Auringonkukkia ja rikkaruohoja

Kaksi historioitsijaa vietti iltaa pienessä ja tunnelmallisessa pubissa 1990-luvun alkupuolella. Opinnot olivat loppusuoralla ja työmarkkinat tukossa. Heitä odotti epävarma tulevaisuus. Harjoittelujakso valtionhallinnossa toi hieman lohtua ja muutaman kuukauden säännölliset tulot tervetulleen muutoksen ruokavalioon. Toinen ehdotti yrityksen perustamista. Yleinen kiinnostus sukututkimukseen oli lievässä nousussa, ja sillä alalla saattoi piillä mahdollisuus itsensä työllistämiseen. Mainoslause syntyi hetkessä: ”Sukulinja Kustaa Vaasaan 50 000 ja Kaarle Suureen 100 000 markkaa!” Olisiko joku ollut valmis maksamaan ennalta sovitusta tuloksesta jäi kuitenkin arvoitukseksi, sillä moraali peittosi nopeasti rahanhimon ja liikeidea kuivui kasaan.  

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin tilanne on toisenlainen. Tiedosta on tullut poliittista kauppatavaraa. Sen logiikka toimii näin: aluksi luodaan joukko käsitteitä, jotka myydään kansalaisille yhtenä ja ainoana totuutena, jolla myöhemmin perustellaan kaikkia keskeisiä valmistelussa olevia asioita ja myöhempiä päätöksiä. Se sallii toisinaan myös pienet lipsahdukset, joissa luku 10 voidaan korvata luvulla 90. Onhan niiden summa järjestyksestä riippumatta joka tapauksessa tasan sata. Tämänkaltainen keinotekoinen maailmanselitys saa tosin valistuneen kansalaisen epäilemään jo lähes kaikkea.

Oman aikamme taloustietäjät tulkitsevat samaa aineistoa eri tavalla: Elvytys ei toimi, koska se kasvattaa valtion velkaa tai kurjistava politiikka lisää ainoastaan epätasa-arvoa. Nämä asiantuntijat saavat korvauksen työstään ja tutkimuksen lopputuloksen pystyy melko varmasti päättelemään pelkästä rahoittajaninstituution nimestä. Keisari Kaarle Suuren perilliset saavat ratsastaa riemuitsevan kannattajajoukon keskelle.

Auringonkukka herää aamuun auringon noustessa ja seuraa taivaankannella liikkuvaa loistoa iltaan saakka, kunnes on jälleen aika käydä levolle. Samalla tavalla intellektuellit käyttävät päivänsä Pohjois-Korean kaltaisissa maissa. Valtio tai johtaja on valo, jota heidän täytyy seurata päivästä toiseen. Poikkipuoliset sanat johtavat karkotukseen, sisäiseen tai ulkoiseen maanpakoon. Esimodernina aikana se olisi merkinnyt pakkosiirtoa sivistyksestä periferiaan barbaarien keskuuteen. Tänään kaikki on toisin, kuten Joseph Brodsky asian hienosti tiivistää: Totuus tässä asiassa on se, että diktatuurista ihminen voidaan ajaa maanpakoon ainoastaan demokratiaan.

Olisiko nyt tullut aika vaihtaa uudet pelaajat kentälle? Voisimme siirtää tuomiopäivää julistavat taloustieteilijät ja omaa aikaansa käyvät velkakellot hetkeksi vaihtopenkille sekä korvata ne tiedolla ja tutkimuksella, sosiologeilla, historioitsijoilla ja filosofeilla. Juuri nyt tarvitsemme ennen kaikkea tulkkeja, jotka ymmärtävät ihmisyyttä ja ihmisenä olemisen haasteita. Toisin sanoen kaipaamme sivistyneitä ihmisiä, humanisteja ja älymystöä, jotka kaunokirjallisuuden Finlandia-voittaja Laura Linstedtin sanoin voivat paljastaa huiputuksen, sumutuksen, kulutuksen ja kuristuksen. Valitettavasti tieteentekijöiden ja totuudentavoittelijoiden tie kapenee entisestään ja uusien sukupolvien mahdollisuus sivistykseen heikkenee. Samalla kriittisten äänien on vaikeampi päästä esille ja demokratiassa maanpakolaisuus tarkoittaa marginaaliin ajautumista.

Auringonkukat seuraavat yhä valoa, mutta onneksi maasta nousee toisinaan reheviä rikkaruohoja, jotka muistuttavat elämän monimuotoisuudesta. Ne saattavat kysyä: olemmeko matkalla kohti auvoiselta vaikuttavaa Ankkalinnaa, jonka keskeisimmällä tontilla ei seiso kirkko tai yliopisto, vaan Roope Ankan rahasäiliö? Vai käykö meille kuin Konstantinopolin asukkaille Mika Waltarin Johannes Angelos -romaanissa? Valloittaja säästi kirkonmiehet ja köyhän kansan, joka ryhtyi tekemään työtä valtakunnan rikastuttamiseksi. Mutta filosofeja hän ei armahtanut.

Fintellektuaalinen manifesti XII