lauantai 27. lokakuuta 2018

Miksi käytän sosiaalista mediaa?

Kymmenkunta vuotta sitten muutama työtoverini yritti saada minut käyttämään Facebookia. En lämmennyt ajatukselle, sillä kuvittelin sen olevan täynnä turhanpäiväisyyksiä ja asioita, jotka eivät kiinnosta juuri ketään. Olin myös lukenut oikeista sanoma- ja aikakauslehdistä, että moni purkaa internetin erilaisilla keskustelupalstoilla turhautumistaan ja pahaa oloaan. Työni toi aivan riittävästi samankaltaisia haasteita, enkä halunnut reppuuni kannettavaksi yhtään enempää.

Kesällä 2014 sain ajatuksen, jota testasin syksyn koittaessa ystävälläni, jolla oli kokemuksia sosiaalisen median eri palveluista. Samaan aikaan sain sähköpostiviestin kauan kadoksissa olleelta lukioaikaiselta ystävältä. Myöhemmin kävi ilmi, että hän on aktiivinen blogisti, kuten myös aiemmin mainitsemani ystävä. Molemmat vaikuttivat olevan harrastuksestaan huolimatta ja vastoin ennakkokäsitystäni täysin järjissään. Oma ideani ei siis vaikuttanut yhtään hullummalta. Päätin ryhtyä blogistiksi. Kolmas ystäväni auttoi minut alkuun, valmisteli pohjan ja teki kuvat. Olin erittäin tyytyväinen lopputulokseen, mutta jotakin olennaista puuttui yhä, lukijoita.

Seuraava askel oli vaikea. Minun oli luotava tili sekä Facebookiin että Twitteriin, astuttava täysin tuntemattomaan. Valokuvaajaystäväni auttoi ylittämään tämän pelottavan karikon ja antoi ensimmäisen tärkeän oppitunnin: jos et välitä tietoa blogistasi, ei kukaan löydä sitä. Vaikka toisinaan tuntuu omituiselta kertoa kirjoituksistaan, on se välttämätöntä, ja toisaalta vakan alle piilotettu kynttilä saattaa sytyttää tuleen vain oman talon. Ajatuksellinen kynnys oli ylitetty ja kävin tulta päin.

Ensimmäinen suuri yllätys tuli vastaan Facebookissa. Löysin monta sekä silloista että aiemmin kartalta kadonnutta ystävää. Huomasin, että heillä kaikilla oli paljon mielenkiintoista kerrottavaa ja arjen sattumukset kohosivat toisinaan itseään suuremmiksi. Kuplani puhkesi ja tietämykseni laajeni. Neljän vuoden aikana olen tavannut entisiä koulu- ja opiskelukavereita sekä kollektiivisesti että yksityisesti. Olemme vaihtaneet ajatuksia julkisesti, yksityisviesteillä ja kahvikupin äärellä. On ollut hienoa havaita kuinka keskustelu esimerkiksi musiikista, kirjoista, kauhuelokuvista, taidenäyttelyistä tai hyvistä oluista yhdistää edelleen.

Samalla tavalla löysin hengenheimolaisia Twitteristä. Yhteiset kiinnostuksen kohteet synnyttävät toisinaan elämää suurempia keskusteluja ja fysiikan lakeja venyttäviä huomioita. Minulla on ollut myös ilo tavata muutamia mainioita twitteristejä, istua toviksi keskustelemaan ja välittämään tuntemuksia puhelimitse tai kirjeitse. Maailma ei ole niin mustavalkoinen kuin aluksi kuvittelin, vaan täynnä kauniita sävyjä ja värikkäitä ajatuksia. Blogissani seikkaileva Keimo ”Kemu” Musikka tietää kaiken rockmusiikista, mutta kirjoittaja oppii kanssakulkijoiltaan aina jotakin uutta.

Osallistuin toissa keväänä työnantajani järjestämään some-koulutukseen. Yksi iltapäivä riitti vahvistamaan aiemmin luomani huomion: aivan liian usein kouluttajan suhde aiheeseensa on ulkokohtainen ja tekninen. Kaiken lisäksi hän unohti tärkeimmän: sosiaalinen media koostuu kahdesta sanasta. Media on väline ja viesti itsessään, mutta sitä määrittävä sana ”sosiaalinen” on vaatimus. Jos teet päivityksen, oletetaan sinun olevan mahdollisuuksiesi mukaan aidosti läsnä ja valmis käymään keskustelua. Kukaan ei tietenkään kykene jatkuvaan läsnäoloon, eikä se ole edes tarpeellista. Elämää on myös sosiaalisen median ulkopuolella, mutta et voi kipata kuormaasi naapurin pihalle ja poistua.  Ainoastaan botit eivät havaitse näitä tärkeitä eroja.


Fintellektuaalinen manifesti XLVII

torstai 18. lokakuuta 2018

Roger Daltrey: As Long as I Have You (2018)

26 vuotta on pitkä odotusaika, mutta artistin levytystaukona se on vielä pidempi. Roger Harry Daltreyn aiempi sooloalbumi ilmestyi vuonna 1992, mutta edellisestä studiovisiitistä on vierähtänyt vain nelisen vuotta. Silloin rockin aatelinen yhdisti voimansa räyhäkän pubirokkarin Wilko Johnsonin kanssa. Musiikkitietäjät saattoivat haukkoa hetkisen henkeään, mutta yhdessä nämä artistit kykenivät luomaan roiman adrenaliiniryöpyn. Going Back Home on vauhdikas albumi, jolla mitään ei pyydellä anteeksi. Aivan kuin muusikot sanoisivat: ”Tässä me olemme. Rakastakaa meitä tai jättäkää rauhaan”.

Kenties veri alkoi virrata oikeaan suuntaan Daltreyn suonissa, ja studio veti nopeasti uudestaan puoleensa. Kun seuraaviin äänityksiin lähti mukaan Pete Townsend kitaroidensa kanssa, nousivat odotusarvot kohisten. Miten alkuastelmaksi luodut kiehtovat yhtälöt ratkesivat studiossa?

Daltreyn ääni ei ole aivan entisensä, mutta hän on oikeastaan aina liikkunut kireyden rajamailla. 74-vuoden iässä sama kireys kertoo tiukasta asenteesta: laulaja ei suostu antamaan periksi. Jos yhteistyö Johnsonin kanssa osoitti, ettei paras veto ole kadonnut koneistosta mihinkään, luo tämä albumi kuvan artistista, joka yhä tietää omat mahdollisuutensa, ja osaa käyttää niitä maksimaalisesti. Levy sisältää paljon sävyjä, täyteläisistä sovituksista aina kaikesta turhasta riisuttuihin esityksiin. Daltrey liikkuu näissä maisemissa kuin kotonaan, ja sisäinen lämpö levylle valittua musiikkia kohtaan saa kappaleet kuulostamaan itseään täyteläisemmiltä. Kokenut muusikko tuntee rajansa ja osaa kääntää kokonaisuuden täydellisesti edukseen.

Albumin käynnistää As Long as I Have You, joka alkaa yksinkertaisesti kitaralla. Ensimmäisten säkeiden aikana The Who -vaikutteet kaikuvat voimakkaina, mutta välittömästi määrätietoisesti etenevän kappaleen rhythm and blues -juuret kohoavat syvyyksistä. Soittajat ja taustalaulajat kuljettavat maestroa mainiosti äänten aalloilla. Seuraavilla raidoilla Pete Townsend muistuttaa aika ajoin kuka hän on: sähkökitarat jyrähtävät tarvittaessa ja akustiset juoksutukset hivelevät korvaa. Albumin puolivälissä Nick Cave -laina Into My Arms vie rauhallisen suvantoon, jonka jälkeen perinteiset sävyt värjäävät taivaan jälleen siniseksi. Daltreyn osittain kirjoittama Certified Rose on komeaa kuultavaa, ja se asettaa tarkat askelmerkit levyn viimeiselle taipaleelle.

Daltrey osoittaa yhä olevansa huipulla, ja albumi on ehdottomasti vuoden mielenkiintoisempia.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (Elokuun levy 2018)