Maksuton kasvojenkohotus

Keväisenä päivänä vuonna 1995 lentokenttäbussi toi minut Helsingin rautatieasemalle. Reppu oli täynnä cd-levyjä ja kirjoja. Hetkittäin tunsin kuinka se kuljetti minua eikä päinvastoin. Vedin isoa matkalaukkua perässäni ja toisessa kädessäni oli muutama muovipussillinen tuliaisia, viime hetkellä Manchesterin lentokentältä ostettuja. Aseman ovien edessä oli joukko ihmisiä, sekä nuoria että keski-ikäisiä, miehiä ja naisia. Yksikään heistä ei väistänyt tai antanut tietä minulle ja kantamuksilleni. Kun viimein pääsin aseman ovella ja tartuin kahvaan, repesi yksi muovispusseista, ja ostokseni levisivät maahan. Kukaan ei rientänyt auttamaan. Muutama hymy karehti kasvoilla, mutta suurin osa heistä tuijotti apaattisena eteensä. Kokosin tavarani ja itseni. Avasin oven ja yritin olla tyyni, vaikka sisälläni myrskysi. Englantilaisen kohteliaisuuden – olkoon se kuinka pinnallista tahansa – jälkeen kotimaani ensimmäiset kasvot eivät näyttäneet kauniilta.

Olisi aivan liian helppoa vetää tästä esimerkistä yksinkertainen johtopäätös ja syyttää huonoista käytöstavoista tiettyä sosio-ekonomista ryhmää, joka pystyy kokoontumaan rautatieaseman ovien edustalle keskellä arkipäivää. Tapojen hallinta liittää ihmiset yhteisönsä jäseniksi. Ne osoittavat, että yksilö osaa olla kohtelias ja sivistynyt sekä hallitsee itsensä. Jokaisella ryhmällä on omat toimintatapansa ja sisäiset sääntönsä sekä keinonsa luoda ja muuttaa niitä. Ryhmät voivat määritellä itselleen sekä hyväksyttävät että sopimattomat arvot ja käyttäytymismallit.

Sosiologit kutsuvat niitä normeiksi. Nämä ryhmien väliset normit saattavat vaihdella suuresti ja olla ristiriidassa keskenään, mutta lait ja asetukset suojelevat sekä pahimmilta ylilyönneiltä että eriasteiselta diktatuurilta. Historiallisesti normit eivät ole pysyneet samoina tai olleet muuttumattomia. Aika ja yhteiskunnallinen kehitys ovat muokanneet niitä. Ne sopeutuvat vallitseviin olosuhteisiin ja jatkavat muuttumistaan. Filosofisesti tarkasteltuna niiden taustalla on pitkä etiikan ja moraalifilosofian perinne, joka ensisijaisesti määrittää kuinka meidän tulisi elää keskenämme ihmisarvoista elämää.

Hyvät käytöstavat kertovat millaisia me olemme: otammeko toiset huomioon vai ajattelemmeko ainoastaan itseämme. Huono käytös sinänsä ei johda rangaistukseen eikä siitä voi tehdä rikosilmoitusta. Sitä voidaan ainoastaan paheksua. Länsimaiseen sivistykseen kuuluu myös ajatus vapaudesta ja oikeus sekä itseilmaisuun että sananvapauteen. Niitä harjoitettaessa on syytä kuitenkin pitää mielessä yleiset velvollisuudet ja lakien esittämät rajoitukset.

Tosinaan kanssaihmisemme yrittävät asettua kaiken yläpuolelle. Se voi ilmetä vaatimuksena erityskohteluun esimerkiksi oman yhteiskunnallisen aseman tai rodullisen ylemmyydentunteen perusteella. Tällöin kuvitteellisuus ei kohtaa todellisuutta tai ylimielisyys muutu hyveeksi. Kysymykseen ”ettekö tiedä kuka minä olen”, voimme ainakin mielessämme vastata oikeutetusti: ”tiedän, mikä olet”.

Hyvät käytöstavat ovat lopulta hyvin yksinkertaisia: toisten huomioimista sosiaalisissa tilanteissa, asianmukaista tervehtimistä, aiheellista anteeksipyytämistä tai auttavan käden ojentamista. Kirurgin veitsi voi kohentaa kasvojasi, mutta henkisiä vinoutumia se ei poista. Aito hymy ja hyvät käytöstavat sen sijaan lakaisevat monia esteitä tieltäsi.


Fintellektuaalinen manifesti XX

Kolmisointuinen ajatus

Heinäkuun viimeisenä päivänä vuonna 2012 piti konsertin alkaa ennakkotietojen mukaan kello 19. Tuntia ja kymmentä minuuttia ennen luvattua hetkeä hyväntuulinen artisti astui kitaran ja huuliharpun kanssa lavalle Helsingin Olympiastadionilla. Suuri osa yleisöstä oli yhä jossakin sen lukuisista nurkista tai vasta matkalla konserttipaikalle. Artisti jutteli mukavia faneilleen ja soitti seuraavan neljänkymmenenviiden minuutin aikana viisi toivekappaletta. Varsinaisen konsertin alku myöhästyi viisikymmentä minuuttia, mutta kesti virallisen ajanlaskun mukaan neljä tuntia ja kuusi minuuttia. Monelle paikalla olleelle se oli kaikkien aikojen keikka.

”Olen nähnyt rock’n’rollin tulevaisuuden ja se on Bruce Springsteen”, kirjoitti Jon Landau bostonilaiseen The Real Paper -sanomalehteen vuonna 1974. Seuraavan kymmenen vuoden aikana Landau saattoi lahjakkaan artistin uran huimaan nousukiitoon, ja he kirjoittivat yhdessä monta uutta lukua rockmusiikin historiaan. Konsertti Helsingin Olympiastadionilla jää todennäköisesti ylittämättömäksi sekä kestonsa että hienon tunnelmansa takia. Se on yksi luvuista, jotka eivät unohdu.

Heinäkuun 12. päivänä vuonna 2008 kuljin Hotelli Kämpin ohi. Sen edusta oli suljettu köysillä, joiden takana seisoi muutamia turvamiehiä. Jalkakäytävälle ja kävelykadulle kerääntyi koko ajan lisää ihmisiä. Seinustalle oli pinottu tuoleja. Niiden vierestä löysin itselleni hyvän paikan. Hetken kuluttua Bruce Springsteen astui kadulle. Kamerat lauloivat ja yleisö viittoili artistia tulemaan lähemmäksi. Hän jakoi nimikirjoituksia ja asettui yhteiskuviin. Muutaman minuutin kuluttua hän seisoi edessäni, ainoastaan käsivarren mitan päässä. Hän vastaili ihmisten kysymyksiin ja hymyili. Minä katsoin ja nautin tilanteesta. En etsinyt kameraa tai kynää ja paperia. Päätin tallentaa kaiken mieleeni. Kun Springsteen myöhemmin poistui lentokentälle, ei hän suinkaan asettunut takapenkille tummennettujen lasien taakse, vaan etupenkille ja vilkutti faneilleen. Voin vannoa, että hän katsoi juuri minua, kun auto ohitti paikan, jossa seisoin.

Kahdeksaa vuotta myöhemmin kuljin jälleen kerran Hotelli Kämpin ohi. Oloni oli kevyt ja sieluni hyräili, vaikka ravintola oli tarjonnut illallisen yhteydessä lämmintä shamppanjaa. Edellisten päivien epävakaa sää oli kääntynyt lämpimäksi, mutta tuuliseksi illaksi. Muutaman metrin päässä hotellin ovesta kulki seurue. Laitimmaisena vasemmalla käveli mies, joka vaikutti tutulta. En nähnyt kasvoja, ainoastaan niskan ja vaatetuksen. Kuiskasin nimen seuralaiselleni, joka kehotti välittömästi pyytämään tätä yhteiskuvaan. Otin muutaman nopean askeleen ja avasin keskustelun kohteliaasti. Seurue pysähtyi, artisti hymyili ja vastasi iloisesti. Vaihdoimme muutamia ajatuksia ja kerroimme hänelle erityisestä illastamme. Kun tiemme erkanivat, toivotin heille mukavaa iltaa Helsingissä ja hyvää keikkaa seuraavaksi illaksi Poriin. Artisti kiitti ja ojensi minulle plektran muistoksi. Sen toiselle puolelle on painettu kuva kahdesta ristikkäin asetetusta kitarasta, joiden merkki on todennäköisesti Gretsch. Kääntöpuolella on artistin nimikirjoitus: Brian Setzer.

Kun Jon Landau kirjoitti rock’n’rollin tulevaisuudesta 1970-luvulla, on moni asia sen jälkeisten vuosikymmenten aikana muuttunut perusteellisesti musiikkialalla. Valtavirran ulkopuolella liikkuvat tekijät ansaitsevat yhä vähemmän tuotannollaan. Yksi keskeinen syy liittyy suoratoistopalveluihin, joiden artisteille maksamat korvaukset ovat naurettavan pieniä. Lahjakkaat muusikot – kuten kaksi kriitikoiden arvostamaa albumia julkaissut englantilainen Tom Moriarty – joutuvat taistelemaan taiteensa puolesta melko aggressiiviseksi, jopa vihamieliseksi muuttuneessa maastossa.

Oma aikamme luo myös uusia toimintatapoja. Artistit eivät piiloudu takahuoneisiin tai hiljaisuuden muurien taakse, mikäli he tahtovat saada äänenä kuuluville. Sen sijaan he ottavat aktiivisesti osaa keskusteluun uusmediassa ja antavat sosiaalisen omatuntonsa näkyä. He ovat läsnä ja luovat puheenaiheita. Brian Setzer ja Bruce Springsteen pysähtyvät keskustelemaan kadulla faniensa kanssa. Tom Moriarty puolestaan saattaa käydä pitkän sähköpostikeskustelun ja vastata kysymyksiin sosiaalisessa mediassa.

Rock on nähnyt tulevaisuutensa, ja siellä odottaa Tom Moriarty.


Fintellektuaalinen manifesti XIX