lauantai 16. joulukuuta 2017

Kusiaisen valtuudet

Kouluaikojen ystävä teki ihmiskokeen. Hän julkaisi syksyllä Facebookissa linkin Turun Sanomien artikkeliin, jossa kerrottiin taajamakylttien muuttuvan monikulttuurisimmiksi. Keskustelu käynnistyi hetkessä, ja kommentoijat kiinnittivät huomionsa moskeijan siluettiin. Heiltä jäi huomaamatta, että puolikuun lisäksi kuvassa oli ortodoksinen risti, toisen valtionkirkkomme symboli. Pelkkä puolikuu riitti kuohahdukseen. Juuri tämänkaltaisina hetkinä olisi syytä vetää henkeä ja pohtia ensin rauhassa lukemaansa. Avasin linkin ja luin lyhyen uutisen ajatuksella. Huomasin päivämäärän: 1.4.2010. Sillä hetkellä asiat asettuivat oikeisiin mittasuhteisiin.

Kuinka usein todelliset mittasuhteet unohtuvat? Miksi samat henkilöt kuumenevat tai ylpeilevät tietämättömyydellään kirjoituksissaan? Viime keväänä nousi kohu Chimamanda Ngozi Adichien esseestä Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä, jota jaettiin peruskulun yhdeksäsluokkalaisille. Luin kirjan, enkä löytänyt sen sivuilta sukupuolten välistä sotaa, vaan ainoastaan pyrkimyksen aitoon tasa-arvoon ja ihmisoikeuksien kunnioittamiseen. Osa opettajista uhosi, ettei aio jakaa kirjaa oppilailleen ja Yleisradion herkästi mielensä pahoittava kolumnisti julkaisi paheksuvan kirjoituksen. Mielipide oli todennäköisesti syntynyt pohjatekstiä lukematta.

Samanlainen kohu syntyi jälleen tänä syksynä Opetushallituksen vanhasta ohjeesta. Siinä ei suinkaan kielletty sukupuolien tai tyttöjen ja poikien olemassaoloa eikä se ollut sukupuolineutraaliuden manifesti. Sen sijaan ohjeessa esitettiin, ettemme puhuisi tytöistä tai pojista yhtenä stereotyyppisenä joukkona tai ohjaisi yksilöitä pelkästään sukupuolen mukaisesti jatko-opintoihin tai ammatteihin. Kaksi kansanedustajaa äityi jopa paheksumaan vaatimusta, jonka mukaan oppilaita tulisi kutsua etunimillä. Näin on jo itse asiassa toimittu vuosikymmeniä. 

Toisinaan ihmettelen miksi kanssaihmiseni asettuvat valmiisiin poteroihin, eivätkä kykene nostamaan päätään ylös. Pelkkä klikkiotsikko riittää mielipiteen muodostamiseen, vaikka otsikko ei vastaisikaan artikkelin sisältöä. Tässä vaiheessa kannattaa antaa sisällään asuvan pienen filosofin lukea artikkeli kokonaan ja esittää tarkentavia kysymyksiä ennen kuin sormet syöksyvät näppäimistölle tuottamaan vahinkoa kantajalleen. 

Oletko koskaan pohtinut miksi jotkut vastustavat ihmisoikeuksia tai tasa-arvoa kannattavia ihmisiä tai heidän asiaansa? Mietitkö koskaan miksi entiset Neuvostoliiton ihailijat kirjoittavat ja puhuvat kritiikittömästi Nyky-Venäjän puolesta?  Vaarana on, että löytämäsi vastukset saattavat olla  pelottavia. 

Kysymyksiä kannattaa silti esittää, koska ne laajentavat ajatteluasi. Parhaimmillaan saatat päätyä oikeaan vastaukseen tai löytää toimivan teorian, mutta ne vaativat toteutuakseen olennaisen perustekijän: monipuolisen lukutaidon. Se puolestaan auttaa näkemään asioita ja ilmiöitä tekstin ympärillä sekä ymmärtämään todellisia mittasuhteita. Oman ymmärryksen kartuttaminen vie paljon aikaa, mutta sen jälkeen et ole enää perusteettomien mielipiteiden, propagandan tai valeuutisten johdateltavissa. Lukeminen kannattaa yhä.

Yksittäinen huutaja tai mölyävä joukko ei ole sisäistänyt Veikko Huovisen osuvia sanoja: Ihmisellä on tässä avaruudessa kusiaisen valtuudet.


Fintellektuaalinen manifesti XXXVII

torstai 14. joulukuuta 2017

Oasis: Supersonic (1994)

I’m feeling supersonic. Give me gin and tonic. Näihin kahteen säkeeseen tiivistyy manchesteriläisen Oasis-yhtyeen asenne, jossa työväenluokkainen ylimielisyys kohtaa ärsytetyn kadunmiehen riidanhalun. Molemmat olivat yhtyettä koossa pitäviä voimia, mutta ne ajoivat soittajat sivuraiteille ja lopulta eroon toisistaan. Siinä välissä yhtye onnistui luomaan seitsemän studioalbumia, joukon erilaisia kokoelmalevyjä ja monta loisteliasta rockhittiä, joista Supersonic oli ensimmäinen.

Rumpali soittaa perusrockkomppia kevyellä laidback-asenteella. Jo silloin kuulija ymmärtää, mitä on luvassa: ei ainakaan lajityyppiä uudistavaa sointu- tai äänimaisemaa. Soolokitaristin plektra raapii kitarankieltä ja riipii korvaa, ja hetkeä myöhemmin irtoaa muutaman sävelen riffi toisen kitaristin soittimesta. Kahdentoista tahdin jälkeen basso herää ja laulaja avaa suunsa: I need to be myself. I can’t be no one else. Hyvät naiset ja herrat, olette juuri kuulleet 1990-luvun ylimielisimmän rockäänen.

Yhtyeen esikoisalbumin nimi Definitely Maybe kuvaa erinomaisesti 1990-luvun ilmapiiriä. Suuret aatteet ja ilmiöt sortuvat. Maailma elää omanlaisessa kaaoksessaan, ja ihmiset määrittelevät itseänsä uudestaan. Postmoderni angsti kuristaa eikä mikään ole varmaa tai keneenkään voi luottaa. Kaiken keskellä syntyy sointukulkuja, riffejä ja sanoituksia. Se on hetki jolloin uusi brittipopin aalto vyöryy kanaville, ja sen korkeimmalla harjalla ratsastaa kitaravetoinen ja melodinen Oasis.

Supersonic oli yhtyen ensimmäinen singlejulkaisu. Se nousi Britannian listalle, mutta sijoitus jäi melko vaatimattomaksi (31.). Kappaleesta tuli myöhemmin sekä yhtyeen että fanien suosikki ja taattu tunnelman kohottaja konserteissa. Supersonicin syntyhistoria on mielenkiintoinen. Yhtye saapui studioon toisen sävelmän kanssa, mutta purkaessaan aloituspaineita jammailemalla, tulivat he luoneeksi rungon uudelle. Noel Gallagher kirjoitti sanat äänitystauolla. Yhtye nauhoitti nopeasti eikä sitä edes miksattu uudestaan. Klassikko oli syntynyt.

Kappale etenee varmasti säkeistö säkeistöltä ja kitarat jyräävät sointuja kylmän viileästi. Äänimaailma kuulostaa hetkittäin niin hiomattomalta, että se luo kuvan viimeiseen asti mietitystä toteutuksesta. Melodiseen toistoon perustuva kitarasoolo on looginen osa kappaleen viehätystä ja kappaleen sanoitus jättää tilaa villeillekin tulkinnoille. Juuri tätä on rock’n’roll parhaimmillaan: yksinkertaista ja tarttuvaa.

Hyvät kuulijat, heittäkää ahdistavat kengät jaloistanne, kaatakaa lasiin mielijuomaanne ja antakaa lanteidenne notkua. Kulkekaa ääntä nopeammin kohti täydellisempää huomista.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (joulukuu 2017)

sunnuntai 26. marraskuuta 2017

Kirjoittajan kyyneleet 2017

Päivälleen vuosi sitten voimasi ehtyivät.
     Kirjoittajan kyyneleet eivät ole vielä kuivuneet, ja pullon pohjalla on vielä yksi annos jäljellä. Lasiin kaadetut pisarat ovat lämmittäneet hiljaisia surun hetkiä, ja musiikki valaissut monia iltoja, mutta en ole voinut koskea tärkeimpiin levyihin, jotka sisältävät lämpimiä muistoja lapsuuteni ja nuoruuteni kodista.
     Sain tiedon sairaudestasi syyskuun yhdeksäntenä päivänä. Kerroin vain muutamalle läheiselle ystävälleni suunnattomasta taakastasi. Halusin säästää sanoja ja energiaa, jotta jaksaisin ja pystyisin keskustelemaan kanssasi.
     Muutamia viikkoja myöhemmin sain nimipäivälahjaksi Bruce Springsteenin Born to Run -omaelämäkerran ja uraa valaisevan Chapter and Verse -kokoelmalevyn.
     Kirjan nimenä on sävelmä, joka valoi perustuksen suhteelleni artistin musiikkiin. Kuulin sen ensimmäisen kerran rätisevästä monoradiosta, jonka oli perinyt sinun äidiltäsi vuotta aiemmin. Olin seuraavana aamuna lähdössä elämäni toiselle ulkomaanmatkalle ja ensimmäiselle ilman vanhempiani. Kitarat täyttivät ilmatilan ja kappaleesta huokui aivan ainutlaatuinen ja erityinen äänimaailma. Laulu kertoi huumaavasta kaipuusta vapauteen.
     En koskaan tahtonut juosta, karata pois luotanne. Kotini tarjosi pakopaikan kaikesta pahasta, jota elämässäni muualla kohtasin. Sinä ja isä rakensitte huoneestani turvallisen. Minulla ei ollut mitään syytä sulkea rakkaita ihmisiä elämästäni tai vakaita ovia takanani.
     Springsteenin kirja ja kokoelmalevy lepäävät yhä avaamattomina yöpöydälläni. En osaa määritellä onko tämä vuosi ollut katumusharjoitus, suruaika vai yritys säilyttää hento yhteys viimeisiin päiviisi.
     Sytytän tänä iltana kynttilän sinun ja isän muistolle, kaadan lasiin viimeisen annoksen viskipullosta, avaan kirjan ja asetan levyn soittimeen. Palaan mielessäni kauniiseen kesäiltaan, jolloin kuulin Born to Runin ensimmäisen kerran. Sinä ja isä nukutte huoneessanne eteiskäytävän toisella puolella, ja minua jännittää seuraavana päivänä alkava matka.
     Minun ei tarvitse edelleenkään juosta, sillä myös henki voi olla vapaa ja toteuttaa itseään, leijua turvallisesti ilmassa vailla ennakkoluuloja ja kahleita.

lauantai 25. marraskuuta 2017

Täydellisten ideoiden maailma

Istuin nälkäisenä barcelonalaisessa ravintolassa kesäkuussa 2013 ja odotin tilaamiani tapaksia. Katseeni vaelsi ympäri salia. Huomasin lampun, joka näytti tutulta. Hetken kuluttua iski oivallus. Olin nähnyt samanlaisen valaisimen turenkilaisessa rautakaupassa. Oli siis todennäköistä, että tulisin näkemään mallin vielä monta kertaa, sillä sitä valmistaa yhä edelleen ruotsalainen huonekalujätti. Tavarat liikkuvat vikkelästi maailmalla.

Kesällä 2008 kuljimme ystävien kanssa Tallinnan uudessa ylpeydessä, taidemuseo Kumussa. Suurimman vaikutuksen teki pieni ja yksinkertainen oivallus eikä suinkaan kuvataide tai rakennuksen arkkitehtuuri, joita olimme tulleet ihailemaan. Pysähdyin virolaisen 1930-luvun taiteen edessä ja havaitsin muutamassa työssä Jugend/Art Deco–vaikutteita, joita henkivät myös saman aikakauden suomalaiset teokset. Kun Suomessa nuoret Tulenkantajat pohtivat ikkunoiden avaamista Eurooppaan, oli Virolla sinne suora maayhteys. Esteettinen näkemys ja taiteen hurmoksen kokemus yhdistyivät. Virtaukset kulkivat nopeasti maasta toiseen.

Saksalainen filosofi Karl Jaspers kehitti mielenkiintoisen käsitteen akseliaika. Noin 800-200 vuotta ennen ajanlaskumme alkua käynnistyi henkinen prosessi, joka yhä määrittää maailmaamme. Esimerkiksi Intiassa, Iranissa, Kiinassa, Kreikassa ja Palestiinassa ilmaantui monta poikkeuksellisen korkeatasoista ajattelijaa, jotka varsin itsenäisesti loivat ajatusjärjestelmiä, joiden peruskategorioita seuraamme yhä. Ihminen tiedosti muun muassa elämän sattumanvaraisuuden, oman olemisensa rajat, hyvän ja pahan eron ja paikkansa maailmankaikkeudessa. Samankaltaisia ideoita syntyi kulttuurirajoista huolimatta, mutta tietenkin paikalliset olosuhteet löivät omat leimansa jokaiseen systeemiin. Yksittäisten ajattelijoiden mielissä piilevä epävarmuus avasi oven uusille ja rajattomille mahdollisuuksille.

Muistako jakson Kolmas kivi auringosta -televisiosarjasta, jossa Dick Solomon lähtee kuokkimaan kirjanjulkistamistilaisuuteen? Hän on mustasukkainen kirjailijalle ja syyttää tuohtuneena tämän teosta plagiaatiksi. Peruste on yksinkertainen. Kirjassa ei ole yhtään sanaa, jota ei löytyisi englannin sanakirjasta. Esimerkki on yksinkertainen, mutta erittäin osuva. Se saa kysymään, mikä oikeastaan on alkuperäinen idea? Aatehistorioitsija Arthur O. Lovejoyn vastaa mielenkiintoisella tavalla: ideoita ja ajattelua voi ja pitää tutkia tieteenalojen, kielten ja maiden rajoja kunnioittamatta. Miksi? Koska ideat eivät kunnioita rajoja, vaan kulkevat vapaasti kaikkien niiden yli. Tämä johtaa myös siihen, että alkuperäisiä ideoita syntyy vain harvoin. Oikeastaan kaikki on vain olemassa olevien ideoiden yhdistämistä, ja parhaimmillaan uudella ja mielikuvituksellisella tavalla. Ideat ovat kytköksiä.

Muutamia vuosia sitten luin kaksi espanjalaisen menestyskirjailijan trilleriä. Jälkimmäisen maailmassa kahlasin vastentahtoisesti toista viikkoa, mutta en silti jättänyt teosta kesken. Lukuprosessin aikana vahvistui käsitys, että tunsin molemmat tarinat entuudestaan. Ensimmäisen juoni perustui Kadonneen aarteen metsästäjät -elokuvaan ja toisen Enkelit ja demonit -romaaniin. Oliko kirjailija varastanut ideansa ja syyllistynyt tekijänoikeusloukkaukseen? Itse asiassa vastaus molempiin kysymyksiin on kielteinen. Tekijänoikeus ei suojaa ideaa, tietoa, teoriaa tai periaatetta. Sen sijaan se suojaa itsenäistä ja omaperäistä ilmenemismuotoa. Samasta juonesta voi kehittää useamman yksitäisen teoksen, mutta sellaisenaan tekstiä ei voi laillisesti kopioida. 

Tekijällä on oikeus teokseensa. Jos toisen itsenäisen ajattelun ja kehitystyön tuloksen, teoksen, voisi korvauksetta kopioida ja ottaa omaan käyttöönsä, johtaisi se tilanteeseen, jossa vahvin, häikäilemättömin ja moraalittomin voittaisi aina. Silloinhan myös kovimmin ja äänekkäimmin huutavan pitäisi voittaa väittely.

Alkuperäisiä ideoita ei kenties esiinny missään muualla kuin Platonin filosofiassa, ja kaikki luomuksemme saattavat olla kopioita täydellisestä muodosta. Sen ei pitäisi estää mieltämme toimimasta, vaan kannustaa yhdistelemään asioita uudella ja mielikuvituksellisella tavalla.Toiset saattavat odottaa koko ikänsä täydellistä aloittamishetkeä, ja joillekin se päivä ei koskaan valkene. Vai olisiko oikea hetki juuri tässä ja nyt? Puolivalmiit ideat odottavat yhdistäjäänsä.


Fintellektuaalinen manifesti XXXVI

tiistai 21. marraskuuta 2017

Coldplay: Paradise (2011)

Guy Berryman, Jonny Buckland, Will Champion ja Chris Martin voisivat kantaa yllään viittaa, johon on kirjailtu kolme sanaa: The Fab Four. Kuten hyvin tiedämme, on popmusiikin historia myöntänyt määritelmän toiselle ryhmälle, ja nimen on napannut puolestaan edellistä kunnioittava kalifornialainen tribuuttibändi. Toisaalta neljän aiemmin mainitun miehen yhtye voitaisiin tuntea myös nimellä Pectoralz tai Starfish, ellei Coldplay olisi vapautunut käyttöön juuri oikealla hetkellä.

Olisi helppoa leimata yhtyeen koko ura itsensä ja omien tunnemyrskyjen ympärillä pyörimiseksi. Coldplay on oikeastaan luonut itsestään musiikillisen taideteoksen: albumi albumilta he ovat päässeet lähemmäksi henkilökohtaista totuutta, ja kenties lopullisesti pysähtyneet sen äärelle. Samaan aikaan on sävelmaailma tehnyt kaarroksen vaihtoehtorockista erittäin raskaaksi pehmorockiksi, ja alkuaikojen hämyisät Camdenin klubit muuttuneet maailman merkittävimmiksi stadioneiksi.

Mylo Xyloto on yhtyeen viides albumi. Se on kokonaisuus, jota voisi myös luonnehtia taustatarinansa ansiosta rock-oopperaksi. Kertomuksen tapahtumapaikaksi on luotu kuvitteellinen orwellilainen yhteiskunta, Silencia. Lohtua kaiken ankaruuden keskelle luovat värikkäät graffitit ja vapautta henkivä musiikki. Rakkauden ja taivaan kuvasto kannattelee useampaa sävelmää.

Paradise kirkastaa albumin keskeisimmät teemat. Selkärankaan piirtyvä kosketinsoitinintro levittää ympärilleen hartaan tunnelman ja jouset nousevat kuljettamaan yksinkertaista sanomaa. Kuulija odottaa seuraavaa siirtoa, ja juuri silloin bassosävelet kaappaavat huomion. Yhtye soi kuin yhtenäinen olento ja selkärangassa kaikuvat tuhansien vuosien totuudet. Paradise katsoo elämää naisen silmillä. Lapsena hän kuvitteli maailman olevan toisenlainen kuin ympärillä vellova ankara todellisuus, joka iskee halutessaan rautaiset saappaansa sormille. Sanat ja sävelet henkivät sekä toivoa paremmasta että vapautta toteuttaa itseään, käydä ulko-ovesta ilman pelkoa. Kappaleen kertosäkeen kuoronostatukset saavat avaamaan verhot ja odottamaan uuden auringon nousua. Viimeisen etapin käynnistävät kiihkeät jouset, jotka hajottavat myrskyn. Paratiisi antaa lupauksen itsestään.

Hyvät kuulijat, antakaa näiden sävelten täyttää mielenne hyvällä ololla ja kuvitelkaa se hetki tai paikka, joka on lähimpänä käsitystänne paratiisista. Sulkekaa silmänne pimeällä uhkaavalta maailmalta ja aistikaa valot ja värit, jotka palauttavat kasvoillenne syksyn heikentämän hymyn. 


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (marraskuu 2017)

tiistai 14. marraskuuta 2017

Me terroiristit

Equisheimin kaupunki Alsacessa on kaunis. Keskiaikainen muuri kätkee sisäänsä kivettyjä katuja, jotka kutsuvat kulkemaan menneiden ihmisten jalanjäljissä, ja värikkäitä taloja, joilla jokaisella on lukuisia tarinoita kerrottavanaan. Seurueemme liikkuu reippaasti ja tarkkailee ympäristöä. Myöhemmin valokuva paljastaa, että valppaat kulkijat säilyttivät viiden metrin etäisyyden toisiinsa. Edellisen päivän sotamuseovierailu Luxemburgin Dikrechissä (saksaksi Diekirch) oli jättänyt vahvan jäljen kollektiiviseen muistiin. Kuva on kuin kohtaus museon dioramasta.

Ylämäen jälkeen löydämme hakemamme aukon muurista ja olemme pian perillä kohteessamme. Zinckin viinitalo toivottaa seurueen tervetulleeksi. Viehättävä opas johdattaa meidät kierrokselle. Näemme viinisammiot, pullotuslinjan ja pakkaamon. Täältä on joskus lähtenyt liikkeelle valkoviinipullo, joka odottaa kotimaassa Alkon myymälän hyllyssä. Kierroksen kesto on sopiva, saamme riittävästi informaatiota ja annos sulaa mielessä kevyesti. Sen jälkeen koittaa hetki, jota olemme odottaneet. Opas nostaa eteemme kaksi pientä sankoa ja neljä viinilasia. Yksi seurueemme jäsenistä kohottaa hieman kulmiaan, ja kolmen muun silmät kirkastuvat.

Viinit seuraavat toisiaan. Rypäleiden nimet ovat tuttuja: Pinot Blanc, Riesling, Pinot Gris ja Gewürtztraminer. Oppaamme kertoo kunkin ominaisuuksista ja talon viljelyksistä. Pyörittelemme viinejä laseissa, tutkimme kyyneleitä, haemme tuttuja tuoksuja ja analysoimme makuja. Maistelemme innolla ja syljemme suussa pyörineen mitallisen sankoon. Kirjoitan lyhyitä luonnehdintoja muistikirjan taskusta löytyneelle paperille. Paul ja Philippe Zinck käyvät esittäytymässä ja vaihtavat muutaman sanan kanssamme. Kehumme heidän tuotteittaan ja asiantuntevaa opasta. He hymyilevät ja ovat luontaisesti kohteliaita. Tunnemme itsemme erittäin onnekkaiksi.

Löydämme viineistä eroja ja jokaiselle muodostuu vähitellen käsitys omasta lempirypäleestä. Kaikki ovat oikeassa. Kiinnitämme huomiomme muutamassa etiketissä esiintyvään kuvaan: viinilasista kasvaa juuret maahan. Näiden viinien ero perustuotteisiin on ilmeinen, ja etiketissä esiintyvä sana terroir korostaa laatua entisestään. Oppaamme selittää sekä käsitteen että viljelmän maaperän ja mikroilmaston merkitystä. Maistelemme sanaa suussamme. Crand Cru -viinessä aromit tulevat vielä voimakkaammin iholle, ja kunkin viinitarhan nimi etiketissä tekee tarinasta entistä kiehtovamman.

Eteenpäin, kohti Zinckin viinitaloa!
Maistelukierroksen puolivälissä yksi seurueemme jäsenistä lausuu: ”Pittääkö näitä vielä montaa maistella?” Naurahdamme ja kerromme saavuttaneemme vasta puolimatkan krouvin. Hän korjaa välittömästi sanomisiaan: ”Tarkoitan, että milloin voi lopettaa syljeskelyn ja saa aloittaa juomisen.”

Olemme hetken hiljaa. Kilautamme lopulta lasimme yhteen ja hymyilemme. Meistä on juuri tullut terroiristeja. Auringonvalo lankeaa lasioven läpi huoneeseen.

lauantai 28. lokakuuta 2017

Elämästä, onnesta ja muutamasta hymystä

Perjantaina lokakuun kolmannentoista päivän iltana istuin keittiön pöydän ääressä. Avasin maukkaan oluen, aistin kiirettömästi aromeja ja pohdin illan ruokalistaa. Muistelin samalla päivän tapahtumia: inspiroivaa sähköpostikeskustelua vanhan ystävän kanssa aamupäivällä, kaiken matalapaineen ympäriltään räjäyttänyttä puhelua toiselta vanhalta ystävältä iltapäivällä ja ilahduttavaa pyyntöä ennalta tuntemattomalta blogistilta, joka lähestyi alkuillasta viestillä ja kysyi olisiko minun mahdollista kirjoittaa tarina hänen blogiinsa. Muutaman siemauksen jälkeen olo oli kummallinen, onnellinen. 

Suomalainen vanha iskelmä käskee kätkemään onnen. Olen aina ihmetellyt miksi niin pitäisi tehdä. Onko lyhyessä onnen hetkessä jotakin moraalitonta tai hävettävää? Jos minulla on hyvä mieli, hymyilen kulkiessani. Saatan jopa hyräillä tai vihellellä. En välitä yhtään, vaikka kanssakulkijat pitäisivät minua idioottina, pudistelisivat päätään tai katsoisivat pitkään. Hymyillessä askeleetkin tuntuvat kevyemmiltä. Usein hyvä mieli tarttuu ihmisestä seuraavaan. Se on kuin virus, jota on mukava kantaa ja levittää huolettomasti.

Ihmisen elämä on kuin runo, kirjoittaa kiinalais-yhdysvaltalainen filosofi Lin Jutang: Tämä elämän rytmin kauneus olisi jokaisen tajuttava ja nautittava siitä kuin suuresta sinfoniasta, jonka johtoteema kulkee ristiriitojen kautta harmooniseen finaaliin. Toiset meistä saavat elinvoimansa ristiriidoista – kenties jopa toisen kärsimyksestä – ja unohtavat samalla oman johtoteemansa sävelkulut. Tietenkin sekä nousut että laskut kuuluvat elämään. Surulle on varattava oma aikansa, mutta iloa ja onnea ei silti tarvitse kätkeä: on muistetava elää.

Mistä onni syntyy? Unohtakaamme hetkeksi tosielämän roopeankat ja kroisospennoset, jotka eivät ehdi tai osaa nauttia elämästään, koska joutuvat huolehtimaan koko ajan valtavasta omaisuudestaan ja näkevät pimeitä uhkia ja verenhimoisia vihollisia kaikkialla. Keskittykäämme sen sijaan hetkeksi itsemme ja läheisiimme. Mikä saa minut hyvälle mielelle? Vuoden sisällä olen löytänyt kaksi levyä, joita olin etsinyt vuosikausia. Se hetki, kun pidät jotakin itsellesi arvokasta käsissäsi on kallisarvoinen eikä sitä voita mikään muu kuin levyn asettaminen soittimeen ja ensikuuntelu. Kaikkein arvokkainta ovat kuitenkin elämän pienen ihmeen, vastasyntyneen lapsen silmät, jotka tutkivat maailmaa, johon hän on juuri syntynyt. Sen hetken muistan kaikkina elämäni päivinä.

Onni syntyy pienistä asioista. Kolme päivää onnellisen perjantai-illan jälkeen lähdin aamulenkille koiramme seuraksi. Ensimmäistä kertaa viikkoihin käveleminen ei koskenut: haava oli umpeutunut ja tikit sulaneet. Harmaassa päivässä loistivat syksyn värit. Vaikka koko maailma olisi sillä hetkellä romahtanut, jaoin Paul Austerin Sattumuksia Brooklynissä -romaanin päähenkilön ajatukset: Mutta toistaiseksi kello oli vasta kahdeksan, ja kun kävelin puistokatua pitkin hohtavan sinisen taivaan alla, olin onnellinen, ystävät hyvät, onnellisempi kuin kukaan joka on ikinä elänyt.

Kuljin eteenpäin, katselin iloista koiraa ja hymyilin. Toistin mielessäni Bruce Springsteenin säettä: That it ain’t no sin to be glad you’re alive


Fintellektuaalinen manifesti XXXV