Olen seurannut vaaleja usealla vuosikymmenellä eikä mikään oikeastaan enää yllätä, ole uutta tai vähennä merkittävästi elämäni laatua. Aurinko nousee aamulla ja laskee illalla. Siihen ei yksikään hallitus voi omilla toimillaan vaikuttaa. Vielä joitakin vuosia sitten kaikkien tunteman valtiomiehen sanat "Kansa on puhunut, pulinat pois", huokuivat viisautta, mutta tänään ne eivät lohduta sen enempää minua kuin rannalle jääneitä ehdokkaita. Taitaa oikeastaan käydä päinvastoin, sillä nyt se pulina vasta alkaa. Syypää kehnoon tulokseen on tietenkin kansa, joka jälleen kerran petti odotukset ja äänesti väärin. Kuulemani keskustelun perusteella en silti ole täysin vakuuttunut, että oikea syyllinen on löytynyt.
Markkinapäivänä tori kuhisi iloisia ja hymyileviä ihmisiä. Kaupunki eli ja hengitti kesän tahtiin ja kadut puristivat kulkijan tiukasti itseään vasten. Kiersin kojuja, puntaroin juttuja ja punnitsin myyntipuheita. Sillä välin kuvaaja ehti tavoilleen uskollisesti kadota omille teilleen. Lehtiöni täyttyi vähitellen turhanpäiväisistä puheista. Päätin nauttia hetken omasta seurastani, koska paluu toimitukseen ei vielä innostanut.
Kahvi oli tuoretta eikä leipuri ollut säästänyt munkin sokerissa. Pyyhin valkoisia kiteitä rinnuksilta, kun huomasin viereisessä pöydässä istuvan poliitikon, joka oli kolmatta kertaa ehdolla eduskuntaan. Hän keskusteli sievän sairaanhoitajavaimonsa ja isokokoisen puolueaktiivin kanssa.
– Oletko miettinyt kampanjan avausta? isokokoinen mies kysyi.
– Onhan maaliskuuhun vielä runsaasti aikaa, ehdokas naurahti.
– Päivät vähenevät, ja sinun olisi pitänyt jo olla enemmän esillä.
Nauru kuoli saman tien, ja ehdokas vaikeni. Hänen vaimonsa tuhahti ja tuijotti isokokoista miestä, jonka kasvojen ilme säilyi ennallaan, arvioivana.
– Miksi? Kaikkihan minut tuntevat, ehdokas vastasi äkäisesti, mutta ilme suli heti hymyksi, kun häntä tervehdittiin naapuripöydästä.
– Se ei riitä, että sinut tunnetaan täällä. Vaalipiiri on laaja, tarvitset ison kasan ääniä kaupungin ulkopuolelta, jotta pääset läpi, isokokoinen mies vastasi rauhallisesti.
Ehdokas katsoi anovasti ympärilleen, mutta uusia tervehdyksiä ei sadellut. Nojauduin taaksepäin, jotta kuulisin paremmin.
– En ole yhtään huolissani, sain viimeksi enemmän ääniä kuin ensimmäisellä kerralla, ehdokas sanoi.
– Vaikka saisit keväällä vielä enemmän, ei sekään välttämättä riitä, isokokoinen mies vastasi nopeasti.
Ehdokas hiljeni täydellisesti, ja syvä kalpeus hiipi kasvoille auringonvalosta ja lämmöstä huolimatta.
– Mitä ehdotat? hän viimein kysyi.
Isokokoinen mies hymyili ja nojautui hitaasti tuolinsa selkänojaa vasten.
– Ensinnäkin, sinun pitää julkaista maakunnan ykköslehden mielipidepalstalla muutama kirjoitus itsellesi tärkeistä asioista, vaaliteemoista toisin sanoen…
– Miksi jo nyt?
– Siitä yksinkertaisesta syystä, että kevättalvella ne hukkuvat muiden samankaltaisten joukkoon. Ja toiseksi, sinun pitää perustaa omat nettisivut, joissa kommentoit säännöllisesti sekä maamme että politiikan tilaa…
– Nettiin… älä naurata… ei kukaan sieltä mitään lue…
Isokokoisen miehen otsalle kohosi ryppyjä.
– Se on tulevaisuutta. Uudet äänestäjäsukupolvet mullistavat viimeistään seuraavan vuosikymmenen aikana tavan käydä poliittista keskustelua ja tuovat tuoreet ajatukset nopeasti julkisuuteen. Otan sinusta muutaman edustavan valokuvan ja…
– Etkä ota! Edelliset olivat todella omituisia, rikospoliisin asia oikeastaan, ehdokas tiuski.
Isokokoinen mies ei hämääntynyt, vaan jatkoi välittömästi:
– Ja kolmanneksi, sinun pitää näyttäytyä tarkoin valituissa tilaisuuksissa, liikkua kansan keskellä…
– Mehän menemme jo ensi viikolla Savonlinnan oopperajuhlille, ehdokkaan vaimo osallistui viimein keskusteluun.
Isokokoinen mies vaikeni, nousi paikaltaan, kiitti pariskuntaa erittäin valaisevasta tuokiosta ja katosi torin väkijoukkoon.
Ehdokas sai kevään vaaleissa vähemmän ääniä kuin kertaakaan aiemmin, enkä usko puolueen antavan hänelle neljättä mahdollisuutta.
Loposen arkistosta: päiväkirjamerkintä vuodelta 1999
