Carrie & Lowell on artistin seitsemäs studioalbumi, jolla on yksitoista hienoa kappaletta. Nimensä mukaisesti kiertyvät levyn teemat Stevensin äidin Carrien ja isäpuolen Lowellin ympärille. Ensin mainittu on kuitenkin laulujen kantava voima. Levy on leimallisesti kokonaisuus eikä siinä ole yhtään heikkoa lenkkiä. Kappalejärjestys on myös koottu erinomaisesti. Viisi ensimmäistä vie vääjäämättömästi kohti huipennusta ja viisi seuraavaa laskeutuu loogisesti kohti väistämätöntä loppua.
Kaiken keskellä seisoo komeasti Fourth of July, joka soi kauniisti ensimmäisistä sävelistä alkaen. Äänimaisema rakentuu vain muutaman instrumentin varaan. Ne tukevat kuulasta ja herkkää lauluääntä, ja silti tuotanto tuntuu täyteläiseltä kuin hyvä viini eikä siinä ei ole mitään liikaa ja tarina kohoaa kaiken tavanomaisuuden yläpuolelle. Carrie sairasti skitsofreniaa ja kaksisuuntaista mielialahäiriötä ja isäpuoli owell joutui puolestaan kantamaan kasvatusvastuun. Laulaja ei oikeastaan koskaan voinut viettää levollista ja rauhallista aikaa äitinsä kanssa. Fourth of July on äidin ja pojan välinen koskettava vuoropuhelu kuolinvuoteen äärellä. Stevens lataa sanoihin ja kielikuviin merkityksiä, jotka kauneudessaan nyrjäyttävät kuulijan sisäisen maailman ympäri.
Sufjan Stevens ei sinänsä kulje uusilla poluilla, sillä monet artistit ovat purkaneet hankalaa äitisuhdetta tuotannossaan, kuten Roger Waters teki muhkealla The Wall -albumilla tai Chocolate Genius puki koskettaviksi sanoiksi yhä syvemmälle dementiaan ja muistamattomuuteen vajoavan äitinsä tarinan My Mom -kappaleessa. Mutta Sufjan Stevens vie kaiken askeleen pidemmälle: äiti on aina äiti.
Hyvät kuulijat, Fourth of July on kenties vuoden 2015 kaunein ja koskettavin laulu. Viimeisten haikeiden sävelten kadotessa tyhjään tilaan kappaleiden väliin, ovat kaikki kyyneleet aitoja, ja äidin pojalleen toistamat sanat ”We're all gonna die” soivat vielä pitkään mielessä.
