lauantai 25. maaliskuuta 2017

Yleisistä totuuksista

Valkoinen kipsipää katsoo tietokirjasarjojen välistä huoneeseen. Sen ilme on levollinen, kenties hieman väsynyt. Maailman huolet ja murheet luovat ryppyjä ja heijastavat varjoja kasvoille. Muutaman vuosikymmenen aikana sen on nähnyt useampi vieras, joista osa ei ole malttanut olla kysymättä, miksi minulla on Leninin rintakuva kirjahyllyssäni.

Antiikin Roomassa kunnialliset kansalaiset tiesivät, että heidän ympärillään oli vaarallisia uskonnollisia ryhmiä. He olivat kuulleet, että erittäin turmeltunut joukko kokoontui syrjäisissä paikoissa ja järjesti kauhistuttavia palvontamenoja. Nämä söivät ihmislihaa ja joivat verta sekä syyllistyivät paheksuttavaan seksuaaliseen hurjasteluun, sillä kutsuivathan he toisiaan sisariksi ja veljiksi. Kaiken lisäksi ryhmän symbolina oli kidutusväline: risti.

Historiantutkija sai tappouhkauksia, koska julkaisi artikkelin, joka perustui venäläisen virkakoneiston kirjeenvaihtoon. Keisarille toimitetut raportit eivät kaunistelleet sanomaansa: Suomen suuriruhtinaskunnassa liikkui vaarallisia separatisteja, jotka syyllistyivät terrorismiin. Kaiken lisäksi vieras valtio koulutti heitä koko ajan lisää. Suuri joukko nuoria miehiä oli kadonnut kodeistaan ja lähtenyt oppimaan sodankäynnin taitoa Saksaan. Viranomaisiin hiipi pelko: kävisivätkö nämä isänmaansa hylänneet pian taisteluun laillista yhteiskuntajärjestystä vastaan?

Roomalaisen käsityksen mukaan kristityt olivat kannibaaleja ja venäläisten asiakirjojen perusteella patrioottiset suomalaiset terroristeja. Näissä molemmissa tapauksissa kohdejoukolle asetettiin tietty ominaisuus, joka kuvasi kaikkia ryhmän jäseniä. Ensimmäisessä se perustui väärinymmärrykseen ja jälkimmäisessä virallisesta näkökulmasta määriteltyyn käsitykseen ryhmän asenteesta keisarillista esivaltaa kohtaan. Yksinkertainen yleistys loi samalla kuvan ainoasta oikeasta totuudesta.

Tänä keväänä jaettiin peruskoulun yhdeksännen luokan oppilaille nigerialaisen kirjailijan Chimamanda Ngozi Adichien essee Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä. Kirja herätti kohua ennen kuin yhtään kappaletta oli lähetetty kouluihin. Osa opettajista paheksui kirjaa julkisuudessa ja kieltäytyi jakamasta sitä oppilailleen. Nämä reaktiot ovat hyvin mielenkiintoisia, sillä se ei käsitele feminismiä kiivaana taisteluna, esitä naisia miehiä parempina, välitä perusteetonta propagandaa tai kannusta nousemaan barrikadeille. Kirja on kiihkoton kuvaus tasa-arvosta ja ihmisoikeuksista.

Tässä vaiheessa olisi helppoa todeta, että poikkeus vahvistaa säännön. Vaikka kirjailija ja hänen esseensä eivät edusta kiihkeintä feminismiä, ei se tarkoita, että muut samasta aiheesta kirjoittavat eivät puolestaan edustasi. Poikkeus ei kuitenkaan voi vahvistaa sääntöä, vaan kumoaa sen. Yleistys ei kerro lopullista totuutta mistään asiasta tai ihmisryhmästä. Se välittää vain yhden näkökulman tai mielipiteen.

Valkoinen kipsipää kirjahyllyssäni ei ole Lenin, vaan Sokrates. Ylimmältä hyllyltä maailmaa tarkkaileva kreikkalainen filosofi ohjasi oppilaitaan esittämään kysymyksiä, jotta nämä voisivat löytää totuuden. Pelkät yleistykset eivät hänelle kelvanneet.


Fintellektuaalinen manifesti XXVIII

lauantai 11. maaliskuuta 2017

Matemaattinen ongelma

Opettajani seisoi ovellamme. Minua nolotti.
  Pidin opettajastani, sillä hän ehti kuljettaa minut ensimmäisen koulusyksyn aikana kirjoitettujen sanojen ihmeelliseen ja matemaattisten olioiden erikoiseen maailmaan. Hän jäi äitiyslomalle, ja sijaisopettaja otti vallan kehittyvästä mielestäni ja sieluistani. Ei sijainen missään nimessä ollut huono, mutta oma opettajamme kehitti muutamassa viikossa vahvan siteen itsensä ja oppilaidensa välille. Onneksemme hän ehti palata takaisin ennen kuin lukuvuosi päättyi.
     Äitini pyysi opettajan sisälle ja johdatti olohuoneeseen. Tämä istahti sohvalle, jolla olin harjoitellut tavaamista, käynyt uusien tekstikatkelmien kimppuun ja perehtynyt kansalaiselle tärkeisiin taitoihin. Opettaja ei kuitenkaan saapunut keskustelemaan lukutaidostani, vaan kertoi rauhallisesti vakavan asiansa. Äiti kuunteli ja loi minuun huolestuneita silmäyksiä. Se oli piinallinen totuuden hetki.
     Käynnin syynä oli matematiikka, jonka saloihin olimme syksyllä vihkiytyneet joukko-opin arvoituksilla ja keväällä siirtyneet perinteisempiin laskutoimituksiin. Kun opettaja lopulta poistui, piti äitini runsassanaisen puhuttelun ja vanhempi veljeni nyökytteli vieressä. Minua nolotti yhä enemmän.

Oli toukokuu, ja koulu päättyisi muutaman viikon päästä. Opettaja seisoi pulpettini vieressä ja tuijotti epäuskoisena matematiikan kirjaani. En ollut kirjoittanut vastausta yhteenkään kysymykseen. Hän päivitteli näkemäänsä, ja minä kiemurtelin tuolissani.
  Seuraavana iltana hän istui olohuoneessamme ja kertoi huolensa äidilleni. Hän oli vakuuttunut, etten voinut olla tyhmä, koska olin selviytynyt hyvin sekä diagnostisissa että prognostisissa kokeissa. Opettaja ja äiti sopivat, että pääsisin luokaltani, mutta minun pitäisi ratkaista kirjan jokainen tehtävä kesäkuun loppuun mennessä. Toimin kuuliaisesti ja olin valmis jo parissa viikossa, mutta vein kirjan opettajalleni vasta sovittuna päivänä. Hän selasi sivuja eikä löytänyt mitään huomautettavaa.
  Olin silti surullinen, koska muistin äitini katseen ja kyyneleet kevätjuhlasta, jossa rehtori kertoi muutaman oppilaan jäävän luokalleen. Onnekseni opettajan lupaus piti, enkä ollut heidän joukossaan.

Olennaisin jäi kuitenkin pimentoon vuosikymmeniksi.
     Kevätlukukauden puolessa välissä olin vielä erittäin innostunut matematiikan tehtävistä. Eräänä päivänä yksinkertaiset laskutoimitukset ratkesivat kuin itsestään ja kynä liikkui kevyesti tehtävästä seuraavaan. En huomannut vierelläni seisovaa sijaista. Hän katsoi kirjaa ja haukkui minut koko luokan edessä, koska olin edennyt liian pitkälle. Havahduin samassa täyteen tietoisuuteen ympäristöstäni. Luokkatoverini nauroivat ja minua nolotti.
  Päivää myöhemmin kerroin sijaiselle, että olin hukannut matematiikan kirjan. Sain tietysti uuden tilalle. En tehnyt siihen yhtään merkintää. Sen sijaan jatkoin kadonneeksi ilmoittamaani kirjan kanssa. Kiitos kansipapereiden, ei hän huomannut eroa kahden kappaleen välillä.
     Oman opettajan palattua tein kohtalokkaan virheen. Nostin repusta vahingossa väärän kirjan. Hän näki puhtaat sivut ja tekemättömät tehtävät.
     En uskaltanut kertoa hänelle tai äidilleni, että opetin koulupäivien jälkeen itseäni nuorempia naapuruston lapsia sekä lukemaan että laskemaan. He kopioivat matematiikan tehtävät vihkoihinsa uudemmasta kirjasta, ja minä tarkistin vastaukset vanhasta. Olin oppinut, että kunnon opettajalla on opaskirja, josta hän löytää vastaukset kaikkiin mahdollisiin kysymyksiin.

Minusta tuli myöhemmin opettaja, ja yksi varhaisista oppilaistani pyörittelee päivittäin numeroita verohallinnossa. Kerroin totuuden äidilleni muutamia vuosia sitten. Saatan pistäytyä opettajani ovella jonakin toukokuisena päivänä ja paljastaa viimein tämän salaisuuden.

lauantai 25. helmikuuta 2017

Tien vangit

Jugoslavian hajoamissotien lasten kohtalo oli karu. Ympärillä rehottavasta väkivallasta, valppaina vaanivista tarkka-ampujista ja jokaisen kulman takaa kurkistavasta kuolemasta tuli päivittäinen kumppani. Pahuus eli kaikkialla ja kauheudet olivat osa elämän käsikirjoitusta. Kun sota viimein päättyi, aiheutti rauhantila lapsille suunnattoman stressin. Tie vanhasta normaalista arkipäivästä uuteen oli raskas ja pitkä.

Samaan aikaan kun Balkanilla käytiin sotaa ja kuulimme järkyttäviä uutisia etnisistä puhdistuksista, opiskelin kirjallisuutta ja filosofiaa Manchesterissa. Ennen lähtöäni luin artikkelin, jossa kerrottiin kaupungin yhteiskunnallisista ongelmista. Työttömyys periytyi kolmanteen sukupolveen. Sitä oli vaikea ymmärtää. Nykyisessä kotikaupungissani työttömyys yltää neljänteen  ja köyhyys jopa viidenteen sukupolveen. Suomessa ei tosin ole yhtenäistä kansallista köyhyyden määritelmää, mutta huono-osaisuuden kierre on todellinen.

Miksi he eivät tee asialle itse mitään tai miksi he tyytyvät kohtaloonsa? Sysäämme ongelman aivan liian kevyesti kohteiden syliin, mutta emme mieti ongelman todellisia syitä ja seurauksia. Käännetään kuva hetkeksi toisinpäin, sillä myös hyväosaisuus periytyy. Varakkuus siirtyy sukupolvelta seuraavalle eikä menestys ei ole pelkästään perillisen omaa ansioita. On myös todennäköistä, että korkeakoulututkinnon suorittaneiden vanhempien lapsi seuraa vanhempiensa jalanjälkiä. Opitut mallit ja hyvät esimerkit avaavat tien, jota on helppo seurata.

Kaikilla ei ole kuitenkaan samoja mahdollisuuksia. Syntyperään perustuva ja ennalta annettu tie voi käydä vaaralliseksi. Joudun lähes päivittäin huolestuttavaan tilanteeseen. Valmistaudun kääntymään tasa-arvoisessa risteyksessä oikealle, mutta vastaani tulee toinen auto, joka oikaisee kaistalleni. Jarrutan ja väistän. Osun jalkakäytävän reunaan. Yleensä vastaantulija ei edes ymmärrä toimineensa väärin, koska hän ainoastaan seuraa edellisten ajoneuvojen jälkiä.

Valmiiksi tallatulla polulla kulkeminen on vaivatonta, mutta syvästä kuopasta ei pääse omin avuin ylös. Tavoiteltavat esimerkit ja mallit eivät kenties löydy omasta lähipiiristä, ja siksi umpikujille eksyneet tarvitsevat enemmän tukea ja jatkuvaa kannustusta kanssaihmisiltään. Saatamme toisinaan jäädä ennalta annettujen ajatusten vangiksi samalla tavalla kuin väärällä kaistalla ajava kuljettaja tiensä.

Pappi ja kirjailija Kai Sadinmaa esitti kirjassaan 10 käskyä kirkolle, ettei Jeesus ollut kesy sylikoira, jollaisena oikeaoppiset Raamatun tulkitsijat hänet esittävät. Sadinmaan mukaan Jeesus oli radikaali ajattelija, sillä ajoihan hän muun muassa rahanvaihtajat temppelistä. Lähestymme nyt yhtä ongelmamme ydintä. Muistat varmaan vanhan vitsin piispasta, koululaisesta ja leppoisasta luonnontieteellisestä kysymyksestä. Koululainen epäili piispan tarkoittaneen oravaa, mutta asiayhteys vaati vastaamaan toisin. Kuinka usein korvaammekaan tosielämän oravat jeesuksilla, vastauksilla, jotka suurin osa kuulijoista hyväksyy sellaisenaan.

Me puhumme ja toimimme usein ennakko-oletusten mukaisesti, vaikka meidän pitäisi kapinoida ja riehaantua, katsoa asioita viistosta kulmasta eikä väistellä olennaisinta. Olen mieluummin yksin väärässä kuin kaikkien muiden kanssa oikeassa. Aaro Hellaakosken sanat kertovat, mistä kaikessa on oikeastaan kysymys: "Tietä käyden tien on vanki, vapaa on vain umpihanki".


Fintellektuaalinen manifesti XXVII

tiistai 21. helmikuuta 2017

Sturgill Simpson: Welcome To Earth (Pollywog) (2016)

Merellinen tausta ui kuulijan korviin hitaasti, mutta dramaattisesti. Tumma ja jykevä syntetisaattorin jyminä ja laivakellojen terävät kilahdukset kuljettavat ajatukset välittömästi puisen laivan keinuvalle kannelle. Piano helkähtää: on aika avata purjeet ja nostaa ankkurit. Sävelet tuovat välittömästi mieleen Merilinja-televisiosarjan (The Onedin Line) tunnusmusiikin, Aram Hatšaturjanin säveltämän Adagion baletista Spartacus. Kun laulaja toivottaa ensisanoissaan poikansa tervetulleeksi maailmaan, pysähtyvät kaikki ajatukset: fraseeraus on täydellistä countrya.

Se tuo välittömästi mieleeni kohtauksen elokuvasta Blues Brothers? Eteeni avautuu kuva, jossa tarjoilijaneito kertoo, että  Bob’s Country Bunker -ravintolassa soitetaan molempia musiikkityylejä: sekä countrya että westerniä. Olenko viimein saavuttanut oman musiikillisen kaikkiruokaisuuteni rajat?

Ray Charles julkaisi kaksi albumillista countrymusiikkia vuonna 1962 (Modern Sounds in Country and Western) ja yhdisteli kappaleisiin aikansa pop-soundeja, rhytmn and bluesia ja jazzia. Se oli musiikillinen kokeilu, joka sekä laajensi artistin omaa kuulijakuntaa että paransi countrymusiikin kaupallisia asetelmia. Se teki molemmista salonkikelpoisia. Metamodern Sounds in Country Music on puolestaan Sturgill Simpsonin toinen albumi ja omanlaisensa vastaisku luutuneille asenteille. Se imi itseensä uusia tuulia ja ääniä kaduilta. Uskallan kuitenkin väittää, että vasta artistin kolmas albumi A Sailor’s Guide to Earth lunastaa edellisen albumin nimessään antamat lupaukset.

Welcome to Earth (Pollywog) jatkuu balladinomaisesti jousien ja pianon säestyksellä. Pieni nostatus tuo rummut ja steel-kitaran hetkeksi mukaan. Seuraavalla kierroksella vanha vaihdelaatikko rikkoontuu lopullisesti ja tyyli muuttuu täydellisesti. Olemme soulmusiikin ytimessä ja torvet soivat kuin E Street Bandin poljennoissa. Simpsonilla on käytössään toinen verraton aarre: The Dap-Kings. Musiikki lennättää tarinan rauhalliselta mereltä betonin ja asvaltin kiihkeisiin rytmeihin. Yhtye luo svengin ja laulaja saa pukea surunsa koskettaviksi sanoiksi: keikkaileva muusikko ei näe lapsensa kaikkia kehitysvaiheita.

Hyvä kuulijat, hyppikää aitojen yli, purjehtikaa aalloilla ja ottakaa vaikutteita. Sturgill Simpson näyttää, mihin kaikkeen me kykenemme tunnustaessamme juuremme ja kulkiessamme tukevasti ilmasti. Mieltämme hillitsevä staattisuus katoaa, kun tyylilajien välinen dynamiikka kokkaa silmiemme edessä värikkäitä ja mausteisia annoksia, joissa yhdistyvät maa ja meri, ilo ja suru: elämä.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (elokuu 2016)

sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Kynällä ja miekalla

Tammikuun 27. päivä on Vainojen uhrien muistopäivä. Samana päivänä vuonna 1945 liittoutuneet vapauttivat Auschwitzin keskistysleirin. Tästä syystä kunnioitamme erityisesti kansallissosialistisen Saksan jälkeensä jättämiä eurooppalaisia ja juutalaisia uhreja. Elokuun 23. päivä on puolestaan Stalinismin ja natsismin uhrien eurooppalainen muistopäivä. Samana päivänä vuonna 1939 Hitlerin Saksa ja Stalinin Neuvostoliitto allekirjoittivat keskinäisen hyökkäämättömyyssopimuksen ja sopivat etupiirijaosta. Kahden rinnakkaisen diktatuurin sotarikokset, rikokset ihmisyyttä vastaan, uhrien lukumäärä ja sodan jälkeiset toisinajattelijoiden vainot hakevat kaikessa kauheudessaan vertaistaan ihmiskunnan menneisyydestä.

Ajatteleva ihminen toivoo, ettei ihmiskunta joudu kokemaan vastaavaa enää koskaan, mutta valitettavasti historia osoittaa toisin. Sodat ja vainot eivät ole kadonneet maailmasta eikä mikään muutu toivomalla. Vastuunsa tuntevien on pidettävä jatkuvasti kynänsä terävinä, sillä historialla on tapana toistaa itseään ja omiin ajatuksiinsa hirttäytyneet johtajat ovat tuomittuja toistamaan samoja virheitä yhä uudestaan.

”Minä syytän!” huusi L’Aurore-lehden otsikko tammikuun 13. päivänä vuonna 1898. Kirjailija Émile Zola hyökkäsi vääryyttä, valehtelua ja antisemitismiä vastaan, jota kapteeni Alfred Dreyfus oli joutunut kokemaan. Ranskalainen sotaoikeus oli tuominnut tämän vuonna 1894 elinkautiseen pakkotyörangaistukseen Pirunsaarelle. Epämääräisesti kokoon kyhätyt todisteet osoittivat, että Dreyfus oli toimittanut salassa pidettävää materiaalia Saksalle.

Tuomio oli julistettu ja sotilasarvonsa sekä kunniansa menettänyt Dreyfus kuljetettu kärsimään rangaistustaan, mutta salaisuudet virtaisivat yhä saksalaisille. Katseet kohdistuivat majuri Ferdinand Walsin Esterházyyn. Seurasi uusi oikeudenkäynti, mutta epäilty julistettiin syyttömäksi. Se sai Zolan tarttumaan kynään ja vaatimaan oikeutta Dreyfusille.

Tammikuun 14. päivänä 1898 L’Aurore julkaisi kirjoituksen, joka tunnetaan yhä Älymystön manifestina. Siinä joukko tunnettuja kirjailijoita, tiedemiehiä, tutkijoita ja taiteilijoita ilmaisi tukensa Dreyfusille. Vasta seuraavan vuoden kesäkuussa Dreyfus sai uuden oikeudenkäynnin. Tuomio ei muuttunut, mutta sotaministeri armahti vangin. Heinäkuussa 1906 hänet julistettiin lopulta syyttömäksi ja ylennettiin majuriksi.

Dreyfusin tapaus osoitti, että vääryyttä vastaan voidaan taistella kynällä. Se myös toi julkisuuteen joukon oppineita ja sivistyneitä ihmisiä, jotka kyseenalaistivat perusteettoman tuomion ja nimesivät itsensä älymystöksi, intellektuelleiksi. He laskeutuivat norsunluutorneistaan ja antoivat arvovaltansa julkiseen käyttöön. Kynä palautti miekan upseerin käteen.

Diktaattoreilla ei ole tapana säästää ajattelijoita. Mika Waltarin Johannes Angelos –romaanin viimeinen virke kuvaa kuinka julma sulttaani säästää kreikkalaiset kirkonmiehet ja köyhän kansan, mutta filosofeja hän ei armahda. Terävä kynä ja väkivallaton vastarinta ovat käyttökelpoisia aseita demokraattisen yhteiskunnan sisällä, mutta diktaattorit ja valloittajat toimivat säälimättömästi, jos tekstillä on mahdollisuus osua kohteeseensa ja näyttää keisari täydessä alastomuudessaan.

Toisen maailmansodan alussa Stalinin Neuvostoliitto tuhosi lyhyessä ajassa yli 20 000 puolalaista elämää ja yritti kätkeä salaisuuden Katynin metsään. Upseerien lisäksi joukkohautoihin päätyi muun muassa opettajia, lääkäreitä, professoreita, tutkijoita ja virkamiehiä. Siellä kynät ja miekat yhä lepäävät rinnakkain ja muistuttavat meitä, että ajattelevien ihmisten velvollisuudet eivät katoa koskaan.


Fintellektuaalinen manifesti XXVI

tiistai 17. tammikuuta 2017

Toinen kattaus säveliä vuodenvaihteeksi

Pinnan alla kuohuu. Vuosi 2016 tuotti suuren joukon hienoja ja mielenkiintoisia albumeja, jotka jäivät rannalle edellisestä listauksesta. Aivan kuin lauluntekijät haluaisivat kertoa: ”Astu sivuun mukavuusalueeltasi ja anna musiikille mahdollisuus”.


Brian Fallon: Painkillers
Gaslight Anthem –yhtyeen laulaja Brian Fallon astuu ainakin hetkeksi omalle polulleen. Fallon ei peittele Springsteenin laulukirjan merkitystä, mutta tekee silti näköistään musiikkia. Painkillers on mainio albumi, joka yhdistää reippaan rockasenteen ja pienimuotoiset tarinat nautittavaksi keitokseksi.

The Last Shadow Puppets: Everything You’ve Come To Expect
Albumi kuulostaa ilmavalta ja vaivattomalta. Alex Turner ja Miles Kane viljelevät kappaleissaan pieniä koukkuja ja hauskoja, mutta eritäin tyylitietoisia ratkaisuja. Perinteellä leikittely saa popmusiikin historian vilistämään silmissä ja korvan etsimään tuttuja säveliä. Viimeisen raidan jälkeen leviää kuulijan kasvoille levollinen hymy.

Iggy Pop: Post Pop Depression
Unohda ruusunpunaiset unelmat ja korvaa ne rosoisella autotallisoundilla ja Iggy Popin sopivan rouhealla äänellä. Pääset perusasioiden ytimeen. Levyn kappaleet eivät vajoa merkityksettömyyden ja unohduksen suohon, sillä tuottaja Joshua Homme käyttää perinteisen rock-kokoonpanon ohella kosketinsoittimia, vibrafonia ja muita instrumentteja säästeliäästi, mutta täydellisesti tyyliin istuvasti.

Suede: Night Thoughts
Dramaattinen sisääntulo, hienot melodiat ja koreilevat kitarakuviot muodostavat yhdessä hyvän albumin elementit. Brett Andersonin ääni kohoaa yhä siedettävyyden rajoille, kitara liitää toisinaan omissa korkeuksissaan ja rytmiosasto pitää perusteet koossa. Night Thoughts on ehjä albumi.

Tindersticks: The Waiting Room
Tämä saattaa olla vuoden viilein albumi. Tindersticks osaa luoda tunnelmapaloista kokonaisia pieniä maailmoja, joihin kuulija tahtoisi upota kuin pehmeän peiton syleilyyn. Vaikka toisinaan vieraillaan ärsyttävyyden rajalla, on paluu aina sitä lohdullisempi.

The Veils: Total Depravity
Yhtyeen toinen albumi Nux Vomica raastoi kuulijan sisimmän riekaleiksi ja laulaja Finn Andrewsin ääni porautui ihon läpi luihin saakka. Tällä viidennellä albumilla tunnelmat syntyvät toisaalla. Äänimaailmassa on kaikuja aiemmilta levyiltä tutusta orgaanisesta musiikista, mutta mukaan on uinut joukko ambient-sävyjä, modernia Black Keys –bluesia ja Jim Morrisonin saarnoja. Tekstit kuljettavat syville vesille. Total Depravity on yhtyeen kunnianhimoisin albumi.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (tammikuu 2017)

lauantai 7. tammikuuta 2017

Säveliä vuodenvaihteeksi

Mennyt musiikkivuosi jää historiankirjoihin suurten menetysten takia, mutta se onnistui silti tuomaan maailmaamme monta hienoa albumia. Koimme jäähyväisiä ja uusia tulemisia, käännöksiä entistä kohti ja uusien askeleiden kokeiluja.

Viidentoista mielenkiintoisimman valitseminen oli vaikeampaa kuin koskaan aiemmin, sillä moni artisti asetti riman melko korkealle sekä itselleen että toisille. Listan albumit on julkaistu marraskuun 2015 ja marraskuun 2016 välisenä aikana.

Kuoleman kosketus


David Bowie: Blackstar
Suuri artisti poistui, mutta jätti jälkeensä hienon albumin. Bowie ei koskaan pelännyt heittäytyä kohti uutta. Kappaleista kuultavat tutut elementit, mutta soittajat kuljettavat musiikin toisinaan kiivaalle jazzlaukalle, joka lakaisee kaikki esteet tieltään.

Leonard Cohen: You Want It Darker
On aika jättää jäähyväiset, kertoo levyn jokainen huokaus. Cohenin kynä pysyi terävänä loppuun saakka ja sanoituksista huokuu väistämätön. Yhteistyö säveltäjä Patrick Leonardin ja tuottaja Adam Cohenin synnytti täyteläisen ja tasapainoisen albumin.

Nick Cave & The Bad Seeds: Skeleton Tree
Kuolema vieraili Caven perheessä, ja sen läsnäolo kuuluu lauluissa. Intiimi tunnelma tuo musiikin iholle ja kantaa tuskan sisimpään. Kuulija elää mukana jokaisessa hetkessä ja on viimeisten sävelten kaikuessa riekaleina.

Vanhoilla kulmilla


P J Harvey: The Hope Six Demolition Project
Edellinen albumi osoitti Polly Jean Harveyn taidon rakentaa näköisiään kappaleita. Tällä levyllä on tuttuja elementtejä, mutta ilmaisu on tiiviimpää, ja se puolestaan antaa musiikille tilaa hengittää.

Norah Jones: Day Breaks
Artisti palaa juurilleen ja Danger Mousen tuotannolliset kikat jäävät edelliselle levylle. Sävelet kuulostavat tutuilta ja tunnelmat vaihtelevat hämyisistä pianobaareista konserttilavoille. Norah Jonesin hunajainen ääni saa kuulijan uskomaan kaiken kuulemansa.

Van Morrison: Keep me Singing
Mitä ajatella levystä, jonka jokaisesta osa-alueesta huokuu ennakkoaavistus tulevasta? Laulaja kuulostaa paremmalta versiolta itsestään, sävelkulut vaikuttavat muinaisilta ja tekstit kulkevat luontevasti. Kokonaistunnelma kuljettaa toisaalle ja albumi on osiaan suurempi: täydellinen illan hämäriin hetkiin.

Soulsavers: Kubrick
Yhtye teki mainioita levyjä yhteistyössä Mark Laneganin ja Dave Gahanin kanssa. Tälle kertaa he seisovat omillaan ilman laulajia. Musiikki maalaa maiseman, jonka soisi säilyvän pitkään. Maailma on kaunis.

Tärkein on matka 


Bon Iver: 22, A Million
Justin Vernon (Bon Iver) on mielenkiintoinen artisti, joka kulkee omia polkujaan. Kolmannen albumin kappaleet vaativat kuulijalta aikaa ja keskittymiskykyä. Aivan kuin jokin suurempi voima olisi kehottanut artistia säveltämään joukon lauluja, purkamaan ne palasiksi ja kokoamaan toisessa järjestyksessä uudestaan.

Michael Kiwanuka: Love & Hate
Albumi kumartaa mustan musiikin historialle. Lauluntekijä tuntee perinteen, mutta ei jää sen vangiksi. Sävyt ja rytmilliset muutokset vaihtuvat, jopa kesken kappaleen. Musiikki ei sulata lunta ja jäätä ympäriltämme, mutta tekee talvesta siedettävämmän.

Ray LaMontagne: Ouroboros
Ouroboros tarjoaa lievästi psykedeelisen levähdyspaikan erämaassa.  LaMontagne ei kerro tarinoita, vaan tunnelmoi kuvilla ja vertauksilla, jotka säilyttävät salaisuutensa. Parhaimmillaan albumi kuljettaa meidät tyyneyden lähteille.

James Vincent McMorrow: We Move
McMorrow’n ensimmäinen albumi esitteli täydellisen laulaja-lauluntekijän ja toinen hylki akustisia sävyjä liukuen kohti modernimpaa ilmaisua. Tällä kolmannella levyllään artisti yhdistää perinteiset elementit inhimillisesti käytettyihin koneisiin eikä tuhlaa maalipaikkoja.

Viattomuuden vuosikymmenet 


The James Hunter Six: Hold on!
Maailmamme ei muutu mustavalkoiseksi, vaikka albumin monoäänitys heittää mielemme viattomuuden vuosikymmenille. James Hunter Six tekee tyylitietoista jälkeä, jolloin meidän ainoaksemme tehtäväksemme jää nauttia tunnelmasta ja pyyhkiä pölyt tanssikengistä.

Weeping Willows: Tomorrow Became Today
Ruotsalaisen yhtyeen albumi kuulostaa toisinaan unettavan seesteiseltä, mutta se on vain pintaa. Soittajat ovat jalostaneet äänimaailmansa niin viileäksi, että toisinaan kuuntelijalle tulee hiki.

Amerikkalaisen laulukirjan uudet sivut


The Lumineers: Cleopatra
Tahdotko astua aikakoneeseen ja matkata kaudelle, joka lepää mielikuvituksessasi? The Lumineers vie sinut orgaanisesti tuotetun musiikin äärelle, jossa ääni ja soundit ratkaisevat. He tuovat ajattomat tarinansa käsiemme ulottuville yksinkertaisesti ja taitavasti. Musiikin ystävä kiittää, sillä Cleopatra on hieno albumi erinomaiselta yhtyeeltä.

Sturgill Simpson: A Sailor’s Guide To Earth
Countrymusiikin tulevaisuus on tässä: Sturgill Simpson räjäyttää luutuneet käsitykset staattisesta genrestä. Albumin avausraita käynnistyy perinteisen balladin tavoin, mutta lopussa olemme jo E Street Band -tunnelmissa. Levy tarjoilee tyylikästä tunnelmointia ja taitavaa svengiä.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (tammikuu 2017)