Toisaalta tarina voisi alkaa toisesta nuoresta ihmisestä, musadiggarista, joka vieraili säännöllisesti toimituksessamme ja toi aina tullessaan uuden levyarvostelun. Nautin keskusteluista hänen kanssaan, vaikka olin vanhan liiton miehiä: 1960-luvun jälkeen mitään merkittävää ei ole julkaistu ja kevyen musiikin tähdet ovat pelkästään muovisia egoisteja. Tätä en tietenkään nuorelle miehelle koskaan kertonut, vaan kuuntelin kohteliaasti hänen intoiluaan ja esitin yleensä muutamia melko asiallisia kysymyksiä. Se sai hänet aina innostumaan enemmän. En yllättynyt, kun hän myöhemmin päätyi töihin radioon. Kuuntelen yhä mielelläni hänen ohjelmiaan.
Tarinan lähtölaukauksen saattoi myös ampua levykauppias, jonka liikkeessä piipahdin säännöllisesti perjantaisin työviikon päätteeksi. Rupattelimme maailman ilmiöistä ja tietenkin musiikista. Hän yritti vetää minut väkisin uudelle vuosikymmenelle, mutta 1980-luku ei tuntunut omaltani millään tasolla. Kaipasin stadionluokan esiintyjien sijasta pieniä ja hämyisiä klubeja, folk- ja bluesartisteja sekä inteemejä musiikkituokioita ja kelvollisesti kerrottuja tarinoita. Levykauppias oli armoitettu bluesmies, mutta piti silti mielensä avoimena kaikenlaiselle musiikille. Tein toisinaan pieniä myönnytyksiä, mutta jo muutaman vuoden tuttavuuden jälkeen ostin muutamia melko mainoita uutuusalbumeja ja surin yhdessä hänen kanssaan Stevie Ray Vaughanin surullista kohtaloa. Taisimme jopa kumota lasilliset viskiä liikkeen takahuoneessa hienon muusikon muistolle ja virtuoosimaiselle kitarankäsittelytaidolle. Tuohon kaikkeen vaadittiin vain pieni hetki eräänä jouluna.
Joulukuun alussa vuonna 1984 kauppias matkusti äänentoistoalan messuille Lontooseen. Pyysin häntä pitämään silmänsä ja korvansa auki, jotta voisi tuoda tullessaan neljä kappaletta Britannian singlelistan joulun ykköshittiä. Aluksi se oli vitsi, mutta kauppias innostui ja lupasi hoitaa asian. Hän halusi kuitenkin tietää, miksi levyjä piti olla neljä ja mikä sai minut haluamaan nimenomaisesti listaykkösen. Kerroin lahjoittavani ne naapurin mukavalle tytölle, levyarvosteluja kirjoittavalle nuorelle miehelle ja kahdelle kummilapselleni. Tahdoin osoittaa, ettei Loponen ollut vielä täysin kalkkeutunut ja sulkeutunut pelkästään menneiden vuosikymmenten musiikillisten haamujen seuraan. Kauppias nauroi ja lupasi perehtyä huolellisesti aiheeseen, sillä hän joutusi lopulta arvaamaan voittajan, koska matkan päättyessä olisi jouluun aikaa kolmatta viikkoa.
Pari päivää ennen joulua muistin sopimuksemme ja ryntäsin töiden jälkeen liikkeeseen. Tornitalon ikkunoissa loisti toinen toistaan kirkkaampia ja värikkäämpiä valoja. Levykauppiaan koristelut olivat hillitymmät: yksinkertainen kynttelikkö näyteikkunassa ja pieni enkeli kassakoneen vieressä. Nähdessään minut hän hymyili arvoituksellisesti ja poistui takahuoneeseen. Hän palasi mukanaan armeijan leipälaukku, jolla minun pitäisi kuljettaa lahjat saajiensa luokse, enkä saisi missään nimessä tutkia sisältöä ennalta. Naurahdin, mutta ymmärsin hänen olevan tosissaan. Lupasin tehdä juuri niin kuin hän halusi. Hän ojensi laukun ja kertoi olevansa varma, että siellä todellakin oli ykköshitti. Tiukka katse vakuutti myös minut. Se oli erittäin omituinen tunne.
Jouluaattona ensimmäinen pysähdyspaikkani oli veljeni koti. Viimeisen joulupuurolusikallisen jälkeen avasin viimein leipälaukun ja ojensin ensimmäisen levyn kummityttärelle. Petyin nähdessäni kansikuvan, joka oli mielestäni todella mauton. Kaiken lisäksi näin sanan ”Christmas”. Jäykistyin kauhusta, sillä ajattelin kauppiaan pilailevan kustannuksellani. Kummitytär kiljaisi terävästi. Jähmetyin täysin. Hän ryntäsi luokseni ja rutisti oikein kunnolla. Olin entistä hämmentyneempi. Seuraavassa paikassa myös kummipoikani oli silmin nähden liikuttunut lahjasta, vaikka yritti käyttäytyä hillitysti. Kolmannessa kohteessa musadiggarin isä puolestaan juoksi perääni ja ojensi minulle pullon hyvää italialaista punaviiniä. Olin todella ihmeissäni.
Suurimman yllätyksen koin iltapäivällä naapurissa. Viehättävä nuori lukiolainen halasi ja antoi minulle metallirasian, joka oli täynnä hänen leipomiaan herrasväen pikkuleipiä. Ojensin hänelle levyn eikä se ollutkaan viimeinen. Leipälaukkussa oli vielä viides, jonka kanteen oli teipinpalalla kiinnitetty hillitty englantilainen joulukortti. Kauppias oli kirjoittanut siihen koristeellisella käsialalla lyhyen joulutervehdyksen.
Kun viimein pääsin kotiin, asetin levyn soittimeen. Rumpujen ja syntetisaattoritaustan päällä kilahti joulukello kahdesti. Se loi vaikutelman melko perinteisestä joululaulusta. Aluksi olin pettynyt, mutta pian kappale kulki ennalta-arvaamattomaan suuntaan ja solistit vaihtuivat koko ajan. Kun irlantilainen artisti huudahti ”Well tonight, thank God it's them instead of you”, valuivat kyyneleet silmistäni. Olohuoneen täyttänyt musiikki osoitti, etteivät kaikki maailman rocktähdet ajatelleet ainoastaan itseään. Kohotin maljan mainiolle levykauppiaalle ja kuuntelin laulua yhä uudestaan kyntttilöiden valaistessa jouluyötä.
Loposen arkistosta: muistikirjamerkintä vuodelta 1992
