Kirjoittajan kyyneleet 2017

Päivälleen vuosi sitten voimasi ehtyivät.
     Kirjoittajan kyyneleet eivät ole vielä kuivuneet, ja pullon pohjalla on vielä yksi annos jäljellä. Lasiin kaadetut pisarat ovat lämmittäneet hiljaisia surun hetkiä, ja musiikki valaissut monia iltoja, mutta en ole voinut koskea tärkeimpiin levyihin, jotka sisältävät lämpimiä muistoja lapsuuteni ja nuoruuteni kodista.
     Sain tiedon sairaudestasi syyskuun yhdeksäntenä päivänä. Kerroin vain muutamalle läheiselle ystävälleni suunnattomasta taakastasi. Halusin säästää sanoja ja energiaa, jotta jaksaisin ja pystyisin keskustelemaan kanssasi.
     Muutamia viikkoja myöhemmin sain nimipäivälahjaksi Bruce Springsteenin Born to Run -omaelämäkerran ja uraa valaisevan Chapter and Verse -kokoelmalevyn.
     Kirjan nimenä on sävelmä, joka valoi perustuksen suhteelleni artistin musiikkiin. Kuulin sen ensimmäisen kerran rätisevästä monoradiosta, jonka oli perinyt sinun äidiltäsi vuotta aiemmin. Olin seuraavana aamuna lähdössä elämäni toiselle ulkomaanmatkalle ja ensimmäiselle ilman vanhempiani. Kitarat täyttivät ilmatilan ja kappaleesta huokui aivan ainutlaatuinen ja erityinen äänimaailma. Laulu kertoi huumaavasta kaipuusta vapauteen.
     En koskaan tahtonut juosta, karata pois luotanne. Kotini tarjosi pakopaikan kaikesta pahasta, jota elämässäni muualla kohtasin. Sinä ja isä rakensitte huoneestani turvallisen. Minulla ei ollut mitään syytä sulkea rakkaita ihmisiä elämästäni tai vakaita ovia takanani.
     Springsteenin kirja ja kokoelmalevy lepäävät yhä avaamattomina yöpöydälläni. En osaa määritellä onko tämä vuosi ollut katumusharjoitus, suruaika vai yritys säilyttää hento yhteys viimeisiin päiviisi.
     Sytytän tänä iltana kynttilän sinun ja isän muistolle, kaadan lasiin viimeisen annoksen viskipullosta, avaan kirjan ja asetan levyn soittimeen. Palaan mielessäni kauniiseen kesäiltaan, jolloin kuulin Born to Runin ensimmäisen kerran. Sinä ja isä nukutte huoneessanne eteiskäytävän toisella puolella, ja minua jännittää seuraavana päivänä alkava matka.
     Minun ei tarvitse edelleenkään juosta, sillä myös henki voi olla vapaa ja toteuttaa itseään, leijua turvallisesti ilmassa vailla ennakkoluuloja ja kahleita.

Täydellisten ideoiden maailma

Istuin nälkäisenä barcelonalaisessa ravintolassa kesäkuussa 2013 ja odotin tilaamiani tapaksia. Katseeni vaelsi ympäri salia. Huomasin lampun, joka näytti tutulta. Hetken kuluttua iski oivallus. Olin nähnyt samanlaisen valaisimen turenkilaisessa rautakaupassa. Oli siis todennäköistä, että tulisin näkemään mallin vielä monta kertaa, sillä sitä valmistaa yhä edelleen ruotsalainen huonekalujätti. Tavarat liikkuvat vikkelästi maailmalla.

Kesällä 2008 kuljimme ystävien kanssa Tallinnan uudessa ylpeydessä, taidemuseo Kumussa. Suurimman vaikutuksen teki pieni ja yksinkertainen oivallus eikä suinkaan kuvataide tai rakennuksen arkkitehtuuri, joita olimme tulleet ihailemaan. Pysähdyin virolaisen 1930-luvun taiteen edessä ja havaitsin muutamassa työssä Jugend/Art Deco–vaikutteita, joita henkivät myös saman aikakauden suomalaiset teokset. Kun Suomessa nuoret Tulenkantajat pohtivat ikkunoiden avaamista Eurooppaan, oli Virolla sinne suora maayhteys. Esteettinen näkemys ja taiteen hurmoksen kokemus yhdistyivät. Virtaukset kulkivat nopeasti maasta toiseen.

Saksalainen filosofi Karl Jaspers kehitti mielenkiintoisen käsitteen akseliaika. Noin 800-200 vuotta ennen ajanlaskumme alkua käynnistyi henkinen prosessi, joka yhä määrittää maailmaamme. Esimerkiksi Intiassa, Iranissa, Kiinassa, Kreikassa ja Palestiinassa ilmaantui monta poikkeuksellisen korkeatasoista ajattelijaa, jotka varsin itsenäisesti loivat ajatusjärjestelmiä, joiden peruskategorioita seuraamme yhä. Ihminen tiedosti muun muassa elämän sattumanvaraisuuden, oman olemisensa rajat, hyvän ja pahan eron ja paikkansa maailmankaikkeudessa. Samankaltaisia ideoita syntyi kulttuurirajoista huolimatta, mutta tietenkin paikalliset olosuhteet löivät omat leimansa jokaiseen systeemiin. Yksittäisten ajattelijoiden mielissä piilevä epävarmuus avasi oven uusille ja rajattomille mahdollisuuksille.

Muistako jakson Kolmas kivi auringosta -televisiosarjasta, jossa Dick Solomon lähtee kuokkimaan kirjanjulkistamistilaisuuteen? Hän on mustasukkainen kirjailijalle ja syyttää tuohtuneena tämän teosta plagiaatiksi. Peruste on yksinkertainen. Kirjassa ei ole yhtään sanaa, jota ei löytyisi englannin sanakirjasta. Esimerkki on yksinkertainen, mutta erittäin osuva. Se saa kysymään, mikä oikeastaan on alkuperäinen idea? Aatehistorioitsija Arthur O. Lovejoyn vastaa mielenkiintoisella tavalla: ideoita ja ajattelua voi ja pitää tutkia tieteenalojen, kielten ja maiden rajoja kunnioittamatta. Miksi? Koska ideat eivät kunnioita rajoja, vaan kulkevat vapaasti kaikkien niiden yli. Tämä johtaa myös siihen, että alkuperäisiä ideoita syntyy vain harvoin. Oikeastaan kaikki on vain olemassa olevien ideoiden yhdistämistä, ja parhaimmillaan uudella ja mielikuvituksellisella tavalla. Ideat ovat kytköksiä.

Muutamia vuosia sitten luin kaksi espanjalaisen menestyskirjailijan trilleriä. Jälkimmäisen maailmassa kahlasin vastentahtoisesti toista viikkoa, mutta en silti jättänyt teosta kesken. Lukuprosessin aikana vahvistui käsitys, että tunsin molemmat tarinat entuudestaan. Ensimmäisen juoni perustui Kadonneen aarteen metsästäjät -elokuvaan ja toisen Enkelit ja demonit -romaaniin. Oliko kirjailija varastanut ideansa ja syyllistynyt tekijänoikeusloukkaukseen? Itse asiassa vastaus molempiin kysymyksiin on kielteinen. Tekijänoikeus ei suojaa ideaa, tietoa, teoriaa tai periaatetta. Sen sijaan se suojaa itsenäistä ja omaperäistä ilmenemismuotoa. Samasta juonesta voi kehittää useamman yksitäisen teoksen, mutta sellaisenaan tekstiä ei voi laillisesti kopioida. 

Tekijällä on oikeus teokseensa. Jos toisen itsenäisen ajattelun ja kehitystyön tuloksen, teoksen, voisi korvauksetta kopioida ja ottaa omaan käyttöönsä, johtaisi se tilanteeseen, jossa vahvin, häikäilemättömin ja moraalittomin voittaisi aina. Silloinhan myös kovimmin ja äänekkäimmin huutavan pitäisi voittaa väittely.

Alkuperäisiä ideoita ei kenties esiinny missään muualla kuin Platonin filosofiassa, ja kaikki luomuksemme saattavat olla kopioita täydellisestä muodosta. Sen ei pitäisi estää mieltämme toimimasta, vaan kannustaa yhdistelemään asioita uudella ja mielikuvituksellisella tavalla.Toiset saattavat odottaa koko ikänsä täydellistä aloittamishetkeä, ja joillekin se päivä ei koskaan valkene. Vai olisiko oikea hetki juuri tässä ja nyt? Puolivalmiit ideat odottavat yhdistäjäänsä.


Fintellektuaalinen manifesti XXXVI

Coldplay: Paradise (2011)

Guy Berryman, Jonny Buckland, Will Champion ja Chris Martin voisivat kantaa yllään viittaa, johon on kirjailtu kolme sanaa: The Fab Four. Kuten hyvin tiedämme, on popmusiikin historia myöntänyt määritelmän toiselle ryhmälle, ja nimen on napannut puolestaan edellistä kunnioittava kalifornialainen tribuuttibändi. Toisaalta neljän aiemmin mainitun miehen yhtye voitaisiin tuntea myös nimellä Pectoralz tai Starfish, ellei Coldplay olisi vapautunut käyttöön juuri oikealla hetkellä.

Olisi helppoa leimata yhtyeen koko ura itsensä ja omien tunnemyrskyjen ympärillä pyörimiseksi. Coldplay on oikeastaan luonut itsestään musiikillisen taideteoksen: albumi albumilta he ovat päässeet lähemmäksi henkilökohtaista totuutta, ja kenties lopullisesti pysähtyneet sen äärelle. Samaan aikaan on sävelmaailma tehnyt kaarroksen vaihtoehtorockista erittäin raskaaksi pehmorockiksi, ja alkuaikojen hämyisät Camdenin klubit muuttuneet maailman merkittävimmiksi stadioneiksi.

Mylo Xyloto on yhtyeen viides albumi. Se on kokonaisuus, jota voisi myös luonnehtia taustatarinansa ansiosta rock-oopperaksi. Kertomuksen tapahtumapaikaksi on luotu kuvitteellinen orwellilainen yhteiskunta, Silencia. Lohtua kaiken ankaruuden keskelle luovat värikkäät graffitit ja vapautta henkivä musiikki. Rakkauden ja taivaan kuvasto kannattelee useampaa sävelmää.

Paradise kirkastaa albumin keskeisimmät teemat. Selkärankaan piirtyvä kosketinsoitinintro levittää ympärilleen hartaan tunnelman ja jouset nousevat kuljettamaan yksinkertaista sanomaa. Kuulija odottaa seuraavaa siirtoa, ja juuri silloin bassosävelet kaappaavat huomion. Yhtye soi kuin yhtenäinen olento ja selkärangassa kaikuvat tuhansien vuosien totuudet. Paradise katsoo elämää naisen silmillä. Lapsena hän kuvitteli maailman olevan toisenlainen kuin ympärillä vellova ankara todellisuus, joka iskee halutessaan rautaiset saappaansa sormille. Sanat ja sävelet henkivät sekä toivoa paremmasta että vapautta toteuttaa itseään, käydä ulko-ovesta ilman pelkoa. Kappaleen kertosäkeen kuoronostatukset saavat avaamaan verhot ja odottamaan uuden auringon nousua. Viimeisen etapin käynnistävät kiihkeät jouset, jotka hajottavat myrskyn. Paratiisi antaa lupauksen itsestään.

Hyvät kuulijat, antakaa näiden sävelten täyttää mielenne hyvällä ololla ja kuvitelkaa se hetki tai paikka, joka on lähimpänä käsitystänne paratiisista. Sulkekaa silmänne pimeällä uhkaavalta maailmalta ja aistikaa valot ja värit, jotka palauttavat kasvoillenne syksyn heikentämän hymyn. 


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (marraskuu 2017)

Me terroiristit

Equisheimin kaupunki Alsacessa on kaunis. Keskiaikainen muuri kätkee sisäänsä kivettyjä katuja, jotka kutsuvat kulkemaan menneiden ihmisten jalanjäljissä, ja värikkäitä taloja, joilla jokaisella on lukuisia tarinoita kerrottavanaan. Seurueemme liikkuu reippaasti ja tarkkailee ympäristöä. Myöhemmin valokuva paljastaa, että valppaat kulkijat säilyttivät viiden metrin etäisyyden toisiinsa. Edellisen päivän sotamuseovierailu Luxemburgin Dikrechissä (saksaksi Diekirch) oli jättänyt vahvan jäljen kollektiiviseen muistiin. Kuva on kuin kohtaus museon dioramasta.

Ylämäen jälkeen löydämme hakemamme aukon muurista ja olemme pian perillä kohteessamme. Zinckin viinitalo toivottaa seurueen tervetulleeksi. Viehättävä opas johdattaa meidät kierrokselle. Näemme viinisammiot, pullotuslinjan ja pakkaamon. Täältä on joskus lähtenyt liikkeelle valkoviinipullo, joka odottaa kotimaassa Alkon myymälän hyllyssä. Kierroksen kesto on sopiva, saamme riittävästi informaatiota ja annos sulaa mielessä kevyesti. Sen jälkeen koittaa hetki, jota olemme odottaneet. Opas nostaa eteemme kaksi pientä sankoa ja neljä viinilasia. Yksi seurueemme jäsenistä kohottaa hieman kulmiaan, ja kolmen muun silmät kirkastuvat.

Viinit seuraavat toisiaan. Rypäleiden nimet ovat tuttuja: Pinot Blanc, Riesling, Pinot Gris ja Gewürtztraminer. Oppaamme kertoo kunkin ominaisuuksista ja talon viljelyksistä. Pyörittelemme viinejä laseissa, tutkimme kyyneleitä, haemme tuttuja tuoksuja ja analysoimme makuja. Maistelemme innolla ja syljemme suussa pyörineen mitallisen sankoon. Kirjoitan lyhyitä luonnehdintoja muistikirjan taskusta löytyneelle paperille. Paul ja Philippe Zinck käyvät esittäytymässä ja vaihtavat muutaman sanan kanssamme. Kehumme heidän tuotteittaan ja asiantuntevaa opasta. He hymyilevät ja ovat luontaisesti kohteliaita. Tunnemme itsemme erittäin onnekkaiksi.

Löydämme viineistä eroja ja jokaiselle muodostuu vähitellen käsitys omasta lempirypäleestä. Kaikki ovat oikeassa. Kiinnitämme huomiomme muutamassa etiketissä esiintyvään kuvaan: viinilasista kasvaa juuret maahan. Näiden viinien ero perustuotteisiin on ilmeinen, ja etiketissä esiintyvä sana terroir korostaa laatua entisestään. Oppaamme selittää sekä käsitteen että viljelmän maaperän ja mikroilmaston merkitystä. Maistelemme sanaa suussamme. Crand Cru -viinessä aromit tulevat vielä voimakkaammin iholle, ja kunkin viinitarhan nimi etiketissä tekee tarinasta entistä kiehtovamman.

Eteenpäin, kohti Zinckin viinitaloa!

Maistelukierroksen puolivälissä yksi seurueemme jäsenistä lausuu: ”Pittääkö näitä vielä montaa maistella?” Naurahdamme ja kerromme saavuttaneemme vasta puolimatkan krouvin. Hän korjaa välittömästi sanomisiaan: ”Tarkoitan, että milloin voi lopettaa syljeskelyn ja saa aloittaa juomisen.”

Olemme hetken hiljaa. Kilautamme lopulta lasimme yhteen ja hymyilemme. Meistä on juuri tullut terroiristeja. Auringonvalo lankeaa lasioven läpi huoneeseen.