lauantai 27. lokakuuta 2018

Miksi käytän sosiaalista mediaa?

Kymmenkunta vuotta sitten muutama työtoverini yritti saada minut käyttämään Facebookia. En lämmennyt ajatukselle, sillä kuvittelin sen olevan täynnä turhanpäiväisyyksiä ja asioita, jotka eivät kiinnosta juuri ketään. Olin myös lukenut oikeista sanoma- ja aikakauslehdistä, että moni purkaa internetin erilaisilla keskustelupalstoilla turhautumistaan ja pahaa oloaan. Työni toi aivan riittävästi samankaltaisia haasteita, enkä halunnut reppuuni kannettavaksi yhtään enempää.

Kesällä 2014 sain ajatuksen, jota testasin syksyn koittaessa ystävälläni, jolla oli kokemuksia sosiaalisen median eri palveluista. Samaan aikaan sain sähköpostiviestin kauan kadoksissa olleelta lukioaikaiselta ystävältä. Myöhemmin kävi ilmi, että hän on aktiivinen blogisti, kuten myös aiemmin mainitsemani ystävä. Molemmat vaikuttivat olevan harrastuksestaan huolimatta ja vastoin ennakkokäsitystäni täysin järjissään. Oma ideani ei siis vaikuttanut yhtään hullummalta. Päätin ryhtyä blogistiksi. Kolmas ystäväni auttoi minut alkuun, valmisteli pohjan ja teki kuvat. Olin erittäin tyytyväinen lopputulokseen, mutta jotakin olennaista puuttui yhä, lukijoita.

Seuraava askel oli vaikea. Minun oli luotava tili sekä Facebookiin että Twitteriin, astuttava täysin tuntemattomaan. Valokuvaajaystäväni auttoi ylittämään tämän pelottavan karikon ja antoi ensimmäisen tärkeän oppitunnin: jos et välitä tietoa blogistasi, ei kukaan löydä sitä. Vaikka toisinaan tuntuu omituiselta kertoa kirjoituksistaan, on se välttämätöntä, ja toisaalta vakan alle piilotettu kynttilä saattaa sytyttää tuleen vain oman talon. Ajatuksellinen kynnys oli ylitetty ja kävin tulta päin.

Ensimmäinen suuri yllätys tuli vastaan Facebookissa. Löysin monta sekä silloista että aiemmin kartalta kadonnutta ystävää. Huomasin, että heillä kaikilla oli paljon mielenkiintoista kerrottavaa ja arjen sattumukset kohosivat toisinaan itseään suuremmiksi. Kuplani puhkesi ja tietämykseni laajeni. Neljän vuoden aikana olen tavannut entisiä koulu- ja opiskelukavereita sekä kollektiivisesti että yksityisesti. Olemme vaihtaneet ajatuksia julkisesti, yksityisviesteillä ja kahvikupin äärellä. On ollut hienoa havaita kuinka keskustelu esimerkiksi musiikista, kirjoista, kauhuelokuvista, taidenäyttelyistä tai hyvistä oluista yhdistää edelleen.

Samalla tavalla löysin hengenheimolaisia Twitteristä. Yhteiset kiinnostuksen kohteet synnyttävät toisinaan elämää suurempia keskusteluja ja fysiikan lakeja venyttäviä huomioita. Minulla on ollut myös ilo tavata muutamia mainioita twitteristejä, istua toviksi keskustelemaan ja välittämään tuntemuksia puhelimitse tai kirjeitse. Maailma ei ole niin mustavalkoinen kuin aluksi kuvittelin, vaan täynnä kauniita sävyjä ja värikkäitä ajatuksia. Blogissani seikkaileva Keimo ”Kemu” Musikka tietää kaiken rockmusiikista, mutta kirjoittaja oppii kanssakulkijoiltaan aina jotakin uutta.

Osallistuin toissa keväänä työnantajani järjestämään some-koulutukseen. Yksi iltapäivä riitti vahvistamaan aiemmin luomani huomion: aivan liian usein kouluttajan suhde aiheeseensa on ulkokohtainen ja tekninen. Kaiken lisäksi hän unohti tärkeimmän: sosiaalinen media koostuu kahdesta sanasta. Media on väline ja viesti itsessään, mutta sitä määrittävä sana ”sosiaalinen” on vaatimus. Jos teet päivityksen, oletetaan sinun olevan mahdollisuuksiesi mukaan aidosti läsnä ja valmis käymään keskustelua. Kukaan ei tietenkään kykene jatkuvaan läsnäoloon, eikä se ole edes tarpeellista. Elämää on myös sosiaalisen median ulkopuolella, mutta et voi kipata kuormaasi naapurin pihalle ja poistua.  Ainoastaan botit eivät havaitse näitä tärkeitä eroja.


Fintellektuaalinen manifesti XLVII