin idean matkaa kohti lopullista päämääräänsä.

Kolmea viikkoa myöhemmin opettaja julkaisi Facebook-sivullaan kuvan valkoisesta puuhevosesta. Sen harja toi mieleeni antiikin Kreikan sotilaiden kypärät. Ajattelin, että tämä Troijan puuhevonen saattoi avata portteja, joiden olemassaoloa emme aiemmin olleet edes tienneet. 
        Pojan innostus tarttui. Hän opetti opettajalleen ja rehtorille, että kohteliaisuuden, kärsivällisyyden, määrätietoisuuden ja hyvän suunnitelman kokonaisuus on toimiva avain moneen lukittuun oveen.

tiistai 25. syyskuuta 2018

Totuus lapsen suusta

Päivä kylpylässä on yleensä rentouttava kokemus.
        Vapaan viikonlopun kunniaksi hyppäsin junaan ja matkustin riittävän kauas painavista työasioista. Loikoilin onnellisena altaissa ja annoin lämmön helliä rasittuneita lihaksia saunoissa. Nautin hiljaisuudesta ja ärsyttävän rauhallisesta musiikista. Aikuisten kylpyläosastolla ei aamuisin ole ruuhkaa, mutta pukuhuoneissa pääsevät toisinaan pimeyden voimat irti, kun keskipäivä koittaa.
        – Vaihda uimapuku päällesi, isä tokaisi tyttärelleen.
        – Mä en haluu! Täällä on poikia, tytär huusi takaisin.
        – Mene sitten naisten pukuhuoneeseen, isä vastasi.
        – Mä en haluu olla siellä yksin, tytär huusi entistä kovempaa.
        – Ota sisko mukaasi, isä ehdotti ja nyökkäsi kohti nuorempaa tyttöä, joka seisoi hiljaa uimapuku jo yllään.
        – Se on idiootti, vanhempi tytär huusi vieläkin kovempaa, ja korvieni sietokyky oli koetuksella.
  Isä katsoi tytärtään, joka nojasi pukukaappien oveen ja piti uhmakkaasti käsiään ristissä edessään. Molemmat tuijottavat vakavina toisiaan. Isä riisui vaatteitaan, ja nosti niitä yksi kerrallaan pukukaappiin. Penkit olivat täynnä muita kylpylävieraita: yksinäisiä miehiä sekä isiä poikiensa että isiä tyttäriensä kanssa. He kaikki yrittivät välttää katsomasta riitapukareita ja toisiaan silmiin. Minua hymyilytti. Pystyin tuntemaan lapsensa kanssa henkistä painia käyvän isän tuskan.
        – No, niin. Vaihda uimapuku päällesi, isä aloitti, ja sama keskustelu käytiin jälleen, mutta aiempaa huomattavasti kuuluvammalla äänellä. Lopputulosta se ei muuttanut.
Hetken hiljaisuuden jälkeen isä aloitti kolmannen kierroksen. Keskustelu toistui entisenlaisena, mutta edellistä äänekkäämpänä. 
        – Tämä on pattitilanne, isä totesi lopulta. – Sinä et halua tehdä mitään.
Nuorempi tytär itki hiljaa ja nojasi isänsä selän takana pukukaappiin. Ihmiset ympärillä yrittävät joko pukea vaatteensa ylleen tai vaihtaa uima-asuihin mahdollisimman nopeasti.
        – Itse olet idiootti, nuorempi huokasi kyynelten läpi sisarelleen.
        Tämä muuttui entistä kiukkuisemmaksi ja paukautti pukukaapin oven voimalla kiinni. Se räsähti ilkeästi. Isä ponkaisi penkiltään. Seuraavaksi tyttö tarttui painavaan urheilukassiin ja heitti sen keskikäytävälle. Pesuainepullot vierivät lattialla.
        – Varo! Täällä on muitakin ihmisiä, isä korotti ääntään ja muuttui kasvoiltaan punaiseksi.                      
       Nuorempi tytär katsoi silmät suurina sisartaan ja isäänsä: kauhu kuivasi kyyneleet.
       – Ei täällä ole ihmisiä! Kaikki ovat idiootteja! vanhempi tytär raivosi katsomatta ympärilleen.
  Isä pysähtyi ja alkoi pukea vaatteita takaisin ylleen. Väki katosi heidän ympäriltään vauhdilla.
       – Selvä, vien sinut autoon, hän sivalsi.
       Olin ehtinyt kuivata itseni ja pukeutua. Astelin nopeasti pukuhuoneesta käytävälle sivuilleni katsomatta. Jäin kylpylän sisäänkäynnin edessä olevaan kahvilaan rauhoittumaan ja kirjoittamaan kokemuksistani, enkä huomannut poistuivatko he pukuhuoneesta.

Toisinaan ajattelen kuin tuo pieni tyttö, mutta en uskalla sanoa tai kirjoittaa yhtä suoralla ja vakaalla kädellä. Jätän suosiolla totuuden sanat lapsille.
     Tämän tarinan merkitsi muistiin yksi niistä lukuisista idiooteista tytön ympärillä.


Loposen arkistosta: Muistikirjamerkintä syksyltä 2000


torstai 6. syyskuuta 2018

Nathaniel Rateliff & The Night Sweats: Tearing at the Seams (2018)

Milloin on aika heittää pyyhe kehään ja lopettaa yrittäminen? Tämän peruskysymyksen äärelle muusikko Nathaniel Rateliff joutui pysähtymään. Hän päätti antaa itselleen vielä yhden mahdollisuuden ja kokosi uuden yhtyeen. Kokoonpanon ensialbumi nosti artistin uran nousuun ja levyltä irrotettu S.O.B. -kappale teki kiihkeästä soulista salonkikelpoista. Yhtye kuulosti nimeään kantavalla äänitteellä itseltään: lavalla virtasi hiki ja kappaleet puskivat eteenpäin kuin pysäyttämätön juna. Bändi ei jarrutellut mutkissa, vaan lisäsi höyryä.

Tearing at the Seems on yhtyeen toinen albumi. Rateliffin ääni kuulostaa varmemmalta, sävykkäämmältä ja tuhdimmalta, ja soittajat ovat hieman rauhoittuneet. Kaikkea ei enää tarvitse ladata jokaiseen kappaleeseen: juna kulkee, mutta pysyy tiukasti raiteilla. Näissä tekijöissä lepäävät sekä levyn vahvuudet että heikkoudet. Raivoisa hyökkäysvaihe on saatu päätökseen, on aika vakiinnuttaa tilanne, käydä hetkeksi puolustusasemiin ja näyttää muille muskeleita. Onneksi heikkoudet jäävät vahvuuksien taakse piiloon. Albumi osoittautuu tasapainoiseksi kokonaisuudeksi.

Shoe Boot käynnistää tarkoin harkitun ilotulituksen. Alun rumpurytmit eivät kerro tyylilajista tai historiallisista vaikutteista juuri mitään, mutta basso kuljettaa ajatukset muutamaksi sekunniksi pohjoisen Motownsoulin maailmaan, kunnes sielua riipivät puhaltimet muistuttavat, että levy-yhtiö on Stax ja Southern Soul päivän tunnussana. Seuraavat kappaleet tuovat lisää sävyjä ja instrumenttivariaatioita. Ote säilyy terävänä, mutta perustunnelma rentona. Kukaan ei purista soitintaan liikaa ja veri kiertää sormista kappaleisiin, jotka elävät ja hengittävät yhtyeen määräämässä tahdissa. Puolivälin lähestyessä albumin tunnelma rauhoittuu. Hey Mama ja Babe I Know luovat kaivatun lepohetken lempeän paahteen keskelle.

Albumin toinen puoli käynnistyy perinteeseen kuuluvalla hakkaavalla rumpukompilla, jyrähtävillä uruilla ja pienellä huudatuksella. Intro on nimensä veroinen, ja se johtaa kohti väistämätöntä loppua. Saamme matkalla nauttia taidokkaasta soitosta, tiukasta asenteesta ja menneisyyteen kumartavista äänimaisemista. Tämän junan konduktööri tietää, mihin olemme matkalla ja milloin olemme perillä.

Rateliff ei heittänyt pyyhettä kehään, vaan lisäsi kierroksia. Mihin hän yhtyeensä kanssa vielä yltääkään? Robert Finleyn esimerkki osoittaa, että ikä ja numerot luovat uskottavuutta. Nathaniel Rateliff & The Night Sweats nostavat odotukset korkealle: kahden mainion albumin tunnelma huutaa kolmatta täysosumaa.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (Heinäkuun levy 2018)