Albumin yhdeksästä raidasta seitsemän on Kincaidin ja kumppaneiden omaa tuotantoa, ja niistä voisi nostaa minkä tahansa viikonlopun säveleksi. Kaikkein ilmeisin valinta on tietenkin levyn aloittava Gettysburg. Sen ensimmäiset voimakkaat soinnut johdattavat meidät raskaaseen teemaan, taisteluun, joka vaati kymmenien tuhansien sotilaiden hengen. Yhtye syöksyy eteenpäin sopivan rennolla, mutta terävällä otteella. Soitto tukee koko ajan sanomaa. Rumpali saa hetkensä toisen kertosäkeen jälkeen, aivan kuin yhden tahdin aikana kaikuisi menneisyydestä vaimea tykkituli.
Muistolaatta ja kummitteleva taistelukenttä rakentavat miljöön aikamatkalle, jonne laulaja meidät askel askeleelta johdattaa. Hän tekee sen pienin elein ja tekstillä, jota meidän on helppo seurata. Laulun kolmeen säkeistöön, kertosäkeisiin ja väliosaan on onnistuttu siirtämään kokonainen historiallinen kertomus: taistelu, ihmiskohtalot ja kertojan suvun oma historia. Rivejä ei ole paljon, mutta valistunut kuulija osaa täyttää aukot. Tunnemme ihollamme viileän kosketuksen, kun valkoinen kuu loistaa sotilaiden hautojen yllä ja juuri silloin sekä harmaat että siniset rivit marssivat ikuisesti toisiaan kohti.
Gettysburg kertoo Yhdysvaltojen sisällissodan merkittävästä taistelusta. Se voisi toisaalta kuvata mitä tahansa taistelua tai sotaa. Kuvasto on tuttu ja sanoista huokuu historian läsnäolo. Kaikesta huolimatta, se ei ole ylistyslaulu kummallekaan sodan osapuolelle, vaan kertomus tappioista ja menetyksistä, taistelukentälle kadotetuista elämistä ja äitien kyynelistä. Se yhdistää menneet ja nykyiset sukupolvet.
Hyvät kuulijat, toivottavasti maailma on hetkittäin edes hyvä, sillä The Brandos ansaitsee meidän huomiomme, ja me heidän musiikkinsa.
Keimo "Kemu" Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (Heinäkuu 1988)
