”Taide kulkee edellä – ja vartijat perässä”

Pimeydessä loistaa valo, joka heijastaa luolan takaseinälle varjoja, joista katselijat päättelevät millainen maailma on, ja kuinka se toimii. Valon ja varjojen leikin perusteella ihminen yrittää ymmärtää kaiken olennaisen sekä elämästä että ihmisyydestä ja kuinka kaikkeus on organisoitu. Platonin ideaopin mukaan maailma, jossa elämme, on vain heijastus ajattomasta ja tilattomasta todellisuudesta. Pystymme omassa kuplassamme aavistamaan vain pienen osan kokonaisuudesta, ja senkin yleensä väärin.

Jos emme päättelykykymme avulla voi selvittää kuinka asiat oikeasti ovat, miksi taitelijat puolestaan pyrkivät kuvamaan näkemäänsä ja kopioimaan kokemaansa maalauskankaalle tai veistoksiin. Miksi he astuvat vielä yhden askeleen kauemmaksi Platonin esittämästä aistihavainnoin saavuttamattomasta todellisesta maailmasta? Miksi he edes käsittelevät teoksissaan varjojen ja heijastusten kuvia?

Tein viikko sitten yllättävän matkan ihmisyyteen. Ihastelin kolmessa taidemuseossa kolmen eri taiteilijan teoksia ja mietin, ymmärränkö todella kaikkea näkemääni. Ensimmäisten pohdintojen jälkeen päätin olla itselleni armollinen ja pelkästään nauttia teoksista enkä analysoinut kaikkea puhki tai kyllästyttänyt kanssamatkaajia teoreettisilla esitelmillä estetiikasta tai taiteesta. Hylkäsin myös Platonin ideaopin. Heittäydyin silmät suljettuina lämpimään veteen ja näin enemmän, koska annoin tunteen viedä.

Ateneumin seinillä mustavalkoiset Henri Cartier-Bressonin valokuvat kuljettivat historiaan, jossa mies ja kamera pääsivät monta kertaa todistamaan juuri oikeaa hetkeä. Hän oli paikalla, kun valta vaihtui kiinassa ja Mao Zedongin joukot marssivat pääkaupunkiin. Hän kuvasi Mahatma Gandhin vain hetkeä ennen salamurhaa ja todisti lukuisia tapahtumia, joista olemme lukeneet kirjoista, ja dokumentoi eksoottisten kulttuurien erityispiirteitä.

Toisinaan taide on vaarallista, se loukkaa ja osoittaa epäkohtia, joista virallinen totuus vaikenee. Helsingin taidemuseon (HAM) toisen kerroksen salin kulmassa on joukko erimuotoisia pieniä taidokkaasti veistettyjä arkkuja, joissa jokaisessa on sisällä harjateräsputkia (betonirautaa). Asetelma on itsessään viaton, mutta seinälle asetettu selitys muuttaa hetkessä kaiken. Teos kuvaa lapsia, jotka kuolivat maanjäristyksessä sortuneissa rakennuksissa. Uhreilta olisi kenties vältytty, jos koulut olisi rakennettu vallitsevien ohjeiden mukaisesti. Kiinalainen taiteilija Ai Weiwei osoitti teoksellaan ahneuden ja piittaamattomuuden seuraukset, ja joutui itse vaikeuksiin. Jokainen arkuissa lepäävä putki on haettu sortuneiden koulujen runioista.

Jani Leinosen Tottelemattomuuskoulu Kiasmassa ylittää rajoja. Hän kommentoi aikaamme, leikittelee olemassa olevalla materiaalilla ja luo siten uusia merkityksiä. Omalla tavallaan merkittävin teos saattaa hyvinkin olla kirje Raisio-yhtiön lakimieheltä. Yhtiö oli valmis jopa oikeudellisiin toimiin taitelijaa kohtaan, koska tämä oli käyttänyt Elovena-paketista tuttua kansikuvaa, josta oli muokannut uudenlaisia variaatioita. Kiinassa valtio voi sulkea toisinajattelijan kotiarestiin tai vankilaan, mutta Suomessa taitelijan kimppuun käyminen olisi todennäköisesti vain tahrannut yhtiön omaa julkisuuskuvaa.

Onneksi keskuudessamme on tulkkeja, jotka esittävät meille sen, jota emme aina itse huomaa. Toisinaan taiteilijoiden täytyy näyttää meille pimeys, jotta näkisimme valon. Lopulta kaikki varjot pehmenevät vastavalossa, ja vartijat saavat juosta itsensä uuvuksiin.


Fintellektuaalinen manifesti XIV

Sufjan Stevens: Fourth of July (2015)

Me tarvitsemme Sufjan Stevensin kaltaisia muusikoita, jotka osaavat sekä kirjoittaa merkityksellisiä lauluja että maalata sävelillä maailmoja, joissa kuuntelija pääsee edes hetkeksi irti arjesta. Stevens on multi-instrumentalisti, joka löytää kappaleistaan olennaisimman eikä tuki äänimaisemaa. Lauluissa on useita kerroksia, mutta perusteellisesta rakentamisesta huolimatta kevyt ja tarkoituksenmukainen vaikutelma säilyy alusta loppuun. Kaikkea on riittävästi eikä turhuudelle jää sijaa, mikä osoittaa luontaista käsityötaitoa.

Carrie & Lowell on artistin seitsemäs studioalbumi, jolla on yksitoista hienoa kappaletta. Nimensä mukaisesti kiertyvät levyn teemat Stevensin äidin Carrien ja isäpuolen Lowellin ympärille. Ensin mainittu on kuitenkin laulujen kantava voima. Levy on leimallisesti kokonaisuus eikä siinä ole yhtään heikkoa lenkkiä. Kappalejärjestys on myös koottu erinomaisesti. Viisi ensimmäistä vie vääjäämättömästi kohti huipennusta ja viisi seuraavaa laskeutuu loogisesti kohti väistämätöntä loppua.

Kaiken keskellä seisoo komeasti Fourth of July, joka soi kauniisti ensimmäisistä sävelistä alkaen. Äänimaisema rakentuu vain muutaman instrumentin varaan. Ne tukevat kuulasta ja herkkää lauluääntä, ja silti tuotanto tuntuu täyteläiseltä kuin hyvä viini eikä siinä ei ole mitään liikaa ja tarina kohoaa kaiken tavanomaisuuden yläpuolelle. Carrie sairasti skitsofreniaa ja kaksisuuntaista mielialahäiriötä ja isäpuoli owell joutui puolestaan kantamaan kasvatusvastuun. Laulaja ei oikeastaan koskaan voinut viettää levollista ja rauhallista aikaa äitinsä kanssa. Fourth of July on äidin ja pojan välinen koskettava vuoropuhelu kuolinvuoteen äärellä. Stevens lataa sanoihin ja kielikuviin merkityksiä, jotka kauneudessaan nyrjäyttävät kuulijan sisäisen maailman ympäri. 

Sufjan Stevens ei sinänsä kulje uusilla poluilla, sillä monet artistit ovat purkaneet hankalaa äitisuhdetta tuotannossaan, kuten Roger Waters teki muhkealla The Wall -albumilla tai Chocolate Genius puki koskettaviksi sanoiksi yhä syvemmälle dementiaan ja muistamattomuuteen vajoavan äitinsä tarinan My Mom -kappaleessa. Mutta Sufjan Stevens vie kaiken askeleen pidemmälle: äiti on aina äiti.

Hyvät kuulijat, Fourth of July on kenties vuoden 2015 kaunein ja koskettavin laulu. Viimeisten haikeiden sävelten kadotessa tyhjään tilaan kappaleiden väliin, ovat kaikki kyyneleet aitoja, ja äidin pojalleen toistamat sanat ”We're all gonna die” soivat vielä pitkään mielessä.

Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (joulukuu 2015)