Arvottomat työkalut

Suuresti kunnioittamani kasvatustieteen professori piti luentoa ja asetti uuden kalvon piirtoheittimeen. Siinä oli yksinkertainen kuva, kolmio, ja vain muutamia sanoja. Hän puhui oppimiseen vaadittavasta ajasta. Seuraavan viidentoista minuutin aikana aiemmat filosofian opinnot saivat uutta sisältöä.

Muistin professorini kalvon muutama vuosi sitten, kun kuulin hyvin erikoisessa tilaisuudessa, että arvoja pitäisi pystyä vaihtamaan vuosittain. Puhuja perusteli, etteivät ne suinkaan ole kiveen hakattuja totuuksia, vaan sanoja, jotka kuvaavat organisaation toiminnan perusteita. Vedin hihastani jokerikortin ja muistutin kolmesta klassisesta perusarvosta, jotka mielessään ihmiset ovat rakentaneet yhteistä tulevaisuuttaan vuosituhansien ajan. Aivan turhaan, sillä teknokraatti löysi oikean instrumentin, jolla vaiensi idealistin. Totuus, hyvyys ja kauneus korvautuivat näppärillä ja ketterillä strategioilla, joissa ne korvattiin tekemistä tai ominaisuuksia kuvaavilla käsiteillä. Puhtaiden ideoiden sijasta meille tarjottiin lapioita ja vasaroita.

Professorini opetti, että yksilö oppii muutetavan asian kuukaudessa ja muutos näkyy mielipiteenä. Jokainen työyhteisössä tai parisuhteessa elävä tietää, etteivät vastakkaiset ajatukset muutu helposti. Prosessi vaatii aikaa ja energiaa. Toiselle voi syöttää tietoa ja informaatiota pieninä, lähes huomaamattomina, annoksina. Kun hän kuukauden kuluttua esittää idean omanaan, on oppiminen kantanut hedelmää ja mielipide muuttunut.

Organisaatiolta oppiminen vie vähintään vuoden, ja silloin muuttuu ainoastaan asenne. On todella turhaa kuvitella, että muutos tapahtuu muistiolla tai yhden tiedotustilaisuuden kalvosarjalla. Pahimmillaan aikaa ja energiaa hukataan tyhjiin puheisiin. Kuinka monta kertaa olet kuullut termin Strategian jalkauttaminen. Oletko koskaan kokenut, että sen toteuttamiseen on annettu riittävästi resursseja, opetukseen panostettu ja oppimista ohjattu?

Itsessään tärkeää ja tavoittelemisen arvoista asiaa kutsutaan varsinaiseksi arvoksi. Meistä jokainen perustaa toimintansa oppimilleen ja omaksumilleen arvoille. Niiden muuttaminen on pitkäkestoinen prosessi, ja oppiminen kestää sukupolven ajan, sillä muutoksen yksikkönä on tällöin kokonainen kulttuuri. Jos mietit miksi naispappeutta yhä vastustetaan tai osa kanssaihmisistämme ei hyväksy tasa-arvoista avioliittolakia, on vastaus jälleen yksinkertainen: oppimisprosessi on yhä kesken. Seuraaville sukupolville nämä kysymykset ovat jo arkipäivää ja kuvastavat vallitsevaa olotilaa, mutta prosessin keskellä eläviltä ne vaativat paljon enemmän kuin pelkän mielipiteen tai asenteen muuttamista. Edessä seisoo perusteellinen omien arvojen tarkastelu.

Voimme tehdä valintoja ajattelemalla päämäärää sinänsä ja todellisia arvoja, aiemmin mainittuja totuutta, hyvyyttä ja kauneutta. Toiset meistä perustavat toimintansa liikkeelle, jatkuvalle muutokselle, joka joskus saattaa lähestyä tavoittelemisen arvoista tilaa. Valitettavan usein keskeinen tekijä vaikuttaa kuitenkin olevan vauhti, jota perustellaan toimintojen kehittämisellä. Pahimmillaan organisaatiouudistukset seuraavat toisiaan muutaman vuoden välein. Organisaatio oppii uuden asenteen vuodessa, ja vie vielä toisen ja kenties kolmannen ennen kuin tärkeimmät sidosryhmät omaksuvat saman. Ja juuri silloin myllerrys alkaa uudestaan. Näppäryys ja ketteryys hukuttavat kaikki siltaa ylittävät aasit, ja sananhelinä kääntyy lopulta itseään vastaan.

Elämmekö todellakin aikaa, jossa mielipide voi korvata faktan ja asenne todellisen arvon? Pelkät välineelliset arvot ovat kuin rikkinäisiä työkaluja: varrettomia lapioita ja vasaroita. Niillä satuttaa ensin itseään.


Fintellektuaalinen manifesti XXIII

Ajatus orjien kuorossa

– Ei!
Voimakas sana paiskautui ensimmäisen kerroksen avoimesta ikkunasta kävelytielle ja pysäytti liikkeeni. Nojasin aluksi ilmoitustauluun, mutta siirryin varjon puolelle, jotta keskustelijat, joita arvelin olevan kaksi, eivät huomaisi minua, mikäli sattuisivat katsomaan ikkunasta.
    – Miksi? jyrähti toinen ääni.
Seurasi hetken hiljaisuus. Näin mielessäni kuinka ensimmäinen puhuja antoi hengityksensä tasaantua ennen kuin vastaisi.
    – Sinä olet kuin kolmea apinaa esittävä veistos. Et kuule, näe tai sano yhtään sellaista ajatusta, joka ei olisi syntynyt sinun päässäsi. Ja ne eivät ole – luvalla sanoen – erityisen innovatiivisia. Sinä osaat käsitellä saksia. Se on kyllä tullut selväksi. Mutta leikkaat impulsiivisesti ja se puolestaan saa ainoastaan vahinkoa aikaan…
    – Nyt saa riittää! toinen mies pauhasi ja jatkoi: – Asia on näin eikä muita vaihtoehtoja ole. Se riittää. Sinä teet, mitä sinulta vaadin! Jos kieltäydyt, on minulla aina mahdollisuus kurinpidollisiin toimiin.
   Tunnistin viimein äänen. Huutaja oli kaupunkimme johtavia virkamiehiä. Olin haastatellut häntä useampaan kertaan palvelurakenteiden uudistuksista ja kirjoittanut muutaman jutun. Niiden jälkeen hän ei ollut suostunut antamaan minulle haastattelua kuin pakon edessä. Toinen miehistä oli sen sijaan yhä arvoitus, enkä tunnistanut ääntä, vaikka kuinka pinnistelin.
    – Kuuletko sinä itseäsi? Ymmärrätkö oikeasti, mitä sanot? Et voi kävellä ihmisten oikeuksien yli, vaatia sokeaa kuuliaisuutta tai vedota epämääräisiin tuomioistuimiin. Merirosvolaivan kapteeni voi pakottaa alaisensa lankulle tai umpifasistinen järjestelmä langettaa tuomion ilman rehellistä oikeudenkäyntiä, mutta kaikissa työyhteisöissä on sääntönsä, jotka lait ja asetukset vahvistavat.
    – Minä kiellän sinua poistumasta!
    – Etkö huomaa, missä jo olemme? Tämä on käytävä. Juokset todennäköisesti perässäni puiston halki aina torille saakka. Pysähdy ja palaa huoneeseesi. Mieti siellä asiaa uudestaan.
    – Päätökseni pitää. Minä teen näin, koska voin!
    – Eiköhän tämä siinä tapauksessa ollut lopullisesti tässä: kiitos ja näkemiin!
    Kuulin askelten kaiun ja lasioven kolahtavan kiinni. Huutaja työnsi päänsä ikkunasta ja katsoi kaupungintalon portaisiin. Hän tärisi kauttaaltaan ja kasvot hehkuivat tulipunaisina. Tuuli värisytti päälaen peitoksi kammattuja hiuksia. Hän odotti keskustelukumppaninsa astuvan ovesta, mutta sen sijaan näki minut alapuolellaan. Hän jäykistyi ja kasvot värähtivät ilmeettömiksi. Hän veti vihaisesti ikkunan kiinni. Kukaan ei kuitenkaan astunut pääovesta kadulle.

Kahta päivää myöhemmin toinenkin mies sai kasvot. Ne katsoivat haikeasti kaukaisuuteen lehtikuvassa. Ajan hermolla liikkuva nuori toimittajakollegani oli kirjoittanut jutun, jonka lopussa hän tiukkasi keskeisen yksikön päälliköltä, miksi tämän johtaman laitoksen palveluaikoja oli kavennettu, palvelumaksuja jälleen korotettu ja toimitiloja sekä henkilökuntaa entisestään vähennetty. Haastateltava oli ottanut povitaskustaan paperin, taitellut sen auki ja lukenut vastauksen:
    – On täysin edesvastuutonta väittää, että nämä toimenpiteet heikentäisivät millään tavalla yksikkömme tarjoamien palveluiden laatua. Kaikki muutokset perustuvat tarkoin punnittuun tilastotietoon. Näiden välttämättömien kehitystoimien ansiosta palvelut paranevat ja toimintamme kehittyy entistä paremmaksi.
    Toimittaja kuvaili kuinka mies oli hymyillyt ja taitellut paperin takaisin taskuunsa kuin hauraan aarteen. Artikkeli päättyi erittäin kuvaaviin sanoihin: Meillä jokaisella lienee oma päiväkäskymme, jota täytyy orjallisesti seurata. Se pitää miekkamme tupessa ja kaitselmuksen kaukana. Se leikkaa ajatustemme kultaiset siivet.


Loposen arkistosta: muistikirjamerkintä vuodelta 1995