Mellencamp halusi tehdä kunniaa menneille sukupolville, ensisijaisesti 1960-luvun loistaville muusikoille ja hienoille kappaleille. Hän antoi yhtyeelleen listan lähes sadasta kappaleesta, joihin soittajien täytyi perehtyä matemaattisella tarkkuudella, sillä juuri tuolla vuosikymmenellä amerikkalainen popmusiikki oli sulattanut itseensä vaikutteita monesta eri lajityypistä, ja brittiläiset rockyhtyeet kantoivat siihen omat mausteensa. Mellencamp tahtoi omaksua tuon ajan monipuolisen ja raivokkaan äänimaailman, mutta teki sen silti omilla ehdoillaan. Soittajat oppivat läksynsä kiitettävästi, mikä kuuluu kauttaaltaan lopputuloksessa.
Rain on the scarecrow aloittaa albumin, ja on aivan selvää jo ensimmäisistä räjähtävistä virvelirummun iskuista ja terävästä kitarakuviosta alkaen, että olemme vakavien asioiden äärellä. Kylmän sodan vastakkainasettelu ja Yhdysvaltojen presidentti Ronald Reaganin valtapolitiikka on ajanut erikoisella tavalla amerikkalaiset maatilat ahdinkoon. Mellencamp maalaa eteemme kuvan maanviljelijöistä, jotka menettävät farminsa ja joutuvat lähtemään kodeistaan. Pankit vievät heiltä sen, minkä pystyvät. Maa, joka oli kerran ruokkinut kansakunnan ja tehnyt isänmaasta vahvan, jää autioksi ja pellot ruohottuvat. Nimet ja paikkakunnat hautautuvat historiaan. Ainoastaan isoäiti turvautuu Raamattuun, ja hänkin vain pyytääkseen pikaista paluuta luvattuun maahan. Musiikillisesti albumi sulattaa rockin, americanan ja countryn maittavaksi keitokseksi, mutta sanoituksista huokuu raivoa, jonka läpi raskas kaipuu ja loputon tuska suodattuvat. Kaikki palaa maahan ja muuttuu tomuksi. Kodin, uskonnon ja isänmaan kolmiyhteys huojuu tuulessa ahneuden ja tyhjien lupausten riepoteltavana.
Hyvät kuulijat, tunnetteko kuinka Mellencamp yrittää kertoa meille, että sanat eivät itsessään satuta ketään, mutta niiden käyttö toisiamme vastaan tekee todella kipeää.
Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (maaliskuu 1986)
