”Olen nähnyt rock’n’rollin tulevaisuuden ja se on Bruce Springsteen”, kirjoitti Jon Landau bostonilaiseen The Real Paper -sanomalehteen vuonna 1974. Seuraavan kymmenen vuoden aikana Landau saattoi lahjakkaan artistin uran huimaan nousukiitoon, ja he kirjoittivat yhdessä monta uutta lukua rockmusiikin historiaan. Konsertti Helsingin Olympiastadionilla jää todennäköisesti ylittämättömäksi sekä kestonsa että hienon tunnelmansa takia. Se on yksi luvuista, jotka eivät unohdu.
Heinäkuun 12. päivänä vuonna 2008 kuljin Hotelli Kämpin ohi. Sen edusta oli suljettu köysillä, joiden takana seisoi muutamia turvamiehiä. Jalkakäytävälle ja kävelykadulle kerääntyi koko ajan lisää ihmisiä. Seinustalle oli pinottu tuoleja. Niiden vierestä löysin itselleni hyvän paikan. Hetken kuluttua Bruce Springsteen astui kadulle. Kamerat lauloivat ja yleisö viittoili artistia tulemaan lähemmäksi. Hän jakoi nimikirjoituksia ja asettui yhteiskuviin. Muutaman minuutin kuluttua hän seisoi edessäni, ainoastaan käsivarren mitan päässä. Hän vastaili ihmisten kysymyksiin ja hymyili. Minä katsoin ja nautin tilanteesta. En etsinyt kameraa tai kynää ja paperia. Päätin tallentaa kaiken mieleeni. Kun Springsteen myöhemmin poistui lentokentälle, ei hän suinkaan asettunut takapenkille tummennettujen lasien taakse, vaan etupenkille ja vilkutti faneilleen. Voin vannoa, että hän katsoi juuri minua, kun auto ohitti paikan, jossa seisoin.
Kahdeksaa vuotta myöhemmin kuljin jälleen kerran Hotelli Kämpin ohi. Oloni oli kevyt ja sieluni hyräili, vaikka ravintola oli tarjonnut illallisen yhteydessä lämmintä shamppanjaa. Edellisten päivien epävakaa sää oli kääntynyt lämpimäksi, mutta tuuliseksi illaksi. Muutaman metrin päässä hotellin ovesta kulki seurue. Laitimmaisena vasemmalla käveli mies, joka vaikutti tutulta. En nähnyt kasvoja, ainoastaan niskan ja vaatetuksen. Kuiskasin nimen seuralaiselleni, joka kehotti välittömästi pyytämään tätä yhteiskuvaan. Otin muutaman nopean askeleen ja avasin keskustelun kohteliaasti. Seurue pysähtyi, artisti hymyili ja vastasi iloisesti. Vaihdoimme muutamia ajatuksia ja kerroimme hänelle erityisestä illastamme. Kun tiemme erkanivat, toivotin heille mukavaa iltaa Helsingissä ja hyvää keikkaa seuraavaksi illaksi Poriin. Artisti kiitti ja ojensi minulle plektran muistoksi. Sen toiselle puolelle on painettu kuva kahdesta ristikkäin asetetusta kitarasta, joiden merkki on todennäköisesti Gretsch. Kääntöpuolella on artistin nimikirjoitus: Brian Setzer.
Kun Jon Landau kirjoitti rock’n’rollin tulevaisuudesta 1970-luvulla, on moni asia sen jälkeisten vuosikymmenten aikana muuttunut perusteellisesti musiikkialalla. Valtavirran ulkopuolella liikkuvat tekijät ansaitsevat yhä vähemmän tuotannollaan. Yksi keskeinen syy liittyy suoratoistopalveluihin, joiden artisteille maksamat korvaukset ovat naurettavan pieniä. Lahjakkaat muusikot – kuten kaksi kriitikoiden arvostamaa albumia julkaissut englantilainen Tom Moriarty – joutuvat taistelemaan taiteensa puolesta melko aggressiiviseksi, jopa vihamieliseksi muuttuneessa maastossa.
Oma aikamme luo myös uusia toimintatapoja. Artistit eivät piiloudu takahuoneisiin tai hiljaisuuden muurien taakse, mikäli he tahtovat saada äänenä kuuluville. Sen sijaan he ottavat aktiivisesti osaa keskusteluun uusmediassa ja antavat sosiaalisen omatuntonsa näkyä. He ovat läsnä ja luovat puheenaiheita. Brian Setzer ja Bruce Springsteen pysähtyvät keskustelemaan kadulla faniensa kanssa. Tom Moriarty puolestaan saattaa käydä pitkän sähköpostikeskustelun ja vastata kysymyksiin sosiaalisessa mediassa.
Rock on nähnyt tulevaisuutensa, ja siellä odottaa Tom Moriarty.
Fintellektuaalinen manifesti XIX
