Kuten hyvin tiedämme, kykenee jokainen ihminen jonkinasteiseen ajatteluun erilaisista fysiologisista rajoituksistaan huolimatta. Yksittäinen ajatus säilyy epämääräisenä, kunnes se on muotoiltu ilmaisuksi, joko kirjoitukseksi tai puheeksi. Se täytyy siis lausua ääneen, jotta kanssaihmiset voivat sen omaksua ja tarkastella sitä kriittisesti. Ajattelun tärkeyttä ei voi korostaa liikaa, sillä suurin osa ihmiskunnan merkittävistä edistysaskeleista on syntynyt tietoisten oivallusten kautta. Joskus sattuma on tosin laittanut sormensa peliin, mutta asian merkityksen tunnistaminen on keskeistä.
Ajattelun vastarannalla huojuu pelottava ja hatara torni, jota voimme kutsua "ei-ajatteluksi". Kirjailija Milan Kundera (s. 1928) nimesi ilmiön vastaanotettujen ajatusten epäajatteluksi. Toteamus on oivallisuudessaan äärimmäisen kiehtova, ja sen kirjasi alkujaan Gustave Flaubert (1821–1880), joka havaitsi kuinka ihmiset pyrkivät osoittamaan oman älykkyytensä toistamalla kuluneita fraaseja, ja mitä enemmän joku niitä hallitsi, sitä viisaammalta hän vaikutti. Kaikkien alojen asiantuntija ei ole ainoastaan oman aikamme ilmiö.
Kundera käyttää ilmiöstä myös nimitystä: moderni tyhmyys. Se ei ilmene perinteisenä tietämättömyytenä, vaan omaperäisen ja yksilöllisen ajattelun täydellisenä puuttumisena. Kaikki standardisoituu, koska tiedotusvälineet levittävät samoja tulkintoja, jotka muuttuvat lopulta yhdeksi ja ainoaksi totuudeksi. Kun lumipallo lähtee liikkeelle, ei lumivyöryä voi kukaan enää estää. Toisto luo totuuden, joka säilyy juuri siihen hetkeen saakka, kunnes seuraava totuus voidaan laskea markkinoille. Tällöin ajattelusta tulee kiinteä osa viihdeteollisuutta, ja totuuden elinkaari lyhenee samanlaiseksi kuin millä tahansa tuotteella. Se tarkoittaa valmiina annettujen ajatusten hyväksymistä sellaisenaan ja kritiikittömästi, pahimmassa tapauksessa välitöntä käytäntöön soveltamista.
Suuri humanisti Erasmus Rotterdamilainen (1466–1536) omisti kokonaisen teoksen tyhmyydelle ja pilkkoi terävällä kynällään koko läntisen kulttuuripiirin palasiksi. Kärki viilsi raskaimmin viisauden rakastajien, filosofien selkänahkaa. Erasmus ei löytänyt yhtään arkista inhimillisen toiminnan aluetta, jota filosofit eivät olisi onnistuneet pilamaan, eikä historia tuntenut yhtään valtiota, jolle filosofikuninkaan valtakausi olisi ollut siunaukseksi. Hän ei säästänyt viisautensa taakse piiloutuvia, eikä häveliäisyytensä tai pelkuruutensa takia toimintakykynsä menettäneitä. Häpeä ja pelko pystyvät sokaisemaan älyn ja tuudittavat turvalliseen toimettomuuteen. Ainoastaan tyhmyys kykenee vapauttamaan yksilön moisesta taakasta, ja vain tyhmät uskaltavat toimia, jopa vastoin omaa etuaan.
Romaanissaan Olemisen sietämätön keveys Kundera kulki ilmiön laidalla. Mitä enemmän yhteiskuntamme vaurastuu, sitä enemmän luovumme käsillä tekemisestä ja harjoitamme laajamittaista henkistä toimintaa. Yhä useammalla on mahdollisuus yliopistosivistykseen, ja jokainen opiskelija tarvitsee opinnäytettään varten aiheen. Niitä puolestaan riittää loputtomasti. Katoaako kulttuuri lopulta opinnäytteiden ylituotannon alle, ja muodostuuko kirjastoista sekä arkistoista sanojen hautausmaita? Siinä tapauksessa kaiken tämän unohduksen keskellä yksi yhteiskunnan kieltämä kirja merkitsee enemmän kuin yksikään epäajatteluun perustuva opinnäytetyö tai miljardit sanat. Yksi totuudenpuhuja on arvokkaampi kuin tusina metodisesti kelvollista asiakirjaa.
Onko moinen tyhmyys valmiiksi pureskellun totuuden levittämistä? Descartes syöksyy jälleen apuun. Hänen "Cogito ergo sum" -oivalluksensa johtaa turhuuden erämaahan eksyneen viimein keitaalle. Epäilevä ja kriittinen mieli mahdollistaa oman olemassaolon havaitsemisen ja ojentaa työkalun elämän monimuotoisuuden ymmärtämiseksi.
Vanha kiinalainen virkamiesjärjestelmä perustui erittäin tarkasti määriteltyyn asteikkoon, jolla eteneminen vaati kunnostautumista opinnoissa. Toisin kuin saattaisimme kuvitella, olivat kulttuuriaineet, erityisesti kirjallisuus, hallinnon menetelmiä tärkeämpiä oppiaineita. Virkamieskunnan sivistyneisyyttä ei osoittanut kapea-alainen erikoistiedon hallinta, vaan heidän täytyi ymmärtää päätöstensä seuraukset sekä kunnioittaa inhimillistä elämää.
Jäikö se vain kauniiksi ajatukseksi? Erityisesti vaikeina ja ahdistavina aikoina ihmisten mieliin kylvetty pelko ja häpeän uhka sokaisevat älyn ja ajavat yksilöt toimettomuuteen, jopa tylsyyteen asti. Tällöin todelliset voimavarat ruostuvat, ja pelikentän voivat ottaa haltuunsa kovaäänisemmät hyvän ja kauniin purkajat, jotka omaavat tietenkin täydellistyneen terveen järjen. Valitettavasti he perustelevat toimiensa oikeutuksen epäajattelun logiikalla. Silloin tyhmyys on alitettu.
Fintellektuaalinen manifesti II
