Voimakas sana paiskautui ensimmäisen kerroksen avoimesta ikkunasta kävelytielle ja pysäytti liikkeeni. Nojasin aluksi ilmoitustauluun, mutta siirryin varjon puolelle, jotta keskustelijat, joita arvelin olevan kaksi, eivät huomaisi minua, mikäli sattuisivat katsomaan ikkunasta.
– Miksi? jyrähti toinen ääni.
Seurasi hetken hiljaisuus. Näin mielessäni kuinka ensimmäinen puhuja antoi hengityksensä tasaantua ennen kuin vastaisi.
– Sinä olet kuin kolmea apinaa esittävä veistos. Et kuule, näe tai sano yhtään sellaista ajatusta, joka ei olisi syntynyt sinun päässäsi. Ja ne eivät ole – luvalla sanoen – erityisen innovatiivisia. Sinä osaat käsitellä saksia. Se on kyllä tullut selväksi. Mutta leikkaat impulsiivisesti ja se puolestaan saa ainoastaan vahinkoa aikaan…
– Nyt saa riittää! toinen mies pauhasi ja jatkoi: – Asia on näin eikä muita vaihtoehtoja ole. Se riittää. Sinä teet, mitä sinulta vaadin! Jos kieltäydyt, on minulla aina mahdollisuus kurinpidollisiin toimiin.
Tunnistin viimein äänen. Huutaja oli kaupunkimme johtavia virkamiehiä. Olin haastatellut häntä useampaan kertaan palvelurakenteiden uudistuksista ja kirjoittanut muutaman jutun. Niiden jälkeen hän ei ollut suostunut antamaan minulle haastattelua kuin pakon edessä. Toinen miehistä oli sen sijaan yhä arvoitus, enkä tunnistanut ääntä, vaikka kuinka pinnistelin.
– Kuuletko sinä itseäsi? Ymmärrätkö oikeasti, mitä sanot? Et voi kävellä ihmisten oikeuksien yli, vaatia sokeaa kuuliaisuutta tai vedota epämääräisiin tuomioistuimiin. Merirosvolaivan kapteeni voi pakottaa alaisensa lankulle tai umpifasistinen järjestelmä langettaa tuomion ilman rehellistä oikeudenkäyntiä, mutta kaikissa työyhteisöissä on sääntönsä, jotka lait ja asetukset vahvistavat.
– Minä kiellän sinua poistumasta!
– Etkö huomaa, missä jo olemme? Tämä on käytävä. Juokset todennäköisesti perässäni puiston halki aina torille saakka. Pysähdy ja palaa huoneeseesi. Mieti siellä asiaa uudestaan.
– Päätökseni pitää. Minä teen näin, koska voin!
– Eiköhän tämä siinä tapauksessa ollut lopullisesti tässä: kiitos ja näkemiin!
Kuulin askelten kaiun ja lasioven kolahtavan kiinni. Huutaja työnsi päänsä ikkunasta ja katsoi kaupungintalon portaisiin. Hän tärisi kauttaaltaan ja kasvot hehkuivat tulipunaisina. Tuuli värisytti päälaen peitoksi kammattuja hiuksia. Hän odotti keskustelukumppaninsa astuvan ovesta, mutta sen sijaan näki minut alapuolellaan. Hän jäykistyi ja kasvot värähtivät ilmeettömiksi. Hän veti vihaisesti ikkunan kiinni. Kukaan ei kuitenkaan astunut pääovesta kadulle.
Kahta päivää myöhemmin toinenkin mies sai kasvot. Ne katsoivat haikeasti kaukaisuuteen lehtikuvassa. Ajan hermolla liikkuva nuori toimittajakollegani oli kirjoittanut jutun, jonka lopussa hän tiukkasi keskeisen yksikön päälliköltä, miksi tämän johtaman laitoksen palveluaikoja oli kavennettu, palvelumaksuja jälleen korotettu ja toimitiloja sekä henkilökuntaa entisestään vähennetty. Haastateltava oli ottanut povitaskustaan paperin, taitellut sen auki ja lukenut vastauksen:
– On täysin edesvastuutonta väittää, että nämä toimenpiteet heikentäisivät millään tavalla yksikkömme tarjoamien palveluiden laatua. Kaikki muutokset perustuvat tarkoin punnittuun tilastotietoon. Näiden välttämättömien kehitystoimien ansiosta palvelut paranevat ja toimintamme kehittyy entistä paremmaksi.
Toimittaja kuvaili kuinka mies oli hymyillyt ja taitellut paperin takaisin taskuunsa kuin hauraan aarteen. Artikkeli päättyi erittäin kuvaaviin sanoihin: Meillä jokaisella lienee oma päiväkäskymme, jota täytyy orjallisesti seurata. Se pitää miekkamme tupessa ja kaitselmuksen kaukana. Se leikkaa ajatustemme kultaiset siivet.
Loposen arkistosta: muistikirjamerkintä vuodelta 1995
