Robert McLiam Wilsonin romaani Eureka Street, Belfast on lohdullinen teos. Se alkaa kauniisti: ”Kaikki tarinat ovat rakkaustarinoita”. Kirjan henkilöt elävät kaupungissa, joka yrittää toipua kitkerästä sodasta. He ovat toistensa kaltaisia, uskontoa ja suhdetta emämaahan lukuun ottamatta. Vallasta kilpailevien ryhmien välinen vihapuhe ruokkii ja toteuttaa koko ajan itseään. Se on kierre, josta osallisten on vaikea päästää irti, ja sanat muuttuvat järkyttäviksi teoiksi.
Tämän kaiken keskellä kaupungin asukkaat tahtovat nauttia turvallisesta arjesta, tehdä työtä ja huolehtia läheisistään. Kirjailija tuo heidät lähelle lukijaa ja pohtii, miksi kaksi kulttuuria ei voisi elää rauhallisesti rinnakkain. Valitettavasti ääriliikkeet tekevät sen omilla toimillaan mahdottomaksi, ja kertomukseen sisältyvän veijaritarinan yllä leijuu koko ajan väkivallan uhka. Naurun takana virtaa sekä vuosikymmenten aikana vuodatettuja että varsin tuoreita kyyneleitä.
Kirjailija osoittaa todellisen taituruutensa kahden tärkeän luvun aikana, jolloin teoksen tyylilaji muuttuu. Ensimmäisessä hän kuvaa kaupunkia, ja sen asukaita runollisesti, mutta seuraavassa kaikki on jo toisin, miljoonina kappaleina: kauniit elämät katoavat ja kehittymässä olevat tarinat jäävät kesken. Kaupunki, jossa ”kaikki kadut ovat runoja”, on hetkessä kutistunut, ja kirjan sivut muuttuneet kevyemmiksi. Näistä kirjallisista ansioista teos on suurempi kuin sen yksittäisten osien summa. Se osoittaa, etteivät ääriryhmät oikeasti pyri rauhaan. Ehdot ovat hyvää tavoitetta tärkeämmät.
Pelko tai epävarmuus purkautuu valitettavan usein ajattelemattomiin tekoihin. Älykäs osaa suunnata tämän vapaana kasvavan energian palvelemaan jotakin itseään suuremmalta vaikuttavaa tarkoitusta, artikuloi epämääräisen sanoman sekä yksinkertaiseksi että ymärrettäväksi ja kirjoittaa manifesteja, jotka ruokkivat ennakkoluuloja entisestään. Minkäänlainen vihapuhe tai sodanjulistus monikulttuurisuudelle ei säteile turvallisuutta ympäröivään yhteiskuntaan tai vala uskoa tulevaisuuteen sen enempää kuin pesäpallomailoin tai jopa järeämmin asein varustautunut kansalaispartio loisi sitä kotikadulle. Ne vain lisäävät jännitteitä ja synnyttävät uusia surullisia tarinoita.
Tästä syystä on vaarallista rinnastaa yhteiskunnallista epäkohdista kirjoittaminen ja ongelmien tietoinen kärjistäminen toisiinsa. Ero on toisinaan hiuksenhieno, mutta kirjoittajan käyttämät sanat valikoituvat harvoin – oikeastaan eivät koskaan – satunnaisesti. Ajatteleva ja älykäs ihminen käyttää sanoja aina tarkoituksellisesti. Jos teksti vaikuttaa vihapuheelta, se todennäköisesti on sitä. Timantteja saadaan aikaiseksi hiomalla, mutta uhkaava sanoma ei muutu toiseksi jälkikäteen selittelemällä tai uhriksi heittäytymällä. Sanoilla on aina merkitys.
Robert McLiam Wilsonin teoksen viimeisellä sivulla värisee heikko toivon liekki. Hän kirjoittaa: ”Voi sinua maailma. Kyllä sinä olet kaunis”. Niin olet, mutta äärikansallisen sanoman naamioiminen isänmaalliseksi puheeksi osoittaa, että se ei ole vielä valmis. Sivistystehtävä on yhä kesken.
Fintellektuaalinen manifesti VIII
