Saako runoilijan hirttää ilman muuta?

Jokainen meistä omaa salaisuuksia tai paheita, mutta omani on vaarallisin kaikista. Se ei ole alkoholi tai klassinen musiikki, vaan runous. Kun kyllästyn yksisilmäisten poliitikkojen ja kaiken maailman hännystelijöiden satoja kertoja lausumiin fraaseihin, tahdon uppoutua erikoisiin ja yllättäviin sanaleikkeihin. Istun lukulamppuni alle, valitsen vuodenaikaan sopivan nektarin ja avaan kirjan. Annan säkeiden kuljettaa minut runoilijan huolella punoman maailman kudoksiin.

Minulla on ollut ilo tavata useita runoilijoita ja keskustella heidän kanssaan runouden olemuksesta. Viime talven alkupuolella tapasin sananiekan, jonka esikoiskokoelman julkaisemisesta oli kulunut vuosikymmen, ja seuraava vaikutti valmistuvan tuskallisen hitaasti. En muista, mistä keskustelumme alkoi, mutta päädyimme kuitenkin olennaisen äärelle.

– On vain kaksi tekijää, jotka määrittävät meitä ihmisinä: pelkomme ja toiveemme. Me pelkäämme sitä, jota ei ole, ja toivomme sitä, mikä ei koskaan tule, runoilija sanoi päättäväisesti.
     – Miksi tiivistät sanomasi kahteen kohtaan? Eikö ihmisen elämässä ole enemmän?
Hän laski katseensa, mutta huokaisi rohkaisevasti.
     – Hienoa, että kysyit juuri tuota. Liian moni itseään viisaana pitävä antaa ohjeita, joissa on kymmenen tai kaksitoista artiklaa. Kuka niitä kaikki pystyy muistamaan huomenna tai koskaan myöhemmin ilman lunttilappua. Tulevaisuudessa joku poliitikko voi yrittää kolmea pointtia, mutta siinäkin on loputa kaksi liikaa tai hän lipsuu vielä neljännen tai viidennen puolelle. Minulle lopullinen vastaus on yksi.
     – Yksi, mutta mitä? kysyin
     Runoilija huokaisi toistamiseen. Tällä kertaa turhautuneena.
     – Hyvä Loponen, tulevaisuus on heidän, jotka osaavat tiivistää kaiken olennaisen yhdeksi selkeäksi kokonaisuudeksi.
     – Emmekö ole jo saavuttaneet sen tilan ja hetken? Elämme jo yhden totuuden maailmassa, väitin vastaan.
     – Emme ole vielä lähelläkään. Totuus on sanoissa. Runous saavuttaa lopullisen tavoitteensa, kun pystymme ilmaisemaan ajatuksemme yhdellä sanalla. Siihen meidän kaikkien – erityisesti minun – on pyrittävä, hikoiltava sanojen puolesta, rajattava kaikki turha ja karsittava epäolennainen.
     Runoilijan silmät loistivat. Hän saarnasi yhden kuulijan seurakunnalle, joka oli kokoaan enemmän kiinnostunut aiheesta. Hän kulki ohuella langalla, mutta niinhän me kaikki teemme innostuessamme. Mieleeni ujuttautui kuitenkin epäilyksen käärme. Kummalle puolelle lopulta putoaisimme: hulluuteen vai nerouteen?
     – Saavutin viime yönä erittäin lupaavia tuloksia. Olen löytämässä ratkaisun avaimet, hän kuiskasi ja jatkoi: – Kerron sinulle ensimmäisenä, kun pääsen tavoitteeseen. Uusi vuosituhat kantaa ratkaisun siemeniä satulalaukussaan.
     Hän kääntyi ja hävisi kahvilan ovesta lumipyryyn.

Vuosituhat vaihtui ja saapui uusi kevät. Kauniina toukokuisena päivänä kuulin juoksuaskeleita takaani. Vapaudenpuiston hiekka kahisi. Käännyin ympäri ja runoilija huohotti rinnallani.
     – Hienoa, että tavoitin sinut vielä tänään. Yritin aluksi toimituksesta, mutta he kertoivat sinun juuri lähteneen. Arvasin, että olet matkalla tuonne, hän sanoi ja osoitti kohti kaupungintaloa.
     Nyökkäsin ja tervehdin iloisesti.
     – Tässä se viimein on. Vuosien työn ja tuskan, kirkkaan ajattelun ja terävän punakynän tulos, uunituoreena painokoneesta, hän sanoi, ojensi uuden runoteoksensa ja jatkoi hymyillen matkaansa.
     Katsoin kuinka hän katosi kevein askelin Vapaudenpatsaan ja Antin ahvenen väliin. Jatkoin matkaani. Tilasin Teatteriravintolan terassilla perinteisen oluen sijaan lasillinen punaviiniä ja avasin kirjan. Hän oli onnistunut. Runot oli tiivistetty yhteen sanaan: Ajatus, Elämä, Kaipaus, Käsky, Tie, Totuus, Virta, Vuori ja niin edelleen.
     Kenties arvostettu kustantaja oli saanut runoilijan hieman pohtimaan sanomaansa tarkemmin tai pitkämielinen kustannustoimittaja opettanut alan perusasioita ja hienouksia, sillä yksisanaisia runoja edelsi määrittävä otsikko. Ensimmäinen runo kokonaisuudessaan näytti tältä:


           Kolkutan ovellesi pimeämpänä hetkenä.
           Avaatko silmäsi, salpasi?
           Tohditko kääntää selkäsi, jättää huomiotta?
           Raastan porttisi saranoiltaan ja saarnaan:
           Saavuin kuin varas yöllä ­– olet minun!
           Revin mielesi, katkon juuresi – olen sinussa loputtomasti!
           Murhaan toiveesi, muuraan ilosi lukottomilla ovilla – olemme vihdoinkin yhtä!


          Ajatus


Luettuani teoksen kokonaisuudessaan ja nautittuani vielä toisenkin lasillisen punaviiniä palasin kotiin ja etsin hyllystä Armas J. Pullan mainion veijaritarinan François Villonista, kaikkien kirottujen runoilijoiden edelläkävijästä. Mietin pitkälle yöhön kirjan nimen herättämää oikeutettua kysymystä.


Loposen arkistosta: Muistikirjamerkintä vuodelta 2000

Runoilijan on helpointa elää kuolleena

Mika Waltari opasti vuonna 1935 ilmestyneessä teoksessaan Aiotko kirjailijaksi? kaikkia niitä tuntemattomia, joilla esiintyi kirjallisia taipumuksia. Hän pyrki riisumaan kirjailijan ammatin kaikesta mystiikasta, mutta kaikkein raadollisemmin hän käsitteli runoutta. Kirjan alaotsikko lupasi Tuttavallista keskustelua kaikesta siitä, mitä nuoren kirjailijan tulee tietää, mutta Waltari päätti varoittaa niitä onnettomia, jotka vielä luvun viimeisiä sivuja lukiessaan halusivat antautua muusien vieteltäviksi. Miten runoilijat oikein voivat elää? Totta on: Runoilija voi elää Suomenmaassa, mutta miehuutensa parhaina vuosina hän kuitenkin tavallisesti havaitsee, että hänen sittenkin on helpompi kuolla. Sillä katkera, nöyryyttävä ja murheellinen on runoilijan kohtalo…

Kuin vastaiskuksi, tosin noin kuutta vuosikymmentä myöhemmin, perustivat nuoret runoilijat Elävien runoilijoiden klubin Helsinkiin ja Nihil Interit -runoyhdistyksen Turkuun. He osoittivat, että runoilija voi elää Suomessa, ja runous on dynaamista, elinvoimaista ja jatkuvasti liikkeessä. Samalla vuosikymmenellä kolme kansainvälistä ja vanhempaa runoilijaa sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Kuinka monta kertaa he olivat kuulleet runouden kuolemasta?

Runous ei ole ainoastaan peräkkäin aseteltuja sanoja tai lauseita, sillä silloinhan runon voisi laatia ohjelmoitu tietokone. Runous on hetkiä, kielikuvia, tunnelmia, vaikutteita, ja ympäröivän maailman ymmärtämistä ja tulkitsemista. Me löydämme sanat, mutta määritelmät karkaavat yhä kauemmas, haihtuvat kosketuksesta. Runous on aina enemmän.

Mika Waltari opasti nuorta runoilijaa hankkimaan itselleen runousopin, lukemaan sen läpi ja myymään antikvariaattiin. Säännöt on hyvä tiedostaa, jotta niitä voi rikkoa. Valmiiksi rikottua on puolestaan haasteellista särkeä. Waltari murehti erityisesti lyhennettyjen epätäydellisten sanojen, puolisointujen ja käyttökelvottomiksi kuluneiden loppusointujen käyttöä. Tiedämme, että 1930-luvun kliseet ovat kliseitä yhä edellen. Runous rakentuu sanoista, jotka eivät synny tyhjästä. Runoilijan täytyy osata lukea, kuunnella ympäristönsä ääniä ja suodattaa kokemaansa, karsia  epäolennainen ja näyttää, mikä on tärkeää: piilottaa ja paljastaa. Aristoteles asettti runouden historian edelle, koska jälkimmäinen näyttää meille kerran tapahtuneen, mutta ensin mainittu paljastaa, mitä ihminen itsessään on.

Harold Bloom kirjoittaa teoksessaan Lukemisen ylistys, että runouden varsinainen tehtävä on hätkähdyttää meidät kuolonunestamme avarampaan elämäntuntoon. Mitä on kuolonuni? Pitäisikö meidän välttää nukkuvaa puolikuollutta elämää, johon Minna Canth viittasi Bloomia edeltäneellä vuosisadalla? Tarttua eteemme avautuviin hetkiin kuten Joseph Brodsky – runoilija ja vuoden 1987 kirjallisuuden Nobel-palkinnon saaja – kuvatessaan Venetsiaa essseenomaisessa kertomuksessaan Veden peili. Brodsky oli kokenut, millaista oli elää maassa, joka tuomitsi hänet pakkotyöhön tyhjäntoimittamisesta. Ilman virallista koulutusta hän ei olisi saanut ilmoittaa ammatikseen runoilijaa. Onneksemme hänet karkoitettin maailmaan, joka arvosti kirkasta ääntä: Rakkaus on epäitsekäs tunne, yksisuuntainen katu. Siksi on mahdollista rakastaa kaupunkeja, arkkitehtuuria sinänsä, musiikkia, kuolleita runolijoita..., kirjoitti Brodsky edellä mainitussa teoksessaan.

Kenties runoilijan on helpointa elää kuolleena: tuntea edeltävä traditio ja katsoa rohkeasti tulevaan, rikkoa sääntöjä ja luoda uusia rikottavaksi, mutta ennen kaikkea muistaa, että kaikki julkaistu jää muhimaan omaan elämäänsä ja näyttämö periytyy väistämättä seuraajille. Se luo toistuvasti itseään suuremman haasteen. Saatamme toisinaan kuulla kuinka viikate katkaisee runouden elämänlangan, mutta yhtä useasti se nousee uuteen kukoistukseen kuin huutaakseen: Runous on kuollut – eläköön runous!


Fintellektuaalinen manifesti XXXII

Hissimusiikkia

Maaliskuussa 2016 terroristit räjäyttivät itsensä ja panoksensa kahdessa Brysselin keskeisessä paikassa: kansainvälisellä lentokentällä ja Maelbeekin metroasemalla. Olimme suunnitelleet jo pitkään matkaa Belgiaan, mutta epätietoisuus lentoliikenteen jatkuvuudesta viivästytti lopullista varausta. Saimme viimein helpottavan tiedon, että liikenneyhteydet olivat palanneet normaaleiksi. Matkavastaavamme kääri hihansa ja etsi meille sekä lennot että hotellit. Kun tiedot saapuivat sähköpostiini, en voinut itselleni mitään ja murjaisin huonon vitsin: ”Huoneistomme lähin metroasema on tietenkin Maelbeek”. Hänen vastausviestinsä koostui kahdesta sanasta: ”Ei ole!”

Lensimme Amsterdamin kautta Brysseliin, jossa hyppäsimme junaan, joka kuljetti meidät Bruggeen. Kahden yön ja intensiivisen museopäivän jälkeen nousimme jälleen junaan ja palasimme Brysseliin. Noukimme aseman edustalta taksin, koska ajattelimme sen olevan vaivattomin tapa päästä huoneistollemme. Kuljettaja osasi sekä ajaa että puhua jalkapallosta samanaikaisesti. Maisemat vaihtuivat nopeasti. Muutaman minuutin kuluttua hän kirosi itsekseen, kaarsi auton jalkakäytävälle ja kääntyi puoleemme. Hän valitteli, että ei voi viedä meitä lähemmäksi, koska tie edessämme oli suljettu liikenteeltä. Se oli hänen mukaansa melko yleistä näillä kulmilla. Hän osoitti kädellään suunnan ja sanoi kohteemme olevan alle 500 metrin päässä vasemmalla.

Maksoimme kyydistä ja kuljettaja nosti laukkumme kadulle. Kohotin katseeni ja näin kadun päässä aiemmilta matkoiltani tuttuja korkeita hallintorakennuksia. Pidin vielä suuni supussa. Kuljimme aluksi toista sataa metriä alamäkeen ja nousimme toisen mokoman. Euroopan unionin keskeiset maamerkit olivat yhä lähempänä. Ohitimme kävellessämme useita virastoja, joiden lasipinnoilla kerrottiin, että valmiutta oli nostettu tasolle keltainen. Omalla ulko-ovellamme odotti näppäimistö. Matkavastaavamme naputteli oikeat numerot, mutta helpottavaa lukon naksahdusta ei kuulunut. Pikaisen papereiden selaamisen jälkeen totesimme olevamme kaksi tuntia liian aikaisessa. Päätimme syödä pitkän lounaan läheisessä ravintolassa. Käännyimme ympäri ja laskeuduimme takaisin kadun pohjalle. Vasemmalla puolellamme avautui pieni ja kukoistava puisto, jonka laidalta erottui metroaseman kyltti: Maelbeek.

Kello tuli pykälään, mutta ovi ei avautunut. Matkavastaava soitti varauskeskukseen ja sai uuden koodin. Pääsimme sisälle. Naureskelimme hississä alkupäivän kommelluksille ja huoneiston sijainnille. Kuulimme samassa yksinkertaisen ja hiljaisen jysähdyksen. Hissi pysähtyi. Katsoimme toisiamme. Se ei ollut räjähdys. Olimme jumissa. Soitin hissiyhtiön valvomoon. Hälytysääni pirahti useita kertoja, ja sekunnit matelivat ennen kuin virkailija vastasi. Selvitin asiamme ja osoitteemme. Seurasi pitkä hiljaisuus. Ääni tokaisi, että hissin huoltosopimus oli umpeutunut. Matkavastaavamme puuttui keskusteluun ja vastasi topakasti: ”Meille on aivan samantekevää onko sopimus voimassa vai ei. Olemme yhtiönne hississä, ja se ei liiku. Teidän tehtävänne on hoitaa meidät ulos”. Linja vaikeni. Virkailija pyysi soittamaan uudestaan kymmenen minuutin kuluttua. Puhelu päättyi. Matkavastaavamme soitti välittömästi varauskeskukseen ja kertoi tilanteemme. Vartin kuluttua saimme helpottavan tiedon: huoltomies on matkalla.

Vietimme melkoista laatuaikaa brysseliläisessä hississä. Kaikki muistamamme vitsit oli kerrottu alle puolessa tunnissa eikä kukaan oikein innostunut syvällisemmästä filosofisesta keskustelusta. Kirjallisuuden ilmiöitä sivusimme pintapuolisesti. Olin aivan varma, että hiljaisina hetkinä tunkeutui jostakin helikopterin roottorien jyminä seuraamme. Kun viimein pääsimme vankeudestamme, olimme hiestä märkiä. Hissin peili oli kosteuden läpitunkema. Huoneistomme palohälytin helähti soimaan aina, kun joku meistä viidestä avasi pesuhuoneen oven ja vesihöyry livahti huoneistoon. Yllämme todellakin kaarteli helikopteri tai useampi.

Kosteuden läpitunkema peili hississä.

Helikopterit lakkasivat lentämästä ensimmäisen päivän iltana ja naapurustoon laskeutui hiljaisuus. Käytimme Maelbeekin metroasemaa huoletta kolmena päivänä. Paluumatkalla teimme jälleen välilaskun Amsterdamissa ja luimme uutisia. Helikopterit olivat palanneet kortteleihin heti varhaisen lähtömme jälkeen, ja alueella tehtiin lukuisia terrorismiin kytkeytyviä pidätyksiä.

Seuraavalla matkallamme hissiin asteli vain yksi meistä seurueemme matkalaukkujen kanssa. Muut käyttivät portaita. Se ei johtunut mahdollisesta terrorismiuhasta, vaan muistosta belgialaisen hissiyhtiön asiakaspalvelusta: 45 minuuttia lomasta on pitkä aika tuhlattavaksi pienessä ja hikisessä kopissa.