sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

Saako runoilijan hirttää ilman muuta?

Jokainen meistä omaa salaisuuksia tai paheita, mutta omani on vaarallisin kaikista. Se ei ole alkoholi tai klassinen musiikki, vaan runous. Kun kyllästyn yksisilmäisten poliitikkojen ja kaiken maailman hännystelijöiden satoja kertoja lausumiin fraaseihin, tahdon uppoutua erikoisiin ja yllättäviin sanaleikkeihin. Istun lukulamppuni alle, valitsen vuodenaikaan sopivan nektarin ja avaan kirjan. Annan säkeiden kuljettaa minut runoilijan huolella punoman maailman kudoksiin.

Minulla on ollut ilo tavata useita runoilijoita ja keskustella heidän kanssaan runouden olemuksesta. Viime talven alkupuolella tapasin sananiekan, jonka esikoiskokoelman julkaisemisesta oli kulunut vuosikymmen, ja seuraava vaikutti valmistuvan tuskallisen hitaasti. En muista, mistä keskustelumme alkoi, mutta päädyimme kuitenkin olennaisen äärelle.

– On vain kaksi tekijää, jotka määrittävät meitä ihmisinä: pelkomme ja toiveemme. Me pelkäämme sitä, jota ei ole, ja toivomme sitä, mikä ei koskaan tule, runoilija sanoi päättäväisesti.
     – Miksi tiivistät sanomasi kahteen kohtaan? Eikö ihmisen elämässä ole enemmän?
Hän laski katseensa, mutta huokaisi rohkaisevasti.
     – Hienoa, että kysyit juuri tuota. Liian moni itseään viisaana pitävä antaa ohjeita, joissa on kymmenen tai kaksitoista artiklaa. Kuka niitä kaikki pystyy muistamaan huomenna tai koskaan myöhemmin ilman lunttilappua. Tulevaisuudessa joku poliitikko voi yrittää kolmea pointtia, mutta siinäkin on loputa kaksi liikaa tai hän lipsuu vielä neljännen tai viidennen puolelle. Minulle lopullinen vastaus on yksi.
     – Yksi, mutta mitä? kysyin
     Runoilija huokaisi toistamiseen. Tällä kertaa turhautuneena.
     – Hyvä Loponen, tulevaisuus on heidän, jotka osaavat tiivistää kaiken olennaisen yhdeksi selkeäksi kokonaisuudeksi.
     – Emmekö ole jo saavuttaneet sen tilan ja hetken? Elämme jo yhden totuuden maailmassa, väitin vastaan.
     – Emme ole vielä lähelläkään. Totuus on sanoissa. Runous saavuttaa lopullisen tavoitteensa, kun pystymme ilmaisemaan ajatuksemme yhdellä sanalla. Siihen meidän kaikkien – erityisesti minun – on pyrittävä, hikoiltava sanojen puolesta, rajattava kaikki turha ja karsittava epäolennainen.
     Runoilijan silmät loistivat. Hän saarnasi yhden kuulijan seurakunnalle, joka oli kokoaan enemmän kiinnostunut aiheesta. Hän kulki ohuella langalla, mutta niinhän me kaikki teemme innostuessamme. Mieleeni ujuttautui kuitenkin epäilyksen käärme. Kummalle puolelle lopulta putoaisimme: hulluuteen vai nerouteen?
     – Saavutin viime yönä erittäin lupaavia tuloksia. Olen löytämässä ratkaisun avaimet, hän kuiskasi ja jatkoi: – Kerron sinulle ensimmäisenä, kun saavutan tavoitteeni. Uusi vuosituhat kantaa ratkaisun siemeniä satulalaukussaan.
     Hän kääntyi ja hävisi kahvilan ovesta lumipyryyn.

Vuosituhat vaihtui ja saapui uusi kevät. Kauniina toukokuisena päivänä kuulin juoksuaskeleita takaani. Vapaudenpuiston hiekka kahisi. Käännyin ympäri ja runoilija huohotti rinnallani.
     – Hienoa, että tavoitin sinut vielä tänään. Yritin aluksi toimituksesta, mutta he kertoivat sinun juuri lähteneen. Arvasin, että olet matkalla tuonne, hän sanoi ja osoitti kohti kaupungintaloa.
     Nyökkäsin ja tervehdin iloisesti.
     – Tässä se viimein on. Vuosien työn ja tuskan, kirkkaan ajattelun ja terävän punakynän tulos, uunituoreena painokoneesta, hän sanoi, ojensi uuden runoteoksensa ja jatkoi hymyillen matkaansa.
     Katsoin kuinka hän katosi kevein askelin Vapaudenpatsaan ja Antin ahvenen väliin. Jatkoin matkaani. Tilasin Teatteriravintolan terassilla perinteisen oluen sijaan lasillinen punaviiniä ja avasin kirjan. Hän oli onnistunut. Runot oli tiivistetty yhteen sanaan: Ajatus, Elämä, Kaipaus, Käsky, Tie, Totuus, Virta, Vuori ja niin edelleen.
     Kenties arvostettu kustantaja oli saanut runoilijan hieman pohtimaan sanomaansa tarkemmin tai pitkämielinen kustannustoimittaja opettanut alan perusasioita ja hienouksia, sillä yksisanaisia runoja edelsi määrittävä otsikko. Ensimmäinen runo kokonaisuudessaan näyttää tältä:


           Kolkutan ovellesi pimeämpänä hetkenä.
           Avaatko silmäsi, salpasi?
           Tohditko kääntää selkäsi, jättää huomiotta?
           Raastan porttisi saranoiltaan ja saarnaan:
           Saavuin kuin varas yöllä ­– olet minun!
           Revin mielesi, katkon juuresi – olen sinussa loputtomasti!
           Murhaan toiveesi, muuraan ilosi lukottomilla ovilla – olemme vihdoinkin yhtä!


          Ajatus


Luettuani teoksen kokonaisuudessaan ja nautittuani vielä toisenkin lasillisen punaviiniä palasin kotiin ja etsin hyllystä Armas J. Pullan mainion veijaritarinan François Villonista, kaikkien kirottujen runoilijoiden edelläkävijästä. Mietin pitkälle yöhön kirjan herättämää oikeutettua kysymystä.


Loposen arkistosta: Muistikirjamerkintä vuodelta 2000

lauantai 22. heinäkuuta 2017

Runoilijan on helpointa elää kuolleena

Mika Waltari opasti vuonna 1935 ilmestyneessä teoksessaan Aiotko kirjailijaksi? kaikkia niitä tuntemattomia, joilla esiintyi kirjallisia taipumuksia. Hän pyrki riisumaan kirjailijan ammatin kaikesta mystiikasta, mutta kaikkein raadollisemmin hän käsitteli runoutta. Kirjan alaotsikko lupasi Tuttavallista keskustelua kaikesta siitä, mitä nuoren kirjailijan tulee tietää, mutta Waltari päätti varoittaa niitä onnettomia, jotka vielä luvun viimeisiä sivuja lukiessaan halusivat antautua muusien vieteltäviksi. Miten runoilijat oikein voivat elää? Totta on: Runoilija voi elää Suomenmaassa, mutta miehuutensa parhaina vuosina hän kuitenkin tavallisesti havaitsee, että hänen sittenkin on helpompi kuolla. Sillä katkera, nöyryyttävä ja murheellinen on runoilijan kohtalo…

Kuin vastaiskuksi, tosin noin kuutta vuosikymmentä myöhemmin, perustivat nuoret runoilijat Elävien runoilijoiden klubin Helsinkiin ja Nihil Interit -runoyhdistyksen Turkuun. He osoittivat, että runoilija voi elää Suomessa, ja runous on dynaamista, elinvoimaista ja jatkuvasti liikkeessä. Samalla vuosikymmenellä kolme kansainvälistä ja vanhempaa runoilijaa sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Kuinka monta kertaa he olivat kuulleet runouden kuolemasta?

Runous ei ole ainoastaan peräkkäin aseteltuja sanoja tai lauseita, sillä silloinhan runon voisi laatia ohjelmoitu tietokone. Runous on hetkiä, kielikuvia, tunnelmia, vaikutteita, ja ympäröivän maailman ymmärtämistä ja tulkitsemista. Me löydämme sanat, mutta määritelmät karkaavat yhä kauemmas, haihtuvat kosketuksesta. Runous on aina enemmän.

Mika Waltari opasti nuorta runoilijaa hankkimaan itselleen runousopin, lukemaan sen läpi ja myymään antikvariaattiin. Säännöt on hyvä tiedostaa, jotta niitä voi rikkoa. Valmiiksi rikottua on puolestaan haasteellista särkeä. Waltari murehti erityisesti lyhennettyjen epätäydellisten sanojen, puolisointujen ja käyttökelvottomiksi kuluneiden loppusointujen käyttöä. Tiedämme, että 1930-luvun kliseet ovat kliseitä yhä edellen. Runous rakentuu sanoista, jotka eivät synny tyhjästä. Runoilijan täytyy osata lukea, kuunnella ympäristönsä ääniä ja suodattaa kokemaansa, karsia  epäolennainen ja näyttää, mikä on tärkeää: piilottaa ja paljastaa. Aristoteles asettti runouden historian edelle, koska jälkimmäinen näyttää meille kerran tapahtuneen, mutta ensin mainittu paljastaa, mitä ihminen itsessään on.

Harold Bloom kirjoittaa teoksessaan Lukemisen ylistys, että runouden varsinainen tehtävä on hätkähdyttää meidät kuolonunestamme avarampaan elämäntuntoon. Mitä on kuolonuni? Pitäisikö meidän välttää nukkuvaa puolikuollutta elämää, johon Minna Canth viittasi Bloomia edeltäneellä vuosisadalla? Tarttua eteemme avautuviin hetkiin kuten Joseph Brodsky – runoilija ja vuoden 1987 kirjallisuuden Nobel-palkinnon saaja – kuvatessaan Venetsiaa essseenomaisessa kertomuksessaan Veden peili. Brodsky oli kokenut, millaista oli elää maassa, joka tuomitsi hänet pakkotyöhön tyhjäntoimittamisesta. Ilman virallista koulutusta hän ei olisi saanut ilmoittaa ammatikseen runoilijaa. Onneksemme hänet karkoitettin maailmaan, joka arvosti kirkasta ääntä: Rakkaus on epäitsekäs tunne, yksisuuntainen katu. Siksi on mahdollista rakastaa kaupunkeja, arkkitehtuuria sinänsä, musiikkia, kuolleita runolijoita..., kirjoitti Brodsky edellä mainitussa teoksessaan.

Kenties runoilijan on helpointa elää kuolleena: tuntea edeltävä traditio ja katsoa rohkeasti tulevaan, rikkoa sääntöjä ja luoda uusia rikottavaksi, mutta ennen kaikkea muistaa, että kaikki julkaistu jää muhimaan omaan elämäänsä ja näyttämö periytyy väistämättä seuraajille. Se luo toistuvasti itseään suuremman haasteen. Saatamme toisinaan kuulla kuinka viikate katkaisee runouden elämänlangan, mutta yhtä useasti se nousee uuteen kukoistukseen kuin huutaakseen: Runous on kuollut – eläköön runous!


Fintellektuaalinen manifesti XXXII

sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Hissimusiikkia

Maaliskuussa 2016 terroristit räjäyttivät itsensä ja panoksensa kahdessa Brysselin keskeisessä paikassa: kansainvälisellä lentokentällä ja Maelbeekin metroasemalla. Olimme suunnitelleet jo pitkään matkaa Belgiaan, mutta epätietoisuus lentoliikenteen jatkuvuudesta viivästytti lopullista varausta. Saimme viimein helpottavan tiedon, että liikenneyhteydet olivat palanneet normaaleiksi. Matkavastaavamme kääri hihansa ja etsi meille sekä lennot että hotellit. Kun tiedot saapuivat sähköpostiini, en voinut itselleni mitään ja murjaisin huonon vitsin: ”Huoneistomme lähin metroasema on tietenkin Maelbeek”. Hänen vastausviestinsä koostui kahdesta sanasta: ”Ei ole!”

Lensimme Amsterdamin kautta Brysseliin, jossa hyppäsimme junaan, joka kuljetti meidät Bruggeen. Kahden yön ja intensiivisen museopäivän jälkeen nousimme jälleen junaan ja palasimme Brysseliin. Noukimme aseman edustalta taksin, koska ajattelimme sen olevan vaivattomin tapa päästä huoneistollemme. Kuljettaja osasi sekä ajaa että puhua jalkapallosta samanaikaisesti. Maisemat vaihtuivat nopeasti. Muutaman minuutin kuluttua hän kirosi itsekseen, kaarsi auton jalkakäytävälle ja kääntyi puoleemme. Hän valitteli, että ei voi viedä meitä lähemmäksi, koska tie edessämme oli suljettu liikenteeltä. Se oli hänen mukaansa melko yleistä näillä kulmilla. Hän osoitti kädellään suunnan ja sanoi kohteemme olevan alle 500 metrin päässä vasemmalla.

Maksoimme kyydistä ja kuljettaja nosti laukkumme kadulle. Kohotin katseeni ja näin kadun päässä aiemmilta matkoiltani tuttuja korkeita hallintorakennuksia. Pidin vielä suuni supussa. Kuljimme aluksi toista sataa metriä alamäkeen ja nousimme toisen mokoman. Euroopan unionin keskeiset maamerkit olivat yhä lähempänä. Ohitimme kävellessämme useita virastoja, joiden lasipinnoilla kerrottiin, että valmiutta oli nostettu tasolle keltainen. Omalla ulko-ovellamme odotti näppäimistö. Matkavastaavamme naputteli oikeat numerot, mutta helpottavaa lukon naksahdusta ei kuulunut. Pikaisen papereiden selaamisen jälkeen totesimme olevamme kaksi tuntia liian aikaisessa. Päätimme syödä pitkän lounaan läheisessä ravintolassa. Käännyimme ympäri ja laskeuduimme takaisin kadun pohjalle. Vasemmalla puolellamme avautui pieni ja kukoistava puisto, jonka laidalta erottui metroaseman kyltti: Maelbeek.

Kello tuli pykälään, mutta ovi ei avautunut. Matkavastaava soitti varauskeskukseen ja sai uuden koodin. Pääsimme sisälle. Naureskelimme hississä alkupäivän kommelluksille ja huoneiston sijainnille. Kuulimme samassa yksinkertaisen ja hiljaisen jysähdyksen. Hissi pysähtyi. Katsoimme toisiamme. Se ei ollut räjähdys. Olimme jumissa. Soitin hissiyhtiön valvomoon. Hälytysääni pirahti useita kertoja, ja sekunnit matelivat ennen kuin virkailija vastasi. Selvitin asiamme ja osoitteemme. Seurasi pitkä hiljaisuus. Ääni tokaisi, että hissin huoltosopimus oli umpeutunut. Matkavastaavamme puuttui keskusteluun ja vastasi topakasti: ”Meille on aivan samantekevää onko sopimus voimassa vai ei. Olemme yhtiönne hississä, ja se ei liiku. Teidän tehtävänne on hoitaa meidät ulos”. Linja vaikeni. Virkailija pyysi soittamaan uudestaan kymmenen minuutin kuluttua. Puhelu päättyi. Matkavastaavamme soitti välittömästi varauskeskukseen ja kertoi tilanteemme. Vartin kuluttua saimme helpottavan tiedon: huoltomies on matkalla.

Vietimme melkoista laatuaikaa brysseliläisessä hississä. Kaikki muistamamme vitsit oli kerrottu alle puolessa tunnissa eikä kukaan oikein innostunut syvällisemmästä filosofisesta keskustelusta. Kirjallisuuden ilmiöitä sivusimme pintapuolisesti. Olin aivan varma, että hiljaisina hetkinä tunkeutui jostakin helikopterin roottorien jyminä seuraamme. Kun viimein pääsimme vankeudestamme, olimme hiestä märkiä. Hissin peili oli kosteuden läpitunkema. Huoneistomme palohälytin helähti soimaan aina, kun joku meistä viidestä avasi pesuhuoneen oven ja vesihöyry livahti huoneistoon. Yllämme todellakin kaarteli helikopteri tai useampi.

Kosteuden läpitunkema peili hississä.
Helikopterit lakkasivat lentämästä ensimmäisen päivän iltana ja naapurustoon laskeutui hiljaisuus. Käytimme Maelbeekin metroasemaa huoletta kolmena päivänä. Paluumatkalla teimme jälleen välilaskun Amsterdamissa ja luimme uutisia. Helikopterit olivat palanneet kortteleihin heti varhaisen lähtömme jälkeen, ja alueella tehtiin lukuisia terrorismiin kytkeytyviä pidätyksiä.

Seuraavalla matkallamme hissiin asteli vain yksi meistä seurueemme matkalaukkujen kanssa. Muut käyttivät portaita. Se ei johtunut mahdollisesta terrorismiuhasta, vaan muistosta belgialaisen hissiyhtiön asiakaspalvelusta: 45 minuuttia lomasta on pitkä aika tuhlattavaksi pienessä ja hikisessä kopissa.

torstai 29. kesäkuuta 2017

”Meidän jälkeemme vedenpaisumus”

Iltalento puolittaa päivän, mutta antaa matkaajalle muutaman lisätunnin aikaa tutustua kohteeseensa ja suo mahdollisuuden huuhdella kaduilla pölyttynyttä kurkkua ainakin yhdellä oluella. Aamulento puolestaan katkaisee loman välittömästi.

Toukokuussa 2016 kiertelin nuoren seuralaiseni kanssa kuudennen arrondissementin katuja Pariisissa. Olimme nähneet edeltävinä päivinä kaikki tavoitteeksi asettamamme kohteet. Päämäärätön vaeltelu vaikutti hyvältä ajatukselta. Aurinko lämmitti. Latinalaiskorttelin kapeat kujat kuiskivat kertomuksia, Sorbonnen yliopiston puista huokui viisaus ja rannan bukinistien kojuilla tuoksuivat vanhat sanat. Seuralaiseni osti kaksi Vogue-lehden kansikuvaa, ja minä levykaupasta edesmenneen amerikkalaisen runoilijan ja israelilaisen muusikon albumit.

Eräällä kapealla jalkakäytävällä makasi makuupussissa väsynyt taiteilija, jonka teokset nauttivat auringonpaisteesta ja lämmöstä. Hän oli maalannut värikkään sielunsa vanhoihin oviin ja purettujen keittiökaappien tasaisille pinnoille. Saint-Germain-des-Présin luostarin kirkon kello kumahteli muutaman korttelin takaa. Siellä jossakin katujen kätköissä on seinä, jonka pintaan on kirjoitettu kauniilta näyttäviä sanoja.

Muutaman kulman jälkeen irlantilaisen pubin avoimet ovet esittivät kutsun. Kylmä olut huuhteli päällimmäisen pölykerroksen kitalaesta ja muste pyöritti lyhyitä sanoja muistikirjaan. Aika pysähtyi, mutta viisarit jatkoivat kulkuaan. Kello oli armoton.

Laskeuduin kellarikerrokseen ja löysin yhden pienemmistä miestenhuoneista, jonka olen koskaan nähnyt. Siellä oli kaikki tarpeellinen, mutta ei yhtään ylimääräistä neliötä. Yksinäiseen koppiin täytyi pujotella, koska ovi aukeni sisäänpäin, mutta ei aivan loppuun saakka, sillä takaseinä tuli vastaan nopeasti. Kun palasin hetken kuluttua käsienpesualtaalle, putosin toistakymmentä senttiä ennen kuin jalkani tavoittivat lattian. Horjahdin hieman oikealle ja käsienkuivain hörähti välittömästi päälle. Nopea vastaliike vei suoraan lavuaarille. Niiden väliin seinälle oli asennettu kapea pisoaari, jonka edessä ei onnekseni seisonut kukaan.  

Kirjoitusta muurissa (Saint-Germain-des-Prés).
Hymyilin kokemukselleni vielä noustessani portaita saliin. Huomasin, että katseiltamme piiloon jääneessä nurkkapöydässä istui kolmas asiakas, runoilija Tommi Parkon näköinen mies, joka kirjoitti kiivaasti tietokoneellaan. Olemus muistutti kirjoista ja elokuvista tuttua pariisilaista boheemia, ja siksi hänen täytyi olla amerikkalainen.

Paria päivää myöhemmin uutiskuvat kertoivat rankoista sateista ja Pariisin tulvivista kaduista. Suljin hetkeksi silmäni, ja näin miehen pubissa nousevan paikaltaan ja julistavan ystävilleen: "Après nous le déluge – meidän jälkeemme vedenpaisumus". Toivottavasti makuupussissa kadulla nukkuva taiteilija on hereillä.

sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Aika rientää, historia toistuu?

Kesäpäivänseisaus on perinteisesti ollut pohjoisen pallonpuoliskon keskikesän juhla. Valoisan ajan kesto on pisimmillään, mutta heti sen jälkeen alkaa laskeutuminen kohti pimeää. Niin kauan kuin ihminen on viljellyt maata, on vuotuisen ajankierron ennustettavuus ollut tärkeää, sillä valo ja lämpö luovat kasvun edellytykset. Ihminen havaitsi, että luonto eli aikaansa, joka toistui sykleinä. Varautuminen talven varalle vaati erilaista uurastusta muina vuodenaikoina, ja tieto tulevasta antoi mahdollisuuden toimien oikealle ajoittamiselle. Myös uskonnolliset rituaalit löysivät paikkansa tästä kiertokulusta, ja niillä pyrittiin vahvistamaan toivottua lopputulosta.

Katse kohosi maasta taivaalle, sillä auringon, kuun ja tähtien liikkeet kertoivat tulevista muutoksista. Maa oli ja pysyi, ja taivaankappaleet kiersivät sen ympärillä. Prahan vanhankaupungin raatihuoneen seinää koristaa maailman vanhin yhä toiminnassa oleva astronominen kello, joka näyttää kahden keskeisimmän taivaankappaleen aseman ja tarjoaa tähtitieteellistä tietoa. Kerran tunnissa huomio palaa takaisin maahan, kun kaksitoista apostolia kiertää näkyvillä, jonka jälkeen kuolemaa kuvaava luuranko soittaa kelloa ja kääntää tiimalasin. Ihminen on jälleen menettänyt yhden tunnin elämästään. Mekaanisen näytelmän päättää kiekaiseva kukko. On aika astua seuraavalle tunnille.

Kello ilmaisee, että vuorokausi rientää tunti tunnilta eteenpäin, ja kalenteri osoittaa vuotuisen ajankierron. Ihminen havaitsi elämänsä rajallisuuden, ja se sai pohtimaan ajan merkitystä. Hän kirjasi menneisyytensä kronikoihin ja yritti oppia edeltäviltä sukupolvilta: voisiko historialla olla tarkoitus tai päämäärä? Syklinen aikakäsitys ei enää riittänyt. Kristinusko toi mukanaan sekä ajalle että historialle suunnan ja merkityksen: kaikki alkoi luomisesta ja päättyisi lopulta viimeiseen tuomioon. Vaikka syklisyys kääntyi lineaariseksi, toistuivat uskonnossa yhä samat vuosittaiset rituaalit.

Vanhat kartat kertovat tarinoita, jos osamme etsiä. Tietomme rajamaille, kartoittamattomille seuduille on piirretty merihirviötä ja varoituksia moninaisista kauheuksista. Ihminen pyrki täyttämään tietämyksensä aukot kuvilla ja kertomuksilla, jotka muuttuivat perinteeksi. Muutaman korttelin päässä Astronomisesta kellosta sijaitsee Vanhauusi synagoga, jonka vintille on perimätiedon mukaan piilotettu Prahan tunnetuin salaisuus, Golem. Oppinut Rabbi Löw valmisti savesta ja maasta hahmon, joka oli tuhota koko kaupungin, mutta aivan viime hetkellä hänen onnistui pysäyttää vimmainen luomuksensa. Tarina varoittaa ihmistä sekä leikkimästä jumalallisilla voimilla että käyttämästä hankkimaansa tietoa väärin. Odottaako kahlehdittu Golem yhä vapauttajaansa? Päättyykö siihen tuntemamme maailman historia?

Kristinuskon mukaan ajalla on selkeä alku ja loppu, koska Jumala on sen luonut. Myös historialla loppunsa, mutta mitä siellä odottaa? Juutalaiset vastaavat, että Messias. Kristityille se on puolestaan Jumalan valtakunnan alku. Marxin oppeja seuraavat odottavat proletariaatin diktatuuria, emansipaatioita kurjuudesta, ja edistykseen uskovat toivovat ihmisen moraalista ja tiedollista täydentymistä. Tiede esittää yksinkertaisesti fyysistä maailmanloppua, jolloin tuntemamme aika ja historia päättyvät ja käyvät sinänsä turhiksi.

Jokaisella kaupungilla on tarinansa ja levottomat sielunsa, jotka värittävät tunnettua historiaa. Vertauskuvien ja opetuksien edessä tuntee matkailija toisinaan oman pienuutensa. Aika ja historia ovat läsnä esineissä, rakennuksissa ja aineettomassa perinnössä. Prahan Astrologisen kellon edessä ne muuttuivat konkreettisiksi tuntemuksiksi. Kun paria päivää myöhemmin lentokoneemme kohosi Václav Havelin kansainväliseltä lentoasemalta ilmaan, loi pilvi tutun varjon pellolle. Se oli savimies, Prahan Golem.


Fintellektuaalinen manifesti XXXI

torstai 22. kesäkuuta 2017

”Kun mahdoton karsitaan”

Vielä muutamia vuosia sitten vedin tiukan rajan työ- ja loma-ajan välille. Kun ensimmäinen lomapäivä kääntyi iltapäivään, piti minun ja työmaan välissä olla satoja kilometrejä ja mielellään myös muutama valtio. Kesällä 2014 pakkasin matkalaukkua viimeisen työpäivän päätyttyä. Tyhjensin lompakon pöydälle. Nostin luottokortin, eurooppalaisen sairaanhoitokortin, matkavakuutuskortin ja ajokortin takaisin. Kauppaketjujen etukortit ja kirjastokortti päätyivät toiseen, kotiin jäävään. Asetin mustat lompakot työpöydälle, kummankin omaan päätyynsä.

Tarkistin vielä, että tarvittavat matka-asiakirjat ovat muovitaskussa, ja niiden joukossa myös varausvahvistus London Eye –maailmanpyörään. Ehtoihin kuului, että varaajan täytyy todistaa henkilöllisyytensä ja esittää luottokortti, jolla pyörähdys ilmassa on maksettu. Siirsin passin lompakon viereen, ja pakkasin ne olennaisten papereiden seuraksi reppuun.

Saavuimme aamulla lentokentälle hyvissä ajoin. Lähtöselvitys ja turvatarkastus sujuivat nopeasti. Meillä jäi runsaasti aikaa aamiaiselle. Join kahvia ja mursin paloja croissantista, kun televisiosta tuttu pariskunta riensi käytävällä pankkiautomaatille. Mietin hetken ja päätin nostaa käteistä, jonka kävisin myöhemmin vaihtamassa punniksi. Niillä ylittäisimme ensimmäiset esteet lentokentällä ja metroasemalla. Jono automaatilla oli pitkä. Pääsin viimein kasvokkain koneen kanssa. Avasin lompakon. Ensimmäisenä loisti värikäs kirjastokortti.

Matkakumppanini pelastivat minut pahimmalta, mutta seuraavana iltana odotti todellinen testi: London Eyen asiakaspalvelija. Esitin varausvahvistuksen ja passin. Pahoittelin, että olin jättänyt luottokorttin kotiin. Käänsin erehdykseni huumoriksi ja kerroin, että on melko haasteellista matkustaa kirjastokortilla. Hän katsoi minua hetken vakavana ja lopulta naurahti: ”Älkää olko huolissanne, sir. Meillä vierailee paljon italialaisia turisteja, joilla ei ole mukanaan yhtään vaatimistamme dokumenteista”. Kymmenen minuutin kuluttua ihailimme Lontoota korkeuksista. Nauroin ensimmäistä kertaa matkamme aikana vapautuneesti.

Konsultoiva etsivä lompakossa.
Kahta päivää myöhemmin löysimme parhaan museokaupan, jossa olemme koskaan vierailleet. Ostin pienen viininpunaisen lompakon. Se on kulkenut matkassani kaikkialle. On sinänsä erittäin mielenkiintoista, että museo on omistettu henkilölle, jota ei ole koskaan ollut olemassa – Sherlock Holmesille.

torstai 8. kesäkuuta 2017

The Hooters: Johnny B (1987)

Suurelle yleisölle tuntematon philadelphialainen yhtye esiintyi heinäkuussa 1985 Live Aid -konsertin Yhdysvaltojen osuuden alkumetreillä. Konsertin puuhamies Bob Geldof ei uskonut, että The Hooters olisi tarpeeksi vahva ansaitakseen paikkansa muiden artistien joukossa, mutta yhdysvaltalainen promoottori Bill Graham piti päänsä. The Hooters nousi lavalle, mutta ei silti päässyt mukaan myöhempään DVD-julkaisuun.

Yhtye saattoi näennäisesti olla melko tuntematon. Olihan se julkaissut vain yhden tunnetun albumin, mutta se on vain osa tarinasta. Sitä ennen pieni ja itsenäinen levy-yhtiö oli kustantanut The Hootersin esikoisalbumin, jota myytiin 100 000 kappaletta. Se puolestaan herätti 1980-luvun puolivälissä huippuiskussa olleen Columbian, ja seuraavan puolen vuosikymmenen aikana syntyi kolme mainiota albumia.

Viattomalta kuulostava nimi – The Hooters – tarkoittaa auton äänitorvia tai pöllöjä, mutta vuonna 1983 perustettu ravintolaketju levitti sanan tunnetuinta ja alatyylisintä merkitystä yhtyeen edellä. Ketjun tarjoilijoiden asut huokuivat seksuaalista vetovoimaa, ja asiakkaiden katseet kohdistuivat kirjaimellisesti sanaan, rintoihin. Sinänsä on yllättävää, että yhtyeen nimi kääntyi muotoon The Hooters vasta vuoden 1993 julkaistun albumin kannessa.

One Way Home on The Hootersin toinen Columbia-albumi, joka alkaa kolmen terävän kappaleen suoralla: Satellite ja Karla With A K avaavat kiitoradan, jolta klassikko pääsee kohoamaan siivilleen.

Johnny B on dramaattinen laulu, joka käynnistyy folkhenkisesti huilulla ja mandoliinilla. Pian kitarat, basso ja rummut jyrähtävät mukaan, mutta korkeimman kaiun saavat urut. Ne saattavat kappaletta eteenpäin taustalla ja painottavat tarinan käänteitä. Kappaleessa ei ole yhtään turhaa instrumenttia: huuliharpun huokaus ja kitaroiden venytykset osuvat kohdalleen. Sanoitus on sinänsä selkeä. Kertoja varoittaa Johnnya kohtalokkaasta ja vaarallisesta naisesta, joka kietoo voimattoman päähenkilön sormensa ympärille. Kenties kaikki ei ole niin yksinkertaista kuin sanat antavat aluksi ymmärtää. Jos naista kuvaavan pronominin she vaihtaa substantiiviin heroin, muuttuu laulun merkitys hetkessä toiseksi.

Hyvä kuulijat, meistä jokainen tarvitsee ystävän, joka uskaltaa kertoa, milloin vihreät valot ovat jo ehtineet vaihtua punaisiksi eikä risteykseen kannata enää syöksyä täydellä vauhdilla. Siellä odottaa vain kuolema ja tuho.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (huhtikuu 2017)