Flowersin ensimmäinen soololevy Flamingo on irtiotto päivätyöstä The Killers –yhtyeen keulahahmona, mutta se herättää myös monia kysymyksiä. Miksi tehdä sooloalbumi, vaikka osa kappaleista olisi sopinut myös yhtyeen soitettavaksi? Onko kyseessä suurempi suunnitelma, joka muuttaa uran suunnan? Onko bändi jo saavuttanut lakipisteensä? Aika näyttää, mitä tapahtuu, mutta albumi puolustaa paikkaansa jokaisella kappaleellaan. The Killers olisi voinut tehdä tästä vain osan, ja siksi valinta on looginen.
Crossfire käynnistyy kuulailla kosketinsoittimilla. Niiden sointi laskee kuulijan pehmeästi ruohikolle sinisen taivaan alle. Kitara liittyy mukaan, ja viimeistään bassorummun tasaiset potkut luovat odotuksia myöhemmästä räjähdyksestä. Vain hetkeä myöhemmin basso iskee yllättävästi kulman takaa, jolloin kappale saa uuden ilmeen. Se kuljettaa mukanaan taivaan ja helvetin ristituleen, jossa viettelys piilee sanoissa. Olemme suurten kysymysten äärellä eikä rakkaus ole syntiä. Se on loogista ja kaunista. Juuri se ajaa paholaisen ihmisten ilmoilta. Laulaja on portinvartija, joka raottaa meille muutamaksi minuutiksi paratiisin portteja.
Hyvät kuulijat, Crossfire saattaa hyvinkin olla 2010-luvun täydellisimpiä poprock-sävelmiä. Se flirttaillee aiheilla, jotka ovat sekä elämäkatsomuksellisesti vakavia ja akateemisen ajatusleikin arvoisia että kiinni rockmusiikin perinteessä ja silti aina ajattomia. Basson pehmeä kuvio viettelee kuin kesän ensimmäinen mansikka, jonka makua ei voi vastustaa. Sen edessä voimme hetkeksi laskea suojauksemme.
Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (toukokuu 2011)
