Yksinkertainen yhtälö

Papin ääni jyrisi kappelissa, ja kielikuvat olivat vaikuttavia. Matkasimme kadotukseen ja helvettiin, synnit ja maailman vitsaukset painoivat hartioitamme. Kuulin kuinka maanpäällistä tuskaista raatamista seuraisi raastava kiirastuli, elleivät sanankuulijat tekisi juuri niin kuin hän opetti. Tunnelin pää pysyi pimeänä eikä toivo pilkahtanut synkkien pilvien takaa. Armoa, rakkautta tai valoa hän ei maininnut kertaakaan. Jouluaaton 1996 jälkeen en ole käynyt kuulemassa joulusaarnoja.

Muutamaa kuukautta myöhemmin pistäydyin kotikaupungissani Joensuussa. Olin matkalla ravintolaan illalliselle läheisen ystäväni kanssa, kun ärhäkät huudot repivät rauhallisen kävelyhetkemme riekaleiksi. Näimme kuinka kaksi nuorta miestä lähestyi uhkaavasti romanimiestä, joka liikkui selkä edellä vastakkaiseen suuntaan. Tämän takana kaksi romaninaista yritti päästä kauemmaksi huutajista. Nuorilla miehillä oli yllään pilottitakit, ja hiukset oli ajeltu lyhyiksi. Rasistiset solvaukset täyttivät ilman, ja toinen miehistä vahvisti sanomaansa heiluttelemalla autoharjaa. Tilanne laukesi, kun pakenijat viimein pääsivät kulman taakse. Nuoret miehet kääntyivät ympäri ja nauroivat. Samalla hetkellä tyylikkäästi pukeutunut keski-ikäinen mies lähestyi reippain askelin nuoria, kohotti kätensä ja laski sen toisen nuorukaisen olalle. ”Hyvin tehty pojat, jatkakaa samaan malliin”, hän sanoi ja käveli hymyillen tiehensä.

Skinhead-liike kukoisti Joensuussa alueella, jonka asukkaat joutuivat nopean rakennemuutoksen uhreiksi. Työpaikat katosivat, ja lamassa rämpivä maa leikkasi kansalaistensa hyvinvoinnista melkoisen siivun. Lasku lankesi lapsille ja nuorille, joille ei annettu toivoa paremmasta tai luotu mahdollisuuksia toisenlaisiin omakohtaisiin kokemuksiin. Heidän maailmansa rajat olivat lähellä. Työttömyys ja epätoivo periytyivät sukupolvelta seuraavalle.

Pilottitakkisilla nuorilla miehillä on vihdoinkin oma äänitorvi eduskunnassa, ja heidän liikkeensä on löytänyt henkisen kodin puolueesta, joka on koonnut yhteen varsin kirjavan joukon tyytymättömiä kansalaisia ja ryhmiä. He eivät enää liiku omassa kapeassa maailmassaan yksin, vaan yrittävät yhdessä kaltaistensa kanssa luoda ympäröivän yhteiskunnan sen kuvaksi. Pitäisikö meidän viimein pysähtyä miettimään, missä haluamme olla tämän vuosikymmenen lopulla, ja kuinka laajaksi tuo joukko ehtii siihen mennessä kasvaa? Kuinka moni laskee käden heidän olalleen ja kehuu hyvää suoritusta?

Väsynyt ja moralistinen saarna ilman konkreettisia lupauksia ei luo uskoa parempaan huomiseen. Jos se esittää nykyhetken yhtenä kärsimysten tienä, putoavat kintaat epätoivoisten kuulijoiden käsistä. Ehkä jonakin päivänä löydämme jälleen joulun sanoman ja kuulemme innostavia puheita valoisasta tulevaisuudesta.


Fintellektuaalinen manifesti X

Cassandra Wilson: Strange Fruit (2015)

Eleanora Faganin eli Billie Holidayn (1915-1959) syntymästä on kulunut sata vuotta. Taiteilija ei jättänyt pelkästään merkittävää jälkeä aikakautensa jazz-musiikkiin, vaan elämäntyö heijastuu vuosikymmenten yli ja rikkoo yhä lajityyppien rajoja. Hän loi parhaimpina vuosinaan ainutlaatuisen tavan laulaa. Ääni soi kuin instrumentti taitavan muusikon käsissä, ja siitä kumpusi loisteliasta improvisaatiota. Se oli koulimaton, toisinaan erittäin ohut ja lopulta melko hauras, mutta Lady Dayn synnyttämät sävelet kaikuvat yhä musiikin historiassa
Abel Meeropol (1903-1986), taitelijanimeltään Lewis Allan, oli puolestaan amerikkalainen opettaja, kirjailija ja lauluntekijä, joka kirjoitti merkittävän rasismin vastaisen ja ihmisyyttä puolustavan runon. Se sai alkunsa valokuvasta, jossa joukko indianalaisia seisoo todistamassa kahden afroamerikkalaisen, Thomas Shippin ja Abram Smithin kohtaloa. Miehet oli raahattu väkisin vankilasta, pahoinpidelty ja lopulta lynkattu.

Myöhemmin Allan sävelsi tekstinsä, ja valmis laulu päätyi Billie Holidaylle. Laulajan ensiesitys oli dramaattinen. Kappale oli säästetty illan viimeiseksi numeroksi. Ravintolasali hiljeni, valot sammuivat ja tarjoilijat eivät kulkeneet pöytien välissä. Yksinäinen valonheitin valaisi ainoastaan laulajan kasvoja. Kun kappale päättyi, ja valot jälleen syttyivät, oli laulaja poistunut esiintymislavalta ja tähden syntymä käynnistynyt.

Cassandra Wilson (s. 1955) on tarttunut tähän maineikkaaseen sävelmään. Kappaleen sovitus kunnioittaa alkuperäistä, mutta lähestyy sitä aivan uudesta kulmasta. Alkusoitto huokuu väkevää tunnelmaa ja antaa jo aavistuksen kylmäävistä sanoista. Wilsonin ääni soi pehmeästi ja näennäisen vaivattomasti, mutta määrätietoisesti. Välisoiton aikana erityisesti orkesterin jouset kohottavat tunnelman entistä dramaattisemmaksi, mutta muusikot malttavat palata vielä hetkeksi korkeuksista ja antaa tilaa Wilsonin laululle, joka hetkittäin luo illuusion kuiskauksesta. Lopussa soittajat pääsevät irti, mutta pystyvät yhä pidättelemään viimeistä raivonpurkausta. Riipivät kitarat, joista yksi on Wilsonin, maalavat raakoja kuvia. Nick Cave and the Bad Seeds -yhtyeen rytmiryhmä, rumpali Thomas Wydler ja basisti Martyn Casey, pitää kaiken tanakasti koossa, ja siihen seinään kaikki kanssamatkustajat voivat luottavaisin mielin nojata. Tulkinta on mestarillinen.

Hyvät kuulijat, toivon ettemme enää koskaan joutuisi näkemään uusia valokuvia rasismin verisestä sadosta: oudoista hedelmistä, joita puut kantavat.


Keimo "Kemu" Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (huhtikuu 2015)