Mille on sopivaa nauraa, ja mistä ei saa tehdä huumoria? Tämä kysymys erottaa ihmiset toisistaan. Kun huumori tulee liki, saattavat ilmeet vakavoitua, sillä joillekin asioille on sopivampaa nauraa kuin toisille. Jos huumoria ammatikseen tekevät seuraisivat sovinnaisuussääntöjä, loppuisivat naurun aiheet nopeasti. Periaatteessa kaikki perustuu erilaisuuden, erojen ja toiseuden havaitsemiseen sekä kaikenlaisten ennakkoluulojen hyödyntämiseen, erityisesti viimeksi mainitulle nauramiseen.
Jantso Jokelin kysyi kolumnissaan isältään, miksi tämä oli estänyt Kummeli-huumorisarjan ja Uuno Turhapuro –elokuvien katselun. Poika koki jääneensä ulkopuolelle, kielitaidottomaksi ja jopa sivistymättömäksi. Ohjaaja Rauli Jokelin perusteli valintaansa yhdellä sanalla: laatu. Hänen mukaansa hutilointi ja kiire pilaavat hyvän idean myös huumorissa. Hän ei kuitenkaan huomioinut, että kasvaminen laadullisesti vaatimattoman huumorin keskellä saattaa ajan myötä auttaa ymmärtämään laadukasta ja hyvin käsikirjoitettua vaihtoehtoa. Huumorintajua pitää kastella ja ravita kuten kasveja.
Edesmennyt Napakymppi-ohjelma opetti, että lähes kaikki ohjelmaan osallistuneet herrat ja rouvat olivat huumorintajuisia. Meillä suomalaisilla ei ole siis mitään hätää, sillä tosikot asuvat toisaalla. Me osaamme nauraa itsellemme, mutta kykenemmekö aina siihen? Pystyykö siihen yksikään kansa? Voiko kansakuntien välillä olla eroja?
Kiinalaista kulttuuria länsimaalaisille opettanut Lin Jutang (1895–1976) esitti teoksessaan Maallinen onni kvasitieteellinen kaavan, jolla kansakuntien historiallista muutosta ja yksilöiden inhimillisen kehitystä voidaan kuvata. Neljä tärkeää elementtiä olivat realismi, unelmat, huumori ja todellisuudentaju. Realismi ja idealismi (unelmat) ovat jatkuvasti törmäyskurssilla, ja oikeastaan kumpaakin pitää sekä hillitä että sekoittaa sopivassa suhteessa tosiinsa. Tiukasti todellisuudentajuun nojaava lähestymistapa, jossa ei ole sijaa unelmille vastaa eläimellistä olotilaa. Inhorealistit eivät kenties osaa nähdä nykyistä parempaa tulevaisuutta. Todellisuudentajun ja unelmien yhdistelmä luo sydänkipuja, joita Lin Jutang kutsuu idealismiksi. Todellisuudentajun ja huumorin yhdistelmä luo ihmisistä realisteja, jotka voidaan määritellä myös konservatiiveiksi. Unelmien ja huumorin yhdistelmä ruokkii puolestaan mielikuvitusta.
Vaarallisinta on idealismi ilman huumoria, sillä se johtaa fanatismiin. Kuinka monta kertaa ihmiskunta onkaan todistanut huumoritajuttomien diktaattorien hirmutekoja tai työntekijät joutuneet fanaattisesti asiaansa uskovien johtajien hampaisiin kyseenalaistaessaan vallitsevat olosuhteet komiikan keinoin. Huumori on läheisissä tekemisissä todellisuudentajun kanssa. Sen avulla pilantekijä saattaa itse asiassa tehdä palveluksen idealistille, ja estää tätä loukkaamasta itseään entistä pahemmin.
Kun idealismia hillitään huumorilla, joka nojaa tukevasti todellisuuteen, syntyy ajattelemisen korkein muoto, viisaus. Todellisuudentajun omaava ihminen saattaa huumorin avulla kertoa jotakin olennaista julmasta maailmastamme, mutta se ei tee häntä itseään julmaksi. Hän vain pehmentää lopullista iskua. Valitettavasti huumorinviljelijät joutuvat toisinaan fanaatikkojen uhreiksi, koska nämä eivät osaa nähdä oman idealisminsa lävitse. Vuonna 1937 kirjoitettu teos ei valitettavasti ole menettänyt yhtään ajankohtaisuudestaan.
Lin Jutang tunsi oman järjestelmänsä heikkoudet, ja käytti sitä lähinnä selventämään sanomaansa eikä suinkaan tieteellisenä instrumenttina. Kuvatessaan muun muassa 1930-luvun saksalaista kansanluonnetta, osui hän melko tarkasti kohteeseensa. Realismi ja erityisesti unelmat (idealismi) korostuivat huumorin ja tunneherkkyyden sijasta. Me kaikki tiedämme, mihin se puolestaan johti.
Vuonna 1936 saksalaiset unelmoivat Nürnbergissä uudesta ja nousevasta valtakunnasta. Myös toisen maailmansodan jälkinäytös – sotasyyllisyysoikeudenkäynnit – esitettiin saman kaupungin raunioilla. Tapahtuivatko kaikki kauheudet vain sen takia, että unelmissa ei ollut sijaa huumorille tai tunneherkkyydelle? Kuinka monta tuhoisaa päätöstä oman aikamme johtajat vielä luovatkaan, elleivät totuudenpuhujat (humoristit) osoita keisarin kulkevan ilman vaatteita?
Ludwig Wittgensteinin (1889-1951) Tracatatus logico-philosophicus -teoksen sisältö tiivistyy yhteen keskeiseen lauseeseen: "Minkä ylipäänsä voi sanoa, sen voi sanoa selvästi, ja mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava". Tällä havainnolla itävaltalainen filosofi yritti vähentää kaikenlaisten inhimillisten väärinkäsitysten merkitystä tieteellisessä keskustelussa ja rajasi samalla myös inhimillisen tulkinnan määrää. Erno Paasilinna (1935-200) puolestaan totesi: "kun asia sanotaan, niin kuin se on, se ei juuri koskaan ole niin". Toisin sanoen, mistä ei voi puhua, siitä on tehtävä huumoria, laskettava leikkiä. Tästä syystä huumori on oikeastaan kuolemanvakava asia.
Fintellektuaalinen manifesti VII
