”Miks vähän käyttäjiä kanteleen?”

Kevät tuo valon ja vihreyden, mutta kantaa mukanaan myös ongelmia. Hyvän ystäväni allergia puhkeaa jälleen, mutta täsmälääkkeellä se lievenee merkittävästi. Joitakin vuosia sitten hän varasi soittoajan yksityisen työterveyspalvelun lääkärille. Se järjestyi nopeasti. Hän tarvitsi reseptin sopivalle allergialääkkeelle. Lisähuolta aiheutti imetys, sillä lääke ei saanut vaikuttaa negatiivisesti pieneen lapseen. Lääkäri ilmoitti tylysti, että hänellä ei ole aikaa tutkia ja selvittää sopivaa tuotetta.

Ystäväni soitti melko vihastuneena työterveyspalvelun keskukseen. Avulias virkailija antoi numeron, josta oli mahdollista saada tietoa sopivista lääkkeistä. Toinen avulias henkilö ymmärsi ongelman ja tutki samaa kirjaa, joka lääkärillä olisi myös ollut käytössään. Hetken kuluttua hän ilmoitti kaksi sopivinta vaihtoehtoa. Ystäväni kiitti hyvästä palvelusta ja soitti uudemman kerran työterveyteen. Hän pyysi yhdistämään puhelun samaiselle lääkärille, koska ”reseptinkirjoitusoikeutta minulla ei vielä ole”. Me maksamme palveluista ja odotamme saavamme rahallemme vastikkeen, vaikka oikeasti olemme siirtyneet melko pitkälle itsepalveluyhteiskuntaan, jossa valelääkärit vaikuttavat seuraavalta loogiselta askeleelta.

Keskustelu erilaisten palveluiden yksityistämisestä ja säätelyn purkamisesta käy tällä hetkellä kiivaana. Kumpi on parempi vaihtoehto, julkinen vai yksityinen? Riittääkö pelkästään hyvä ja toimiva järjestelmä vai pitääkö sen olla paras? Miten paras tai parempi määritellään? Kieltämättä säätely toisinaan estää järkevän toiminnan, mutta yhtälailla se myös suojelee heikommassa asemassa olevaa. Julkisen palvelun ja yritystoiminnan suurin ero on yksinkertainen, jälkimmäinen pyrkii maksimoimaan omistajien voitot. Kuvittele tilanne, jossa viinejä saisi viimein lähikaupasta, mutta mieti seuraavaksi viinivalikoiman laatua.

Tällä hetkellä kaksi suurinta kauppaketjua myy erikoisoluita, mutta toisen valikoima on huomattavasti monipuolisempi. Voisiko viinien kohdalla käydä samoin? Halvat perusviinit täyttäisivät hyllyt ja laadukkaammat putoaisivat pois valikoimista. Yritys myisi vain tuotteita, jotka käyvät erinomaisesti kaupaksi halpuutetuilla hinnoilla. Viinikeskustelussa on kokonaan sivutettu yksi keskeinen näkökulma: asiakaspalvelu ja osaaminen.

Valtion monopoliyhtiö Alkon myyjät osaavat suositella sopivia vaihtoehtoja asiakkaan kulloiseenkin tarpeeseen. Perinteisissä eurooppalaisissa viinimaissa puolestaan juomia puolestaan voi ostaa ruokakaupoista, mutta myyjät eivät yleensä tunne riittävästi tuotteitaan. Systemaattinen koulutus yksinkertaisesti puuttuu. Olen saanut hyvää palvelua ainoastaan viineihin erikoistuneessa liikkeessä, jota ylläpiti asialleen omistautunut entusiasti. Kaiken lisäksi hyvät viinit ja shamppanjat ovat käytännöllisesti katsoen olleet samanhintaisia kuin Suomessa. Hintaerot viinimaiden ruokakauppojen eduksi olivat suurimmat niin sanotuissa käyttö- tai bulkkiviineissä, joita ilmeisesti kotimaiset kauppaketjut haluavat erityisesti hamuta hyllyihinsä.

Miksi suhtaudun skeptisesti viinien myynnin vapauttamiseen? Ystäväni ihmetteli kaupan maitohyllyä, jossa on satoja tuotteita, mutta kukaan ei kuitenkaan kysy asiakkaalta: ”miten voin auttaa?” Alkossa asiakkaan ei tarvitse liikkua kovin pitkään hyllyrivien välissä, kun ensimmäinen myyjä saapuu tarjoamaan asiantuntemustaan.  Säätelyn purkamisessa on keskitytty aivan toissijaisiin argumentteihin ja erinomainen palvelu saattaa muuttua olemattomaksi. Puhtaaseen liiketaloudelliseen ajatteluun perustuva toimintojen tehostaminen näyttäytyy asiakkaalle yleensä vain palvelujen heikkenemisenä. Pitäisikö Alkon tuotevalikoimaa laajentaa maitotuotteilla?

Toisaalta liiallinen yrittäminen saattaa myös kostautua. Joitakin vuosia sitten selasin valikoimaa levydivarissa, jonka kauppias mollasi kilpailijaansa kanta-asiakkaalleen. Poistuin huomaamattomasti liikkeestä ja kävelin juuri haukuttuun liikkeeseen. Syntyi viisi vuotta kestänyt asiakassuhde, joka päättyi vasta nuoren kauppiaan aloittaessa opinnot. Toiminnalle löytyi jatkaja, liike vaihtoi nimensä ja siirtyi kulman taakse. Minun oli aluksi vaikea sopeutua muutokseen, olihan viisi vuotta pitkä aika. Yritin aluksi käydä uutuustuotteita myyvässä levykaupassa, mutta kun minulle yritettiin myydä jo kolmatta kertaa ukulelea, jota en todellakaan tarvinnut, annoin uudelle kauppiaalle toisen mahdollisuuden. Se kannatti.

Mikä erotti kaksi hyvää kokemusta huonoista? Kumpikaan suosimistani liikkeistä ei ollut täydellinen, vaikka ensimmäisen omistaja jopa tilaisi asiakkailleen levyjä ulkomailta ja tukusta. Se tosin lisäsi tilaajan kustannuksia joillakin euroilla, mutta sen ansiosta liike pysyi pitkään kivijalassa, mikä oli paljon tärkeämpää. Kumpikin yritys oli omalla tavallaan ainutlaatuinen, ja omistajia yhdisti intohimo musiikkiin. Heillä oli aina aikaa keskustella ilmiöistä, suositella mielenkiintoisia artisteja ja yhtyeitä sekä estää asiakasta tekemästä virheostoksia.

Toimintojen tehostaminen ja yliyrittäminen saattavat lopulta kääntyä itseään vastaan. Seth Godinin toimittamassa teoksessa Iso Muu on monta opettavaa esimerkkiä yrityksistä, jotka muuttivat tapaansa toimia, mutta menettivät samalla jotakin erityistä itsestään ja suuren joukon vanhoja asiakkaita. Täydellisyyden tavoittelulla yritys ei erotu muista kaltaisistaan, vaan sen pitää uskaltaa olla ainutlaatuinen. Kaupat ovat pullollaan hyllyttäjiä, mutta kysymyksiin vastaajia on aivan liian vähän.


Fintellektuaalinen manifesti XV

John Cougar Mellencamp: Rain on the Scarecrow (1985)

Erinomaisilla lauluntekijöillä on taito kertoa tarinoita, joissa perinteiset arvot kohtaavat modernin maailman tavalla, joka on ainutlaatuinen, eikä kuulija tunne oloaan vaivaantuneeksi. Sanat koti, uskonto ja isänmaa sisältävät paljon historian tuomaa painolastia, ja niiden mainitseminen jakaa ihmiset välittömästi vähintään kahteen leiriin. Tarinankertojalle historia on ensisijaisesti kertomus menneistä ajoista, jolloin käsitteet olivat osa vallitsevaa todellisuutta ja loputon lähde laulujen aiheiksi. John Cougar Mellencampin Scarecrow on albumi, jolla nuo kolme sanaa ovat läsnä omalla erityisellä tavallaan, ja historia sekä elää että hengittää vahvasti teksteissä.

Mellencamp halusi tehdä kunniaa menneille sukupolville, ensisijaisesti 1960-luvun loistaville muusikoille ja hienoille kappaleille. Hän antoi yhtyeelleen listan lähes sadasta kappaleesta, joihin soittajien täytyi perehtyä matemaattisella tarkkuudella, sillä juuri tuolla vuosikymmenellä amerikkalainen popmusiikki oli sulattanut itseensä vaikutteita monesta eri lajityypistä, ja brittiläiset rockyhtyeet kantoivat siihen omat mausteensa. Mellencamp tahtoi omaksua tuon ajan monipuolisen ja raivokkaan äänimaailman, mutta teki sen silti omilla ehdoillaan. Soittajat oppivat läksynsä kiitettävästi, mikä kuuluu kauttaaltaan lopputuloksessa.

Rain on the scarecrow aloittaa albumin, ja on aivan selvää jo ensimmäisistä räjähtävistä virvelirummun iskuista ja terävästä kitarakuviosta alkaen, että olemme vakavien asioiden äärellä. Kylmän sodan vastakkainasettelu ja Yhdysvaltojen presidentti Ronald Reaganin valtapolitiikka on ajanut erikoisella tavalla amerikkalaiset maatilat ahdinkoon. Mellencamp maalaa eteemme kuvan maanviljelijöistä, jotka menettävät farminsa ja joutuvat lähtemään kodeistaan. Pankit vievät heiltä sen, minkä pystyvät. Maa, joka oli kerran ruokkinut kansakunnan ja tehnyt isänmaasta vahvan, jää autioksi ja pellot ruohottuvat. Nimet ja paikkakunnat hautautuvat historiaan. Ainoastaan isoäiti turvautuu Raamattuun, ja hänkin vain pyytääkseen pikaista paluuta luvattuun maahan. Musiikillisesti albumi sulattaa rockin, americanan ja countryn maittavaksi keitokseksi, mutta sanoituksista huokuu raivoa, jonka läpi raskas kaipuu ja loputon tuska suodattuvat. Kaikki palaa maahan ja muuttuu tomuksi. Kodin, uskonnon ja isänmaan kolmiyhteys huojuu tuulessa ahneuden ja tyhjien lupausten riepoteltavana.

Hyvät kuulijat, tunnetteko kuinka Mellencamp yrittää kertoa meille, että sanat eivät itsessään satuta ketään, mutta niiden käyttö toisiamme vastaan tekee todella kipeää.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (maaliskuu 1986)

Junat kulkevat ajallaan, ihminen pysyy paikallaan

Nousin avannosta ja ravistin vettä kehosta. Pakkasilma näykki ihoa ja lumihiutaleita laskeutui hitaasti kimaltelevalle hangelle. Kiiruhdin takaisin saunaan. Nousin lauteille ja huomasin, etten enää ollut yksin. Toivotin toiselle saunojalle hyvää päivää. Tuttu ääni vastasi. Hän oli Ari, ammatiltaan veturinkuljettaja, perheessä vaimo, kaksi lasta ja ajokoira. Tapasimme ensimmäisen kerran avantouintikauden avauksessa ja sen jälkeen ainoastaan satunnaisesti.

– Nousit kiskoilta, sanoin.
– Junat kulkevat ajallaan ja lomalle ehtii aina, hän naurahti.
– Ehtii, ken tahtoo, vastasin ja sulkeuduin lämpöön.

Kuuden vuosikymmen aikana olen oppinut, että yleensä vastaukset monimutkaisiin kysymyksiin ovat hyvin yksinkertaisia. Joskus pelkkä rohkeus kysyä riittää. Minua vaivasi jälleen jokatalvinen riesa, ja riittävä vastaus puuttui. Kylmä kihelmöi yhä iholla, erityisesti jalkapohjissa, ja se sai veren kiertämään viimein aivoihin.

– Kerrohan Ari, miksi ensilumi yllättää aina VR:n? Se tulee joka vuosi, ja säätiedotukset kertovat melko tarkasti päivän. Siitä huolimatta junat eivät nytkähdä Helsingistä aikataulun mukaisesti liikkeelle. Miksi tämä tulee teille aina yhtä suurena yllätyksenä?

Ari huokaisi ja pohti luonnottoman lyhyen tovin vastaustaan.
– Syy on lumi, hän sanoi monotonisesti.

Oletteko koskaan tunteneet itseänne tyhmäksi? Minä olen, ja riittävän usein. Kun kuulin Arin vastauksen, halusin vajota lauteiden läpi lattialle ja huutaa kuin pieni lapsi kaupassa. En kuitenkaan tehnyt niin, vaan pakenin yhä syvemmälle itseeni ja muistelin nuoren filosofiaa opiskelleen kesätoimittajan sanoja: ”Ei ole olemassa tyhmiä kysymyksiä, ainoastaan huonoja vastauksia”. Nyt se hetki oli ilmeisesti koittanut: tyhmä kysymys kohtasi huonon vastauksen. Katsoin ilmeetöntä Aria, enkä keksinyt mitään järjellistä sanottavaa. Hän oli yllättänyt minut täysin.

– Katsohan Loponen, tämä asia on hyvin yksinkertainen, hän sanoi ja jatkoi: – Sinä ja minä tiedämme, että ensilumi sataa joka vuosi. Kaikki sen tietävät, jopa Valtionrautateiden pääkonttori. Tieto ei ole kuitenkaan ongelman ydin.

En saanut vieläkään otetta hänen aivoituksista. ”Ensilumen aiheuttamiin ongelmiin suurin syy on lumi” oli aivan liian tautologinen vastaus, jotta se olisi rauhoittanut kriittisenä laukkaavaa mieltäni. En oikeastaan halunnut jatkaa keskustelua yhtään sen pidemmälle. Olin pettynyt ja tuskastunut. Ari tulkitsi hiljaisuuteni toisin. Kenties hän kuvitteli, että tahdoin kuulla lisää.

– Vaihteiden pitää olla puhtaita, jotta ne toimisivat halutulla tavalla, myös lumisateella ja…, Ari aloitti, mutta keskeytin selostuksen heti alkuunsa:
– Eikö se hoidu automaattisesti? Onhan teillä koneita.
– Automatisointi kehittyy koko ajan, mutta se ei silti poista suurinta ongelmaa: lunta.

Olimme palanneet uudestaan lähtöruutuun. Ari ei kuitenkaan luovuttanut, vaan jatkoi sinnikkäästi valistamistani.

– Kaikki kehittyy, teknistyy ja yksinkertaistuu, ainakin teoriassa. Sään vaihteluille laitteet eivät kuitenkaan voi mitään. Ne voivat sulattaa lunta ja ohjata sulamisvedet sivuun. Niiden ympärillä on kaiken lisäksi suojat tuiskua vastaan. Hyvästä tahdosta ja viisaista insinööreistä huolimatta lumi kasaantuu aina jonnekin, ja se pitää puolestaan harjata.
– Mikä sen merkitys on, kysyin.
– Harjaus tapahtuu manuaalisesti, siis perinteisesti käsipelillä. Mitä vähemmän henkilökuntaa on, sitä enemmän aikaa kuluu vaihteiden puhdistamiseen. Kun miehet saavat kierroksen päätökseen, pitää kaikki aloittaa jälleen alusta. Lumi on ongelmista suurin silloin, kun henkilökuntaa on vähän. Ryhmästä ei saa joukkuetta eikä joukkueesta komppaniaa.

Olin saanut viimein vastauksen.

Kun aloitin avantouintiharrastuksen marraskuussa 1998, löivät työkaverini vetoa sen kestosta, ja valistuneet arvaukset vaihtelevat yhden käyntikerran ja vuoden välillä. Vedessä pulikointi on jatkunut jo toista vuotta. Arin kaltaisten mielenkiintoisten ihmisten ja heidän tarinoidensa ansiosta palkintokonjakki päätyi lopulta minulle. Se lämmitti oman aikansa oikein mukavasti saunareissujen päälle ja kertaalleen vielä muistona Helsingin rautatieasemalla junan lähtöä odotellessa, sankassa lumisateessa.


Loposen arkistosta: luonnos vuodelta 2000