Greg Dulli kuiskaa ensimmäiset säkeet, ja hetken päästä mukaan liittyy kilkattava piano, joka houkuttelee astumaan hämärään baariin, jossa mikään ei ole mahdotonta. Juuri sillä hetkellä kuulija voi kuvitella kulkeneensa jo tovin New Orleansin katuja rumpujen, kitaran ja basson muodostaman kolmiyhteyden rytmissä. Silloin hänen on päätettävä, jääkö ulos vai uskaltaako ottaa vielä yhden askeleen ja seurata ääntä sisätiloihin.
1965 on The Afghan Whigs –yhtyeen kuudes studioalbumi, jolta viikonlopun säveleksi voisi poimia minkä kappaleen tahansa. Tällä levyllä bändi yhdistää omaan rock-käsitykseensä hienovaraisesti sävyjä New Orleansin monipuolisesta musiikkimaailmasta, mutta enimmäkseen soittajat istuvat tukevasti soul-junan kyydissä ja säätelevät erinomaisesti vauhdin määrää. Musiikillinen matka vie rakkauden pimeiltä sivukujilta aina hetkittäin kohti valoa ja toiveita, mutta Greg Dulli ei luovu missään vaiheessa tavaramerkeistään: tummansävyisistä teksteistä ja perinteisestä pahan pojan maineesta. Vaara elää jatkuvasti sekä sanoissa että sävelissä.
Somethin’ Hot on kappale, joka viimeistään kertosäkeeseen päästyään saa kuulijan tekemään päätöksensä. Se on yksinkertainen: seuraan ääntä kadulta kapakkaan, otan itselleni tuolin ja jään kuuntelemaan. Laulun alkupuolen kuiskaten lausutut säkeet muuttuvat siinä vaiheessa ensin lyhyeksi rääkäisyksi ja seuraavaksi voimakkaaksi tahdonilmaisuksi. Epäilyt ja ehdotukset kääntyvät vaatimuksiksi. Olemme saavuttaneet rock-musiikin ytimen, eikä laulu kätke mitään hämärien metaforien taakse. Kyseessä ovat ikuiset teemat: rakkaus ja rakastaminen.
Hyvät kuulijat, kitaroiden viimeisten sointujen ja säveleiden yhä säristessä mietin, soittiko laulun kertoja koskaan ihastukselleen. Kertomus on itsessään niin vakuuttava, että uskon ja toivon niin käyneen. Nostakaa kädet ilmaan ja antakaa musiikin viedä teidät sinne, missä kaikki on mahdollista.
Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (lokakuu 2011)
