Televisio näytti, että aurinko oli noussut idässä ja kaukaiset kansat olivat jo ottaneet vastaan uuden vuosituhannen. Se oli lohdullista. Valta oli yhä ihmisillä, eikä vieläkään koneilla. Keitin aamukahvit ja luin päivän lehden.
Pöydän päässä odotti lajittelua pieni kasa valokuvia, ja pinon päällimmäisenä otos melko vaatimattomista, mutta sitäkin merkityksellisimmistä pariovista Venetsiassa. Suljin hetkeksi silmäni ja palasin muutaman kuukauden taakse.
Se oli todella hikinen heinäkuinen päivä. Turistivirta kuljetti minua eteenpäin. Aamulla ostamani kartta kävi jo alkumatkasta tarpeettomaksi. Seuraamalla muita löysin olennaisimmat maamerkit: Rialton sillan ja Pyhän Markuksen torin. Päätin jättää jotakin myös seuraaville kerroille, sillä mielessäni oli vain yksi tärkeä kohde: Harry’s Bar.
Se löytyi, vaikka kävelin aluksi ohi. Odotin jotakin suurempaa ja näkyvämpää. Ovet olivat melko vaatimattomat, mutta silmäni näkivät viimein kirjaimet ja numeron niiden yläpuolella: 1323. Hymähdin, koska mieleeni lennähti ajatus Pähkinäsaaren rauhasta.
Avasin oven ja kirjaimellisesti kierähdin sisään pieneen baariin.
Oikeassa etukulmassa oli tyhjä pöytä, jonka vierestä nousi mies, joka katosi baaritiskin sivulta seuraavaan huoneeseen.
Tarjoilija liukui huomaamattomasti luokseni. Takki ja paita olivat valkoiset ja housut ja rusetti mustat. Hän ojensi listan, mutta aivan turhaan, sillä tiesin, mitä halusin. Pyysin Bellinin. Tarjoilija hymyili. Se oli kaltaiseni turistin vakiotilaus.
Hän toi kauniin juoman nopeasti, ja lasku seurasi mukana. Jätin summan huomiotta. Naapuripöydässä istui itseäni vanhempi nainen, joka hymyili ja kysyi kotimaatani. Vastasin ja maistoin juomaani. Raikas ja hedelmäinen maku auttoi unohtamaan kaikki aamupäivän rasitukset.
– Mieheni tahtoi nauttia tässä baarissa Bellinin tai pari. Hänen nimensä on myös Harry, nainen aloitti.
– Hänkö? kysyin ja nyökkäsin baaritiskin suuntaan, jonne naisen pöydässä aiemmin istunut mies oli poistunut.
– Ei, ei, hän on myös tuntematon turisti, kuten me kaikki. Mieheni kuoli keväällä, nainen vastasi ja pyöräytti kämmentään. – Harry ei koskaan päässyt baariinsa Venetsiaan.
– Otan osaa, sanoin.
Tunsin aitoa myötätuntoa. Nainen hymyili ja kohotti lasiaan, jonka rinnalla pöydällä lepäsi toinen, tyhjä.
– Harrylle, hän sanoi ja katsoi kaukaisuuteen.
– Harrylle, vastasin, mutta halusin lausua sanan monikossa ja omistaa samalla maljani kaikille heille, jotka eivät ehtineet toteuttaa unelmaansa ajoissa.
Keskustelimme tovin italialaisista juomista ja keittiön hienouksista, kunnes häntä tulivat noutamaan ostoksilla käyneet lapset ja lapsenlapset. Hyvästelimme toisemme.
Istuin hetken aloillani. Katsoin lasin viereen laskemaani kirjaa. Joseph Brodskyn Veden peili oli johdattanut minut Venetsiaan. Päivää oli vielä jäljellä.
Kuljin baaritiskin ohi ja pyysin pöydän yläkerran ravintolasta. Hemingway oli viettänyt aikaansa tässä upeassa paikassa, jonka silloinen omistaja Cipriani kehitti Bellinin lisäksi myös Carpaccion, jumalaisen ja yksinkertaisen alkuruoan. Sen vuoro oli seuraavana.
Tuntia myöhemmin olin henkisesti ja ruumiillisesti ravittu. Nousin vesibussiin ja kävin kiittämässä henkilökohtaisesti venäläistä runoilijaa hienoista teoksista ja matkani askelmerkeistä. San Michelen hautausmaasaarella levollisuus palasi seuraani.
Avasin silmäni.
Vuosi ja vuosituhat vaihtuisivat pian. Otin samppanjapullon jääkaapista ja ikääntyneen konjakin olohuoneen pöydältä. Valitsin muutaman levyn. Illan isäntäväki saisi nauttia seurani lisäksi jaloista juomista ja edellisen vuosisadan parhaasta musiikista.
Kulman takana odottaa kaikkien aikojen vuosi.
Loposen arkistosta: Muistikirjamerkintä joulukuun viimeiseltä päivältä 1999
