Historian opetuksista ja ainutlaatuisista ilmiöistä

Olimme kerran nuoria ja kävimme lukiota. Silloin lukuvuodet olivat pitkiä ja tuntuivat loputtomilta, kunnes huomasimme, että viimeinen jakso ennen ylioppilaskirjoituksia oli alkamassa. Historianopettajamme antoi meille tehtävän: kirjoittakaa tutkielma. Opastus oli lyhyt ja ytimekäs. Meidän oli etsittävä sopiva henkilö, jonka elämällä ja teoilla oli merkitystä edustamalleen alalle tai yhteiskunnalliselle kehitykselle ja purettava ajatuksemme selkeiksi johtopäätöksiksi. Minulla oli mielessäni loistava aihe, mutta se ei kelvannut opettajalleni. Hän ehti myös keskustella koulumme toisen historianopettajan kanssa. Heidän yhteinen tuomio oli lajissaan ankara: James Douglas Morrison (1943-1971) ei ole historiallinen henkilö.

Juuri ennen kolmen vuoden urakan alkua tein siihenastisen elämäni toisen ulkomaanmatkan. Yksi matkakumppaneistani opasti minut The Doors -yhtyeen maailmaan. Kotiin palattuani etsin kirjastosta Jim Morrisonin elämäkerran, jonka lainasin ja luin uudestaan myös seuraavina lukiosyksynä. Toisen vuoden aikana sain lahjaksi ikonisen julisteen, jossa laulaja-runoilija levittää kätensä kuin ristille ripustettu messias. Teksti kertoi olennaisimman: No one here gets out alive. Ei selvinnyt hengissä elämästään myöskään Morrison, joka sai lepopaikan Père-Lachaisen hautausmaalta Pariisista kahdenkymmenenseitsemän vuoden iässä.

Minun kapinani auktoritteja vastaan ei ollut fyysistä. Se oli henkistä, kenties intellektuaalista, vaikka en vielä tuolloin ymmärtänyt käsitteen sisältöä. Vaihdoin pakon edessä aihettani ja kirjoitin runoilija Pentti Saarikoskesta (1937-1983), jonka opettajani sentään hyväksyi historialliseksi henkilöksi. Lähteitä oli niukasti, mutta avulias koulutoverini lainasi minulle muutaman hyvän artikkelin kirjojeni tueksi. Tutkielma syntyi melko vaivattomasti eikä sillä sinänsä ollut merkitystä arvosanaan, mutta pienen lommon prosessi kuitenkin jätti nuoreen sieluun.

Aika paransi haavat, ja lommo sai sädekehän ylleen muutamaa vuotta myöhemmin. Stig Söderholmin väitöskirja Liskokuninkaan mytologia: Rituaali ja rocksankarin kuolema: Jim Morrison -kultin etnografinen tulkinta hyväksyttiin Joensuun yliopistossa marraskuussa 1990 ja Oliver Stonen ohjaama The Doors -elokuva sai ensi-iltansa vuonna 1991. Nimestään huolimatta jälkimmäinen keskittyi kuvaamaan pääasiassa Morrisonia, ja erityisesti tämän vähitellen hajoavaa rikkonaista ja raastavaa elämää. Sittemmin sekä yhtye että sen keulahahmo päätyivät useaan dokumenttielokuvaan. Morrisonin hautakivestä tuli rock-kansan pyhiinvaelluspaikka, jonne vierailijat ovat jättäneet muun muassa runoja, savukkeita, koruja, tyhjiä viinipulloja ja valokuvia.

Maailma, jossa elämme on muuttunut melkoisesti lukioajoistani. Tekniikka on kehittynyt ja käytettävissä olevan materiaalin runsaus on lähes mittaamaton. Opettajan mahdollisuus seurata oman aikansa yhteiskunnallisia ilmiöitä ja uusinta tutkimustietoa on entistä vaivattomampaa. Tekniikka sallii jopa lyhyen virtuaalisen kierroksen moneen museoon tai luontoon. Siksi ihmettelen, miksi eläimien tai kasvien nimiä ja muotoja opetellaan yhä epäselviltä ja suttuisilta monisteilta. Emme selviä elämästä hengissä, mutta voisimmeko tehdä matkastamme hieman miellyttävämmän ja etsiä parempaa materiaalia tai jopa käydä varsinaisessa kohteessa? Kenties silloin huomaisimme, että maailma ei ole mustavalkoinen ja historiaa tehdään aivan jokaisena päivänä.

Kuvittelin vuosien ajan, että en koskaan pääse Pariisiin ja Jim Morrisonin haudalle. Onneksi maailma ympärilläni kutistui hieman ja mahdollisuus matkustaa edullisesti lisääntyi. Olen käynyt siellä kaksi kertaa ja hiljentynyt muistelemaan historianopettajani sanoja sekä kuuntelemaan The Doorsin musiikkia. Saarikosken viimeisellä leposijalla Heinävedellä Valamon luostarin hautausmaalla olen puolestani vieraillut kolmesti. Puisella ristillä ja sen juurella on savukkeita, kyniä, runoja ja viinipullonkorkkeja.     


Fintellektuaalinen manifesti XIIX

Brandon Flowers: Crossfire (2010)

Tätä kaikkea olisi helpompi vihata kuin rakastaa. Brandon Flowers ei vastaa kuvaa railakkaasta bluesmiehestä, joka menestystä hamutessaan myy sielunsa paholaiselle saadakseen haltuunsa salaisen kaavan, jolla hittejä taotaan. Sen sijaan hän asemoi itsensä kartan toiseen laitaan. Hänen uskonnollisuutensa ei kenties ole julistuksellista, mutta se on jatkuvasti läsnä taustasäteilynä. Sisäinen ja ulkoinen taistelu on toisinaan armotonta, sillä amerikkalainen populaarikulttuuri on leimannut artistin kotikaupungin synninpesäksi: ”mikä tapahtuu Vegasissa, jää Vegasiin”. Kaiken lisäksi laulajan ääni huojuu useasti miellyttävyyden kapealla rajapinnalla. Onneksi sovitusten ja tuotannon taidokkuus kääntävät kokonaisuuden positiiviseksi. Flowers osoittaa, että hän on harpannut sekä kaupunkinsa että omien rajoitustensa ulkopuolelle. Yksinkertaisemmin ilmaistuna se on musiikin ystävien voitto.

Flowersin ensimmäinen soololevy Flamingo on irtiotto päivätyöstä The Killers –yhtyeen keulahahmona, mutta se herättää myös monia kysymyksiä. Miksi tehdä sooloalbumi, vaikka osa kappaleista olisi sopinut myös yhtyeen soitettavaksi? Onko kyseessä suurempi suunnitelma, joka muuttaa uran suunnan? Onko bändi jo saavuttanut lakipisteensä? Aika näyttää, mitä tapahtuu, mutta albumi puolustaa paikkaansa jokaisella kappaleellaan. The Killers olisi voinut tehdä tästä vain osan, ja siksi valinta on looginen.

Crossfire käynnistyy kuulailla kosketinsoittimilla. Niiden sointi laskee kuulijan pehmeästi ruohikolle sinisen taivaan alle. Kitara liittyy mukaan, ja viimeistään bassorummun tasaiset potkut luovat odotuksia myöhemmästä räjähdyksestä. Vain hetkeä myöhemmin basso iskee yllättävästi kulman takaa, jolloin kappale saa uuden ilmeen. Se kuljettaa mukanaan taivaan ja helvetin ristituleen, jossa viettelys piilee sanoissa. Olemme suurten kysymysten äärellä eikä rakkaus ole syntiä. Se on loogista ja kaunista. Juuri se ajaa paholaisen ihmisten ilmoilta. Laulaja on portinvartija, joka raottaa meille muutamaksi minuutiksi paratiisin portteja.

Hyvät kuulijat, Crossfire saattaa hyvinkin olla 2010-luvun täydellisimpiä poprock-sävelmiä. Se flirttaillee aiheilla, jotka ovat sekä elämäkatsomuksellisesti vakavia ja akateemisen ajatusleikin arvoisia että kiinni rockmusiikin perinteessä ja silti aina ajattomia. Basson pehmeä kuvio viettelee kuin kesän ensimmäinen mansikka, jonka makua ei voi vastustaa. Sen edessä voimme hetkeksi laskea suojauksemme.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (toukokuu 2011)

Kokoaan pienempi

Nykyinen kotikaupunkini on kokoaan pienempi, mikä helpottaa monen asian hoitamista. Lähes kaikki keskeiset palvelut sijaitsevat kävelymatkan päässä. Tämän huomasivat onneksi myös puolueet, jotka eivät turhaan ripotelleet vapunpäivän tilaisuuksia ympäri kaupunkia. Ne kokoontuivat kirjaimellisesti huutoetäisyyden päässä toisistaan. Kaltaiselleni auringonpaisteesta nauttivalle kävelijälle järjestely sopi mainiosti, sillä kevyen promenadin aikana saatoin hahmottaa nopeasti poliittisen ilmapiirin laadun ja osallistujien ikärakenteen. Kenen joukoissa seisoivat lapsiperheet, nuoret aikuiset, työikäiset tai varttuneemmat kansalaiset, missä vilkkui eniten ylioppilaslakkeja, miten kuulijat olivat pukeutuneet ja mitä kasvojen ilmeet kertoivat? Kaikkein tärkeimpiä olivat hetket puheiden jälkeen: pysyikö joukko juhlapaikalla vai poistuiko väki nopeasti muihin askareisiin?

Valkoiset lakit ja punaiset liput kuuluvat perinteisesti vappuun. Entisessä kotikaupungissani molemmat olivat aina vahvasti läsnä. Tuhannet opiskelijat täyttivät kaupungin kadut ja puistot vapunaattona ja seuraavna päivänä puolestaan vasemmistopuolueiden ohella kevättä saapui vastaanottamaan joukko muitakin ryhmiä. Usein marssin jälkeen seurasi uskonnollinen kulkue ja sen jälkeen vielä vanhojen autojen kavalkadi. Kaupunki on kokoaan suurempi, sillä sitä ympäröi maakunta ja sen lukuisat oppilaitokset. Vappu kokoaa ainakin hetkellisesti myös nuoria ja energisiä ihmisiä yhteen, ja tori kuhisee elämää: ilmapallokauppiaita ja lapsiperheitä.

Tohtori Cal Lightman on nero, joka pystyy kertomaan valehteleeko vastapäätä istuva ihminen. Hän on tutkinut vuosia mikroilmeitä, jotka kestävät kasvoilla vain sekunnin osia. Ne syntyvät yleensä stressitilanteessa ja silloin, kun henkilö yrittää peittää todelliset tunteensa. Koska ne ovat tahattomia, ei niitä voi estää. Huomasitko koskaan, kuinka entisen valtionvarainministeri Jutta Urpilaisen kasvoilla käväisi erikoisia ja lyhyitä ilmeitä haastattelutilanteissa? Tohtori Lightman on mielikuvituksen tuotetta ja hahmo televisiosarjasta Paljastavat valheet (Lie to Me), mutta Paul Ekman on puolestaan todellinen ja elävä psykologi, jonka havaintoihin käsikirjoituksen tieteelliset yksityiskohdat perustuvat.

Ilmeet ja eleet kertovat paljon ihmisestä. Mediaguru Marshall McLuhania vapaasti lainaten media on aina viesti, ja puhujan tärkein media on hän itse. Hän altistaa itsensä muiden arvioitavaksi ja jättää aina tulkinnan vapauden kuulijoilleen. Puheen ulkopuoliset keinot, ilmeet ja eleet, joko tukevat tai sumentavat sanomaa. Pohditko, miksi entinen perhe- ja peruspalveluministeri Juha Rehula näytti ja kuulosti vihaiselta tiedotustilaisuudessa, jossa kertoi sosiaali- ja terveydenhuollon palvelurakenneuudistuksesta?

Ilmeet ovat myös kokoaan suurempia tai pienempiä. Kaltaiseni valistuneen tarkkailijan ei välttämättä kannata tehdä niiden perustella pitkälle meneviä johtopäätöksiä, mutta mielikuvien syntymistä en kuitenkaan voi estää, ja niistä irtaantuminen voi olla myöhemmin todella vaikeaa. Siitä syystä saattaa olla turvallisempaa – ja huomattavasti huojentavampaa – arvioida ihmistä tekojen eikä sanojen tai jäsenkirjan perusteella.


Fintellektuaalinen manifesti XVII