Valitsin listalleni kymmenen mielenkiintoista albumia, jotka päätyivät kerta toisensa jälkeen soittimeen. Ne sisältävät elementtejä, jotka joko ruokkivat mielikuvitusta tai saavat arjen raskauttaman mielen nousemaan vielä kerran kaiken harmauden yläpuolelle. Levyt on julkaistu vuoden 2017 joulukuun alusta marraskuun 2018 loppuun ulottuvalla aikajänteellä.
Elvis Costello & The Imposters: Look Now
Teknisesti levy hipoo täydellisyyttä, mutta onneksi Costellon ääni luo inhimillisen ja tarvittavan särön kauniiseen pintaan. Vaikka Artisti ei huuda rokin ilosanomaa, kannattaa volyymi nostaa niin korkealle kuin on vain mahdollista, sillä monipuoliset sävyt ja taitavat sovitukset saavat lanteet notkumaan hetkittäin. Tällainen albumi puolustaa aina paikkaansa itselle omistetun illan soittolistalla.
Roger Daltrey: As Long as I Have You
Daltreyn ääni ei ole aivan entisensä, mutta hän on oikeastaan aina liikkunut kireyden rajamailla. 74-vuoden iässä sama kireys kertoo tiukasta asenteesta: laulaja ei suostu antamaan periks ja liikkuu näissä maisemissa kuin kotonaan. Sisäinen lämpö levylle valittua musiikkia kohtaan saa kappaleet kuulostamaan itseään täyteläisemmiltä. Kokenut muusikko tuntee rajansa ja osaa kääntää kaiken täydellisesti edukseen.
Marianne Faithfull: Negative Capabilty
Kun artisti on nähnyt ja kokenut kaiken, on aika tehdä tilinpäätös. Tämä ei kenties ole Faithfullin uran pääteasema, mutta kaihoisa yleisilme kertoo jotakin olennaista lopullisuudesta. Ed Harcourtin luotsaama yhtye tekee hienoa jälkeä ja vierailevat artistit luovat uusia todellisuuden tasoja. Elämän karheus tekee albumista vastustamattoman, jopa kauniin.
Brian Fallon: Sleepwalkers
The Gaslight Anthemin keulakuva Brian Fallon ajaa mutkaisella tiellä, mutta vie albuminsa lopulta liput hulmuten maaliin. Vain todellinen kyynikko ei pysty nauttimaan näiden haikeiden ja romanttisten kappaleiden tunnelmasta. Artisti on tavoittanut hyvin olennaisia asioita amerikkalaisesta sielusta ja laajasta musiikkiperinteestä. Viattomuus ja tummat sävyt kulkevat käsi kädessä ja tukevat toisiaan.
Robert Finley: Goin’ Platinum!
Soitto on kauttaaltaan riittävän ilmavaa ja muusikoilla pysyy tärkeä tehtävä kirkkaana mielessä: Robert Finleyn rouhea ääni säilyy koko ajan pääosassa. Valokeila lankeaa mieheen, joka ei enää häikäisty vaan häikäisee. Kun Finleyn vuosien karhentama falsetti häipyy kaikuna hiljaisuuteen viimeisen kappaleen Holy Wine päättyessä, on kuulijan olo kuin ehtoollisen jäljiltä: puhtaana kaikista muinaisista synneistä.
Mark Knopfler: Down The Road Wherever
Soolourallaan on Mark Knopfler ollut taitava yhdistämään rockelementtejä perinteisempään amerikkalaiseen ja brittiläiseen musiikkiin. Parhaimmillaan liitto on soinut kirkkaana, mutta parilla aiemmalla albumilla nousukiitoa oli vaikea havaita. Ei tämäkään levy suuria yllätyksiä tarjoa, mutta nyt hän vaikuttaa olevan sinut itsensä kanssa. Se puolestaan saa kappaleet kuulostamaan monta astetta paremmalta. Maisemat vaihtuvat, mutta kitara pysyy tukevasti Knopflerin kädessä.
The Magpie Salute: High Water I
Kappaleiden laaja kirjo luo aluksi kuvan suuntaa vailla kulkevasta yhtyeestä, mutta arvaamatonta se ei ole. Tätä on amerikkalainen musiikkiperinne parhaimmillaan: tarkoituksellisen värikästä ja tyylitietoisen monipuolista. Sister Moon nousee vuoden parhaiden kappaleiden eksklusiiviseen joukkoon.z
Kacey Musgraves: Golden Hour
Kaunis ääni saa kappaleet hehkumaan. Albumi henkii aikuisuuden seuraavaa askelta, jonka kunkin laulun kertoja on valmis ottamaan varauksellisella ilolla vastaan. Musgraves luo sävelillä valoa ympärilleen, ja talven pimeinä hetkinä kuulija osa arvostaa sitä kaikkein eniten. Kevyt ja ilmava musiikki kuljettaa mukanaan.
Nathaniel Rateliff & The Night Sweats: Tearing at the Seams
Rateliffin ääni kuulostaa yhä varmemmalta, sävykkäämmältä ja tuhdimmalta, ja soittajat ovat hieman rauhoittuneet edellisen studioalbumin jälkeen. Kaikkea ei enää tarvitse ladata jokaiseen kappaleeseen: juna kulkee, mutta pysyy tiukasti raiteilla. Näissä tekijöissä lepäävät sekä levyn vahvuudet että heikkoudet. Raivoisa hyökkäysvaihe on saatu päätökseen. On aika vakiinnuttaa tilanne, käydä hetkeksi puolustusasemiin ja näyttää muille muskeleita. Onneksi heikkoudet jäävät vahvuuksien taakse piiloon ja albumi osoittautuu tasapainoiseksi kokonaisuudeksi: tämän junan konduktööri tietää, mihin olemme matkalla ja milloin olemme perillä.
Paul Weller: True Meanings
Wellerin uusi albumi pysäyttää ajan ja antaa tilaa pohtia suuria kysymyksiä. Se askeltaa viileästi ja määrätietoisesti ensimmäisistä sävelistä aina viimeisiin kaikuihin saakka. Loistavat sovitukset täydentävät kokonaisuuden, ja kuulijan on istuttava aistimaan musiikin kasvava voima. Weller maalaa musiikkinsa pienin ja tarkoin vedoin: mitään ei tarvitse lisätä tai poistaa. Aivan kuin hän haluaisi kertoa, että juuri tämä käsillä oleva hetki on täydellinen juuri näin. ”Kuin kamarimusikkia”, totesi hyvä ystäväni.
Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (tammikuu 2019)
