Uhrilampaita ja syntipukkeja

Musta karitsa rääkäisee pihalla. Herään, mutta käännän kylkeä, yritän päästä uudestaan uneen ja toivon jonkun vievän huutajan toisaalle. Karitsa jatkaa ääntelyään entistä voimakkaammin. Pian koko talo on hereillä. Lomalaiset ryntäilevät kaikkialle ja etsivät kadonnutta tuttipulloa. Lopulta se löytyy, ja karitsa saa vatsansa täyteen. Kiitokseksi se puskee itsensä kiinni jalkaani. Karitsat eivät kehrää, mutta olen täysin vakuuttunut, että Musse on poikkeusyksilö.

Toisinaan uuhella on niin paljon jälkeläisiä, että kaikille ei riitä maitoa. Jonkun kohtalona on jäädä pahnanpohjimmaiseksi ja aliravituksi. Onneksi vastuunsa tunteva lammastilallinen ruokkii pienintä ja delegoi vastuun kesäksi lomalaisille. Pieni musta karitsa on hellyttävä olento, vaikka se kiljuisi nälkäänsä ja herättäisi ihmiset ympärillään. Jokin sen olemuksessa viestii viattomuudesta ja elämän ihmeellisyydestä. Se ryntää jatkuvasti maailmaan silmät avoinna.

MOT-ohjelman toimittajat saivat haltuunsa järkyttävää kuvamateriaalia. Näimme kuinka eläimille aiheutettiin ylimääräistä kipua ja kärsimystä. Tapahtuiko tämä vain siksi, että tuotantoeläimet oli alistettu kilpailukyvylle ja kustannustehokkuudelle? Osa kommentoijista tarjosi selitykseksi työntekijöiden turhautumista: heille vain sattui huono hetki kesken työpäivän. Teurastaminen on systemaattista ja rakenteiltaan teollista toimintaa, jossa yhden eläimen käsittelylle ei ole varattu määrättömästi aikaa. Kaiken pitää sujua kitkattomasti ja eläimen luontainen niskurointi näytti aiheuttavan välittömän vastareaktion.

Ohjelman jälkeen monet maataloustuottajat ärähtivät ja kertoivat kantavansa vastuunsa. He tietävät, että hyvinvoiva ja asianmukaisesti kohdeltu eläin on arvo sinänsä, ja se tuottaa paremmin kuin kaltoin kohdeltu lajitoverinsa. Luontainen ja kunnioittava suhde eläimiin tuotantoketjun kaikissa vaiheessa – laitumilta ruokakauppaan – luo kestävän perustan laadukkaille tuotteille. Tätä myös meidän kuluttajien tulee vaatia eikä vain juosta ilmaisten muoviämpäreiden ja halpuutettujen hintojen perässä. Toivottavasti tämä ylenmääräinen halpuuttaminen ei heijastu tuotantoketjun alkupäähän, ja maatalousyrittäjät jaksavat yhä uskoa tekemäänsä työhön.

Vielä muutamia kuukausia sitten useat yrittäjät ja maataloustuottajat parjasivat sekä sosiaalisessa että perinteisessä mediassa julkisen sektorin työntekijöitä ja iloitsivat hallituksen aikeista lyhentää näiden lomia. He unohtivat hetkeksi, että asianmukaisissa olosuhteissa työskentelevät ja hyvin levänneet ihmiset tuottavat enemmän kuin loputtomasti stressatut ja kepillä nurkkaan ahdistetut työn orjat. Televisiosta näkemiemme kuvien perusteella on meidän helppo vaatia lopettamaan eläinten epäasiallinen kohtelu, mutta uskallammeko pyytää samaa oikeutta myös ihmisille?

Ensimmäisellä virallisella kesälomallani vietin muutamia päiviä alussa mainitsemallani lammastilalla. Autoin niissä asioissa, joissa pystyin. Lampaita oli sijoitettu kesäksi moneen paikkaan, tuttavien laitumille ja perinnemaisemiin. Yksinkertainen tehtäväni oli käydä muutaman kerran päivässä täyttämässä eläinten juoma-astiat. Yleensä lampaat väistivät vierasta kulkijaa ja pysyttelivät turvallisen matkaan päässä. Ne koskivat veteen vasta poistuttuani riittävän kauas meitä erottavasta aidasta.

Päivän viimeisessä kohteessa tapahtui jotakin yllättävää. Lauma väistyi edestäni samalla tavalla kuin muualla, mutta sen takaa lähti liikkeelle yksinäinen iso musta lammas, joka raivasi tiensä muiden ohi ja tuli luokseni. Se työnsi päänsä lonkkaani vasten. Aluksi hämmästyin suunnattomasti ja pelästyin, mutta samassa sisältäni kumpusi jo tuttu sana: ”Musse”. Lammas oli tunnistanut minut ja minä lampaan. Silitin sen päätä ja kerroin lyhyitä tarinoita menneistä vuosista. Se pysyi paikallaan ja puski hellästi päätään minua vasten. Myös lauma rauhoittui ja uskalsi käydä vesiastialle. En ole myöhemmin uskaltanut kysyä Mussen kohtalosta, mutta toivon sen päättäneen päivänsä ilman ylimääräistä kipua ja kärsimystä.


Fintellekuaalinen manifesti XI

Huey Lewis & The News: The Power of Love (1985)

1980-luvulla eläneet nuoret, jotka uskalsivat kulkea populaarikulttuurin keskellä ja heittäytyä mukaan, saivat kokea monta hienoa hetkeä. George Lucas loi Tähtien sota -saagan ja Steven Spielberg rakensi koskettavan ET-hahmon. Yhdessä he kehittivät Indiana Jonesin, arkeologin, joka ei koskaan kaihtanut seikkailun kutsua. Näiden maailmojen rinnalle ilmestyi vuosikymmenen puolivälissä aivan kuin vahingossa uusi universumi, jossa hyvä tarina, usko tieteen mahdollisuuksiin ja hieno musiikki yhdistyivät mielenkiintoisella tavalla.

Robert Zemeckis ohjasi elokuvan, joka laajeni myöhemmin trilogiaksi. Hyvästä yrityksestä ja suuresta työpanoksesta huolimatta tähdet karttoivat lähes koko prosessin ajan oikeaa asentoa. Suuret elokuvastudiot eivät aluksi uskoneet käsikirjoitukseen, ja ohjaaja huomasi viikkoja kestäneiden kuvausten jälkeen, että Eric Stoltz oli sopimaton Marty McFlyn rooliin. Michael J. Fox oli joutunut kieltäytymään tehtävästä, mutta sai viimein luvan liittyä joukkoon. Tässä vaiheessa Paluu tulevaisuuteen -elokuvan tarinasta puuttui enää yksi olennainen tekijä: tunnussävel.

Paramount-elokuvayhtiö pyysi Huey Lewisia säveltämään kappaleen elokuvaan The Ghostbusters, mutta työ jäi kesken kilpailevalle yhtiölle luvatun sävellyksen takia. Ray Parker Jr. paikkasi erinomaisesti ja loi laulun, jonka suurin osa meistä varmasti tunnistaa. Se tosin muistuttaa melkoisesti Lewisin ja News-kitaristi Chris Hayesin sävelmää I Want a New Drug. Tekijänoikeuskysymyksiä ei kuitenkaan ratkaistu oikeussalissa, sillä Paramount suostui maksamaan Lewisille sopivan korvauksen. Muusikko tuskin pahoitti mieltään, sillä myös siitä toisesta elokuvasävelmästä tuli hitti.

The Power of Love on ikoninen kappale, joka väreilee rock’n’rollin historiaa samalla tavalla kuin elokuvasaaga yhdistää menneisyyden, tulevaisuuden ja (1980-luvun) nykyisyyden. Sävelmä on omalla tavallaan enemmän kuin osiensa summa: aikakauden kosketinsoitinsoundi kohtaa sekä voimasointuja paiskovan että rytmikkäästi säestävän kitaran, joita tukee rumpujen rockbeat ja tyylikäs bassokuvio. Yksinkertaisen tehokas kertosäe korostaa soitinkuvioiden yksinkertaista voimaa ja väliosassa kuulemme kaikuja perinteisestä doo-wop-laulusta. Lewisin karhea rhythm and blues -ääni kantaa kappaleen kunnialla maaliin, jonka jälkeen sävelet jäävät vielä väreilemään iholle.      

Monet 1980-luvun elokuvien tunnussävelmät, esimerkiksi Don’t you (Forget About Me), St. Elmo’s Fire (Man in Motion), Ghostbusters ja We Don’t Need Another Hero soivat edelleen komeasti, mutta yksi on silti ylitse muiden. Se luo elokuvakokemuksesta yhtenäisen, ja pelkkä intro saa aina kylmät väreet liikkeelle. Hyvät kuulijat, Huey Lewis & The News rokkaa kuin 1.21 gigawattia ja tulevaisuus on nyt. Tarttukaa hetkeen ja antakaa lanteiden heilua: The Power of Love lennätti meidät tänne.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (21. lokakuuta 2015 kello 16.29)

Big Country: Steeltown (1984)

Stuart Adamson johti mielenkiintoista yhtyettä, jonka kolme ensimmäistä albumia muodostivat ehjän ja soinnillisesti rikkaan kokonaisuuden. The Crossing kertoi menneistä ajoista romanttisesti ja esitteli säkkipillisoundin, joka syntyi taitavien kitaristien Adamsonin ja Bruce Watsonin käsissä. Mark Brzezicki soitti rumpuja melko perkussiomaisesti ja Tony Butler käytti bassoaan aivan kuin yhtyeessä olisi ollut kolmas kitara. Ne täydensivät kirkasta ja kuulasta sointia erinomaisesti ja tekivät yhtyeen tyylistä tunnistettavan. Nelikko palasi vielä kerran samoihin teemoihin ja tunnelmiin kolmannella albumillaan The Seer, mutta aiempaa monipuolisemman äänimaiseman kanssa.

Yhtyeen toinen albumi Steeltown oli vedenjakaja. Yltiöromanttisuus katosi teksteistä ja soundi kääntyi rosoisemmaksi. Tunnelma syntyi sanoitusten, aikakauden kuvaston ja musiikin fuusiosta. Se oli raju harppaus Skotlannin vapailta nummilta teollisen yhteiskunnan kuolinkouristuksiin. Falklandin sota kieri iholle kappaleessa Where the Rose is Sown ja Come back to Me esitti koskettavasti naisen näkökulman rakkauden haudasta.

Albumin nimikkokappale Steeltown kertoo jotakin olennaista sekä teollistumisen historiasta että Thatcherin ajan Britanniasta. Yksinkertainen alku, jossa kitarat, rummut ja basso virittävät kuulijan taitavasti teolliseen tunnelmaan vie meitä askel askeleelta kohti ensimmäistä laulettua säettä. Stuart Adamson maalaa eteemme kuvia maiseman peittävästä tehtaasta, elämää luovasta teräksestä ja tahdottomista ruumiista, jotka kellon tahdissa kulkevat kiirastulen porteista ja raatavat itsensä melkein hengiltä tulikuumassa helvetissä.  

Adamsonin kuvasto ei keskitty pelkästään ruumiilliseen kärsimykseen, vaan painokkailta riveiltä huokuu menneiden sukupolvien unelma paremman elämän rakentamisesta. Hän osaa kertoa taitavista käsistä, jotka eivät pelkää tarttua uuteen haasteeseen ja ihmisistä, jotka muodostavat tiiviin yhteisön, oman heimon. Lopulta he päätyvät tuijottamaan tyhjin silmin unelmiensa romahdusta: autiota tehdasmaisemaa ja kuivaa telakkaa. Teräs lakkaa virtamaasta, tuli sammuu masuuneissa ja elämä pakenee toisaalle.

Kenties juuri tänään Steeltown kuvastaa Stuart Adamsonin elämää. Hän rakensi yhtyeestä toimivan kokonaisuuden, jonka alkutaival täyttyi voitoilla: loistavilla listasijoituksilla ja mainioilla keikoilla. Suosion notkahdus himmensi liekin, joka kerran oli palanut yhtä kirkkaana kuin ikuiseksi kaavailtu tuli terästehtaassa. Hengen valo on sammunut, mutta onneksemme säkkipillisoundi elää yhä levyillä. Se muistuttaa meitä hienosta muusikosta, joka kerran kulki keskuudessamme ja loi unohtumattomia säveliä.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (joulukuu 2001)

Kunnes kuolema meidät erottaa

Heitä on jokaisessa toimituksessa tai työpaikalla vähintään yksi. He pysyttelevät mieluiten omissa oloissaan, välttelevät kirkkaita valoja ja eivät innostu valituskuoroista. He saattavat silloin tällöin nyökätä hyväksyvästi puhujalle, mutta eivät oikeastaan koskaan oma-aloitteisesti käynnistä uutta keskustelua. He tekevät työnsä varmasti ja pysyvät aina sovitussa aikataulussa.

Työtoverini Artturi kuului heihin, hiljaisiin puurtajiin. Hän haki vuosia paikkaansa meidän suulaitten karjalaisten joukosta. Tiedostustilaisuuksissa hän teki muistiinpanoja muita ahkerammin, ja hallitsi tietenkin pikakirjoituksen. Hän ei tehnyt virheitä sitaateissa, koska oli tarkka ja systemaattinen. Toisinaan, kun toimituksessa oli tylsiä hetkiä, yritimme saada hänet kiinni muistivirheestä. Kukaan ei siinä koskaan onnistunut, sillä Artturi nosti välittömästi hyllystään muistikirjoja sisältävän laatikon ja veti esiin tiedon kuin taikuri oikean pelikortin pakastaan. Hänen sarjansa pysyi rikkumattomana.

Valitettavasti hän ei kuitenkaan saanut suutaan auki tiedotustilaisuuksissa. Hän kuunteli sujuvasti kulloisenkin aiheen, mutta saattoi poistua ennen tilaisuuden päättymistä. Ei hän missään nimessä ollut töykeä tai tarkoituksellisesti epäkohtelias. Hän yksinkertaisesti päätti, milloin jutun aineisto oli koossa eikä kuvitellut kenenkään kaipaavan hänen läsnäoloaan sen pidempään. Yhtä poikkeusta lukuun ottamatta hän oli oikeassa.

Suuren maakunnallisen vientiyrityksen toimitusjohtaja valitti Artturin käytöksestä päätoimittajalle. Tämä kuunteli ryöpyn sujuvasti, mutta ymmärsi toimittajansa erityisluonteen haukkujaa paremmin. Tämän jälkeen Artturia ei enää lähetetty tiedotustilaisuuksiin, mutta en usko sen häntä haitanneen. Hän rakasti yksin työskentelyä: kirjoittamista, pohtimista ja tutkimista.

Vuodesta toiseen hän sai samanlaisia tehtäviä. Hän laati lauantain lehtiin kysymyksiä viikon uutisista ja sunnuntailiitteisiin erilaisia ”human interest” -artikkeleita, jotka eivät vaatineet mitään muuta kuin hyvää kirjoittajan otetta ja korvaa kuunnella toinen toistaan sanavalmiimpia kansalaisia. Hän kokosi sanomalehtikatsauksia ja onnistui toisinaan ujuttamaan joukkoon uutisen massiivisesta porsaasta tai kaksipäisenä syntyneestä lampaasta. Se oli osoitus Artturin omalaatuisesta huumorista ja sensorien lepsuudesta.

Hän avusti myös ruokapalstaa, ja se puolestaan teki meistä ystävät. Hänellä oli ylivoimainen taito kääntää kulinaariset kokeiluni ymmärrettäviksi sanoiksi. Kerran kuukaudessa hän toi viiniä ja minä valmistin ruokaa, jonka olin jollakin matkallani aistinvaraisesti oppinut. Hän kuunteli herpaantumatta matkakertomuksiani ja seurasi tarkasti työskentelyäni. Hän puhui edelleen vähän, mutta toisin kuin tiedotustilaisuuksissa, esitti hyvin tarkkoja ja yksityiskohtaisia kysymyksiä.

Suuressa maailmassa hän olisi ollut todellinen aarre. Nimekkäiden lehtien toimituksissa olivat omat tähtitoimittajansa, joiden varjossa työskenteli ahkeria taustatoimittajia, jotka keräsivät aineistoa, valikoivat tietoa ja tarkistivat faktoja. Isot nimet puolestaan omivat kunnian ja antoivat artikkelille kasvot. Artturi teki paljon taustatyötä, ja tarkasti toisinaan muiden tekstejä. Monta suoranaista virhettä jäi painamatta. Samalla hän kuitenkin sukelsi yhä syvemmälle henkilökohtaiseen ja hiljaiseen unohdukseen.      

Artturin todelliset taidot tulivat esille, kun hän sai vastuulleen nekrologit. Hän osasi kuvata ihmisiä taitavasti, jopa viiltävän runollisesti. Pahimmat riistäjät saivat ylleen auvoisen sädekehän, ja huonosti henkilöstönsä kanssa pärjännyttä johtajaa hän saattoi kuvailla määrätietoiseksi kehittäjäksi. Eräänä hiljaisena perjantai-iltapäivänä päätoimittaja antoi Artturille tehtävän. Valtakunnallisesti tunnettu teollisuusjohtaja makasi keskussairaalassa kuolemaisillaan, ja Artturin piti laatia hänestä muistokirjoitus. Artturi teki työtä käskettyä ja jäi kirjoittamaan kelloa vastaan. Teksti oli loistava, kenties hänen parhaansa. Se kunnioitti kohdettaan, ja jopa minä herkistyin sitä lukiessani. Valitettavasti kohde nousi seuraavana päivänä kuolinvuoteeltaan ja palasi jo muutaman viikon päästä toimistoonsa. Hieno teksti jäi julkaisematta, ja Artturilta huippuhetki kokematta.

Viittä vuotta myöhemmin olin lomamatkalla Italiassa. Sillä aikaa oli teollisuusjohtaja kuollut harmittomalta vaikuttaneessa onnettomuudessa. Fiksu päätoimittaja ei ollut tuhonnut Artturin tekstiä, vaan oli kaivanut sen arkistostaan ja julkaissut. Nopeus on lehtialalla kaikki kaikessa. Kirjoitus tosin aiheutti melkoisen kohun, jolta olisi vältytty, jos olisin ollut töissä. Artturin nimi komeili nekrologin lopussa, mutta kukaan toimituksessa ei enää muistanut, että sen kirjoittaja oli kuollut kahta vuotta aiemmin.


Loposen arkistosta: päiväkirjamerkintä vuodelta 2001