lauantai 28. toukokuuta 2016

Historian opetuksista ja ainutlaatuisista ilmiöistä


Olimme kerran nuoria ja kävimme lukiota. Silloin lukuvuodet olivat pitkiä ja tuntuivat loputtomilta, kunnes huomasimme, että viimeinen jakso ennen ylioppilaskirjoituksia oli alkamassa. Historianopettajamme antoi meille tehtävän: kirjoittakaa tutkielma. Opastus oli lyhyt ja ytimekäs. Meidän oli etsittävä sopiva henkilö, jonka elämällä ja teoilla oli merkitystä edustamalleen alalle tai yhteiskunnalliselle kehitykselle ja purettava ajatuksemme selkeiksi johtopäätöksiksi. Minulla oli mielessäni loistava aihe, mutta se ei kelvannut opettajalleni. Hän ehti myös keskustella koulumme toisen historianopettajan kanssa. Heidän yhteinen tuomio oli lajissaan ankara: James Douglas Morrison (1943-1971) ei ole historiallinen henkilö.

Juuri ennen kolmen vuoden urakan alkua tein siihenastisen elämäni toisen ulkomaanmatkan. Yksi matkakumppaneistani opasti minut The Doors -yhtyeen maailmaan. Kotiin palattuani etsin kirjastosta Jim Morrisonin elämäkerran, jonka lainasin ja luin uudestaan myös seuraavina lukiosyksynä. Toisen vuoden aikana sain lahjaksi ikonisen julisteen, jossa laulaja-runoilija levittää kätensä kuin ristille ripustettu messias. Teksti kertoi olennaisimman: No one here gets out alive. Ei selvinnyt hengissä elämästään myöskään Morrison, joka sai lepopaikan Père-Lachaisen hautausmaalta Pariisista kahdenkymmenenseitsemän vuoden iässä.

Minun kapinani auktoritteja vastaan ei ollut fyysistä. Se oli henkistä, kenties intellektuaalista, vaikka en vielä tuolloin ymmärtänyt käsitteen sisältöä. Vaihdoin pakon edessä aihettani ja kirjoitin runoilija Pentti Saarikoskesta (1937-1983), jonka opettajani sentään hyväksyi historialliseksi henkilöksi. Lähteitä oli niukasti, mutta avulias koulutoverini lainasi minulle muutaman hyvän artikkelin kirjojeni tueksi. Tutkielma syntyi melko vaivattomasti eikä sillä sinänsä ollut merkitystä arvosanaan, mutta pienen lommon prosessi kuitenkin jätti nuoreen sieluun.

Aika paransi haavat, ja lommo sai sädekehän ylleen muutamaa vuotta myöhemmin. Stig Söderholmin väitöskirja Liskokuninkaan mytologia: Rituaali ja rocksankarin kuolema: Jim Morrison -kultin etnografinen tulkinta hyväksyttiin Joensuun yliopistossa marraskuussa 1990 ja Oliver Stonen ohjaama The Doors -elokuva sai ensi-iltansa vuonna 1991. Nimestään huolimatta jälkimmäinen keskittyi kuvaamaan pääasiassa Morrisonia, ja erityisesti tämän vähitellen hajoavaa rikkonaista ja raastavaa elämää. Sittemmin sekä yhtye että sen keulahahmo päätyivät useaan dokumenttielokuvaan. Morrisonin hautakivestä tuli rock-kansan pyhiinvaelluspaikka, jonne vierailijat ovat jättäneet muun muassa runoja, savukkeita, koruja, tyhjiä viinipulloja ja valokuvia.

Maailma, jossa elämme on muuttunut melkoisesti lukioajoistani. Tekniikka on kehittynyt ja käytettävissä olevan materiaalin runsaus on lähes mittaamaton. Opettajan mahdollisuus seurata oman aikansa yhteiskunnallisia ilmiöitä ja uusinta tutkimustietoa on entistä vaivattomampaa. Tekniikka sallii jopa lyhyen virtuaalisen kierroksen moneen museoon tai luontoon. Siksi ihmettelen, miksi eläimien tai kasvien nimiä ja muotoja opetellaan yhä epäselviltä ja suttuisilta monisteilta. Emme selviä elämästä hengissä, mutta voisimmeko tehdä matkastamme hieman miellyttävämmän ja etsiä parempaa materiaalia tai jopa käydä varsinaisessa kohteessa? Kenties silloin huomaisimme, että maailma ei ole mustavalkoinen ja historiaa tehdään aivan jokaisena päivänä.

Kuvittelin vuosien ajan, että en koskaan pääse Pariisiin ja Jim Morrisonin haudalle. Onneksi maailma ympärilläni kutistui hieman ja mahdollisuus matkustaa edullisesti lisääntyi. Olen käynyt siellä kaksi kertaa ja hiljentynyt muistelemaan historianopettajani sanoja sekä kuuntelemaan The Doorsin musiikkia. Saarikosken viimeisellä leposijalla Heinävedellä Valamon luostarin hautausmaalla olen puolestani vieraillut kolmesti. Puisella ristillä ja sen juurella on savukkeita, kyniä, runoja ja viinipullonkorkkeja.     


Fintellektuaalinen manifesti XIIX