Pakkasin kotona reppuuni Umberto Econ romaanin Kuningatar Loanan arvoituksellinen liekki. Yllätyin, kun luin ensimmäisiä lukuja lentokoneessa: muistinsa menettänyt päähenkilö asuu Milanossa, matkakohteessamme. Ohitin teoksen puolivälin seitsemäntenä yönä, jolloin ilma viileni, ukkonen jyrisi ja tuuli heilutteli huoneistomme avointa ikkunaa. Katsoin uusimmat säätiedot netistä: aamulla sataisi sekä Milanossa että päiväkohteessamme Paviassa. Ilmoitin seurueellemme, että herätys siirtyisi parilla tunnilla. Kukaan ei valittanut.
Asemalla meitä odotti yllätys: paikallisjunien vuorot oli peruttu. Käynnissä oli lakko, joka onneksemme päättyisi iltapäivään mennessä. Seurue suuntasi ostoksille, ja minä etsin kahvilan. Kirjasin edellisten päivien tapahtumia muistikirjaani, mutta palasin pian Umberto Econ seuraan. Giambattista Bodoni, muistinsa menettänyt antikvaarinen kirjakauppias, kertoi isoisästään, jonka mielestä sivistyneiden italialaisten tuli osata ranskaa. Luin lisää ja nyökyttelin tyytyväisenä. Eco kuljetti minut Milanon rautatieaseman suureellisista halleista kadonneeseen aikaan.
Junat palasivat raiteille, ja pian Pavian matkailutoimiston virkailija piirsi nopeilla liikkeillä kartalle näkemisen arvoiset kohteet: kolme kirkkoa, historiallisen aukion, pommitetun ja sittemmin uudelleenrakennetun sillan ja 1300-luvulla perustetun yliopiston, jonka kirjastossa voisimme ihailla vanhojen teosten kauneutta. Vanhakaupunki oli pieni ja välimatkat lyhyitä. Saavutimme yliopiston varttitunnissa. Kiertelimme pihoilla ja aistimme menneiden vuosisatojen laimentaman loiston, jota moderni aika oli täydentänyt taiteiden yön jälkeisillä hajuilla. Kahta pihaa yhdistävän holvikaarikäytävän alla kohtasimme iäkkään herrasmiehen, jolle toivotin italiaksi hyvää päivää. Hän vastasi luontevasi, vaikka ei tuntenut turistia.
Emme löytäneet kirjastoa tai minkäänlaisia opasteita. Avulias opiskelija neuvoi meille reitin portinvartijan huoneeseen. Siellä istunut mies ei osannut ollenkaan englantia, enkä minä italiaa muutamaa sanaa enempää. Esitin hapuilevan kysymyksen, ja hän piirsi rastin kartalle. Ehdin seurueeni luokse ennen kuin ymmärsin kysyneeni tietä kirjakauppaan, enkä kirjastoon. Palasin takaisin oikean sanan kanssa. Vahtimestari hymyili ja osoitti etusormellaan ensin läheisiä portaita ja seuraavaksi taivasta.
Kirjaston ovet olivat lukossa. Sulkemisaika oli koittanut kymmentä minuuttia aiemmin. Huokaisin pettyneenä ja käännyin ympäri. Aiemmin kohtaamamme herrasmies seisoi takanamme. Hän sanoi jotakin italiaksi. En ymmärtänyt ja vastasin englanniksi. Hän pahoitteli, ettei osaa italian ohella kuin ranskaa. Vastasin yhdellä osaamistani ranskalaisista fraaseista. Hän hymyili ja selitti hitaasti, että sähkölukkoa hän ei saisi auki, mutta perinteisellä avaimella voisimme keplotella itsemme kirjastoon sivuovesta. Seurasimme miestä. Hän kiersi avainta lukossa, avasi raskaan puuoven ja johdatti meidät eteiseen. Matkamme katkesi toistamiseen sähkölukkoon. Mies oli vilpittömästi pahoillaan. Me kiitimme ja ajattelimme lähteä myöhäiselle lounaalle.
Hän esti aikeemme ja aloitti spontaanin opastuksen. Seurasimme miestä jälleen. Näimme ulkokäytävien ikkunoista osia kirjastosta ja vanhan tyylikkään luentosalin. Laskeuduimme takaisin pihoille ja pysähdyimme runoilija Ugo Foscolon muistomerkille. Hän puhui rauhallisesti, ja yllätyksekseni luulin ymmärtäneeni lähes kaiken. Käänsin olennaisimman seurueelleni. Aivan lopuksi hän johdatti meidät pieneen museoon, jossa vaihtoi muutaman sanan valvojan kanssa. Tämä puolestaan selvitti meille hapuilevin englanninkielisin sanoin, että kirjastonhoitaja oli lähtenyt kotiinsa ja joutuisimme odottamaan seuraavaan päivään, jos tahdoimme tutustua kokoelmaan. Herrasmies pahoitteli ja kohotteli hartioitaan. Me kiitimme mestarillista opastamme ja olimme erittäin tyytyväisiä lyhyeen yksityiseen kierrokseemme.
 |
| Umberto Econ seurassa. |
Kahta päivää myöhemmin sain uuden Twitter-seuraajaan, Umberto Eccon, kirjailijan tribuuttitilin.
