torstai 6. syyskuuta 2018

Nathaniel Rateliff & The Night Sweats: Tearing at the Seams (2018)

Milloin on aika heittää pyyhe kehään ja lopettaa yrittäminen? Tämän peruskysymyksen äärelle muusikko Nathaniel Rateliff joutui pysähtymään. Hän päätti antaa itselleen vielä yhden mahdollisuuden ja kokosi uuden yhtyeen. Kokoonpanon ensialbumi nosti artistin uran nousuun ja levyltä irrotettu S.O.B. -kappale teki kiihkeästä soulista salonkikelpoista. Yhtye kuulosti nimeään kantavalla äänitteellä itseltään: lavalla virtasi hiki ja kappaleet puskivat eteenpäin kuin pysäyttämätön juna. Bändi ei jarrutellut mutkissa, vaan lisäsi höyryä.

Tearing at the Seems on yhtyeen toinen albumi. Rateliffin ääni kuulostaa varmemmalta, sävykkäämmältä ja tuhdimmalta, ja soittajat ovat hieman rauhoittuneet. Kaikkea ei enää tarvitse ladata jokaiseen kappaleeseen: juna kulkee, mutta pysyy tiukasti raiteilla. Näissä tekijöissä lepäävät sekä levyn vahvuudet että heikkoudet. Raivoisa hyökkäysvaihe on saatu päätökseen, on aika vakiinnuttaa tilanne, käydä hetkeksi puolustusasemiin ja näyttää muille muskeleita. Onneksi heikkoudet jäävät vahvuuksien taakse piiloon. Albumi osoittautuu tasapainoiseksi kokonaisuudeksi.

Shoe Boot käynnistää tarkoin harkitun ilotulituksen. Alun rumpurytmit eivät kerro tyylilajista tai historiallisista vaikutteista juuri mitään, mutta basso kuljettaa ajatukset muutamaksi sekunniksi pohjoisen Motownsoulin maailmaan, kunnes sielua riipivät puhaltimet muistuttavat, että levy-yhtiö on Stax ja Southern Soul päivän tunnussana. Seuraavat kappaleet tuovat lisää sävyjä ja instrumenttivariaatioita. Ote säilyy terävänä, mutta perustunnelma rentona. Kukaan ei purista soitintaan liikaa ja veri kiertää sormista kappaleisiin, jotka elävät ja hengittävät yhtyeen määräämässä tahdissa. Puolivälin lähestyessä albumin tunnelma rauhoittuu. Hey Mama ja Babe I Know luovat kaivatun lepohetken lempeän paahteen keskelle.

Albumin toinen puoli käynnistyy perinteeseen kuuluvalla hakkaavalla rumpukompilla, jyrähtävillä uruilla ja pienellä huudatuksella. Intro on nimensä veroinen, ja se johtaa kohti väistämätöntä loppua. Saamme matkalla nauttia taidokkaasta soitosta, tiukasta asenteesta ja menneisyyteen kumartavista äänimaisemista. Tämän junan konduktööri tietää, mihin olemme matkalla ja milloin olemme perillä.

Rateliff ei heittänyt pyyhettä kehään, vaan lisäsi kierroksia. Mihin hän yhtyeensä kanssa vielä yltääkään? Robert Finleyn esimerkki osoittaa, että ikä ja numerot luovat uskottavuutta. Nathaniel Rateliff & The Night Sweats nostavat odotukset korkealle: kahden mainion albumin tunnelma huutaa kolmatta täysosumaa.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (Heinäkuun levy 2018)