Henkinen ryhtivika

On maanantaipäivä huhtikuussa 2011. Koululainen juoksee käytävällä ja huutaa ilosanomaa: ruotsinopettaja saa potkut. Sieltä täältä kuuluu vaimeita taputuksia ja vastauksia. Kuutta vuotta ja seuraavia eduskuntavaaleja myöhemmin pitää opettaja yhä kiinni työpaikastaan ja koululainen jatkaa ruotsin kielen opiskelua toisen asteen oppilaitoksessa.  Hän saattoi kokea kohtalonsa epäoikeudenmukaiseksi, koska Perussuomalaisten vaalilupaukset eivät muuttaneet mitään yhdessä yössä.

Oikeudenmukaisuus on käsite, joka ei ole yksiselitteinen eikä millään eturyhmällä ole sen käyttöön etuoikeutta. Meidän jokaisen oikeudentajua koetellaan jatkuvasti: törmäämme tilanteisiin, joissa meiltä vaaditaan mielipidettä ja kuulemme tarinoita, joihin meidän odotetaan reagoivan kertojan odottamalla tavalla. Päivittelemme yhdessä tilannetta ja vaadimme kaikkeen oikeudenmukaista ratkaisua. Mutta missä ja miten oikeudenmukaisuus kukkii?

Don Corleonen tytär astuu avioliittoon. Juhlan kunniaksi isältä pyydetään palveluksia, joita kukaan muu ei pysty tarjoamaan. Hän kuuntelee ja lupaa hoitaa asiat kuntoon, mutta saattaa jonakin päivänä kysyä vastapalvelusta tai tehdä tarjouksen, josta kuulija ei voi kieltäytyä. Hän toimii oikeusjärjestelmän ulkopuolella ja jakaa oikeudenmukaisuutta. Sitä pyytäjät ovat tulleet vaatimaan.

Samalla tavalla yhteisen uskon jakavat tietävät, etteivät he tarvitse tuomareita kertomaan, mikä on oikein eikä loukkaa luotua järjestystä. He kuuluvat etuoikeutettujen joukkoon, pitävät aina omiensa puolta, ostavat tuotteensa uskonveljiltään ja asettavat perheensä ja sukunsa kaiken muun edelle. He loukkaantuvat herkästi, jos tämän yhteyden pyhyyden kyseenalaistaa jokin epäolennainen tekijä, kuten laki tai asetus. Kaikki on selitetty sanassa, ja he kykenevät itse huolehtimaan oikeudenmukaisuuden toteutumisesta.

Kun uskomme oikeusjärjestelmämme tasapuolisuuteen horjuu ja tieto korvautuu ajankohtaan sopivilla mielipiteillä, kääntyy oikean etsiminen helposti oikeudenmukaisuuden tavoittelemiseksi. Helpoimman vastauksen tarjoavat rikollisjärjestöt, ääriliikkeet, omiensa asiaa yksipuolisesti ajavat puolueet ja kiinteät uskonnolliset yhteisöt. Ne ratkaisevat monimutkaisia ongelmia yksinkertaisesti ja unohtavat armon ja kohtuuden käsitteet, jotka olennaisesti kuuluvat normaalin oikeudenkäytön periaatteisiin.

Saatamme unohtaa kaiken kohinan keskellä, että useat normit määrittävät merkittävästi toimintaamme, oikeuksiamme ja velvollisuuksiamme. Niiden takana vaikuttaa suurempi voima, jota ei voi ohittaa tai muuttaa hetkeen sidottujen poliittisten intohimojen tai mielihalujen mukaan: perustuslaki.

Vuosi 2016 opetti meille, että kiusallisiin kysymyksiin voi joko jättää vastaamatta tai todeta, että ”näin nämä asiat koetaan”. Henkisen ryhtivian korjaaminen vaatii aikaa ja jatkuvaa harjoittelua, ja vastuunsa tuntevan ajattelevan ihmisen täytyy pysyä jatkuvasti valppaana.


Fintellektuaalinen manifesti XXV

Joulun henki palaa kotiin

Ovikello soi loppiaisaattona. Kerrosta ylempänä asuva taksiautoilija Max seisoi rappukäytävässä konjakkipullo kädessään. Hän seurasi minua olohuoneeseen ja istuutui sohvalle. Hain kaksi lasia, ja hän kiersi korkin auki. Lämmin henkäys levisi huoneistoon. Hän katsoi eteensä ja kertoi minulle tarinan:

”Palailin jouluaattona ajosta kotiin ja kuuntelin radiosta yhdentekeviä joululauluja. Kodeissa loistivat kyntteliköt ja ihmiset kokoontuivat jouluaterioiden äärelle. Taloyhtiömme ikkunoista ainoastaan kahdet olivat pimeinä: omani ja naapurini. Minua ei kukaan odottanut kotiin.  

Sytytin rappukäytävään valot ja säikähdin perusteellisesti. Naapurin leskirouva seisoi alimmalla askelmalla ja nojasi kävelykeppiinsä. Hän toivotti hyvää joulua ja laskeutui varovasti lattialle. Ilmeisesti pimeys oli yllättänyt hänet kesken kaiken. Kysyin, minne hän oli matkalla. Hautausmaalle, rouva vastasi.

Katsoin hetken hänen hauraita kasvojaan. Sanoin, että voisin heittää vielä yhden keikan. Hän hymyili, ja pyysi minua hakemaan varastostaan muovipussin, jossa oli kaksi kynttilää ja tulitikut. Komerossa ei ollut lukkoa, koska se oli muuten täysin tyhjä. Hän kertoi antaneensa kaiken ylimääräisen sukulaisilleen ja hyväntekeväisyyteen. Ymmärsin naista täydellisesti, sillä olin itsekin luopunut vähitellen kaikesta turhasta rojusta.

Matka hautausmaalle ei ollut pitkä, mutta se olisi saattanut olla raskas naisen vanhoille luille. Vuosikymmeniä kestänyt liitto oli päättynyt puolison kuolemaan vain kymmentä kuukautta aiemmin. Lesken suru oli yhä rajaton ja kyyneleet suuria. Minä kuuntelin naisen rauhallista puhetta ja sanailin harvakseltaan. Päästyämme haudalle sytytin kynttilät ja laskin ne hellästi hautakiven eteen. Nainen kuiski hiljaisia sanoja puolisolleen.

Kohotin hetkeksi katseeni ja jäin kiinni hetkeen. Hautausmaa oli kaunis. Lumi hehkui mäntyjen oksilla kuulaana ja valkoisena. Sadat kynttilät saivat hangen aaltoilemaan. Rauha laskeutui maailmaan, joka pysähtyi kunnioittamaan kaikkia poisnukkuneita. Hätkähdin takaisin todellisuuteen, kun huomasin naisen tyhjän katseen. Hän toivoi, ettei minun tarvitsisi kulkea yksin, sillä elämä oli aivan liian lyhyt käytettäväksi murehtimiseen.

Sen sanottuaan hän kääntyi ympäri, ja palasimme autolle. Ajoin kiertotietä kotiin. Ihastelimme yhdessä joulun valoja ja tyhjiä katuja, jotka vähitellen kietoutuivat valkoiseen peittoon. Harvat lumihiutaleet kantoivat mukanaan lohdutuksen siemeniä. Hän hymyili levollisesti ja vaipui täydellisesti omiin ajatuksiinsa.

Kotiovellaan hän pyysi vielä yhtä pientä palvelusta: noukkiman asunnon avaimen maton alta ja avaamaan lukon. Hän tiedusteli, paljonko oli velkaa taksikyydistä. Sanoin, että unohdin laittaa mittarin päälle. Nainen hymyili ja pyysi ottamaan konjakkipullon keittiön pöydältä. Vastustelin aluksi, mutta hän oli päättäväinen.

Seuraavana aamuna menin aamusavukkeelle parvekkeelle ja näin lumessa vain omat jalanjälkeni.”

Max vaikeni ja minä käväisin pikaisesti keittiössä. Laskin olohuoneen pöydälle toisen konjakkipullon. Se oli samaa merkkiä ja lahja leskirouvalta. Max nousi, veti tupakka-askin povitaskustaan ja meni parvekkeelle. Otin lasimme pöydältä ja liityin hänen seuraansa.

Rappukäytävän ulko-ovi naksahti auki ja pihalle asteli tummiin pukeutuneita ihmisiä. Tunnistin leskirouvan tyttären ja pojan, sekä muutaman lapsenlapsen. Heidän askeleensa olivat hartaita ja hitaita. He nousivat kahteen tila-autoon ja poistuivat tielle. Hetken kuluttua leskirouva käveli pihalla keppiinsä tukeutuen. Hän kohotti katseensa meihin ja vilkutti. Katsoimme Maxin kanssa toisiamme, ja sillä välin nainen katosi. Kulautimme lasimme tyhjiksi ja palasimme olohuoneeseen. Istuimme tovin sanomatta sanaakaan.


Loposen arkistosta: muistikirjamerkintä tammikuulta 2000

Kirjoittajan kyyneleet

Se oli tarkoitettu vitsiksi.

Ostin kesälomamatkalla pullollisen irlantilaista viskiä, jonka etiketissä komeili kaksi merkityksellistä sanaa Writer’s Tears – kirjoittajan kyyneleet. Ajattelin julkaista jonakin sopivana pimeänä syysiltana Twitterissä ja Facebookissa kuvan pullosta ja pienen humoristisen tekstinpätkän, jossa irvailisin aiheiden vähyydelle ja kadonneelle inspiraatiolle. Kuinka väärässä olinkaan, sillä elämä kumosi eteeni aiheen, josta en olisi halunnut kirjoittaa.

Tästä syksystä tuli musta ja synkkä. Kuolema kantoi veroaan lähellä ja kaukana. Katalat sairaudet iskivät valoisiin ihmisiin, joille pystyin kertomaan merkityksellisiä lauseita. Tyhjyys kumusi sisälläni, koska en löytänyt oikeita sanoja sinulle. Olit kaikkia muita lähempänä, vaikka pystyin tavoittamaan sinut päivittäin vain puhelimella.

Vähitellen myös matkamittariin kertyi kilometrejä, mutta lokakuun puolenvälin jälkeen auto vaihtui junaan, koska suru kavensi maantietä. Matkatessani luoksesi join kahvia ja tein töitä, enkä halunnut ajatella väistämätöntä. Paluumatkoilla poistin käsien vapinan yhdellä tummalla oluella ja jatkoin työskentelyä, mutta ajatukseni palasivat koko ajan sinuun. Viisaampieni mielestä olin aina väärässä paikassa. Kun istuin seurassasi, olisi minun pitänyt olla työpaikalla ja päinvastoin.

Sanat lohduttavat, mutta yhtälailla ne kykenevät repimään uusia haavoja. Sinä et tuominnut, vaan huolehdit, että ehdin ajoissa junaan ja yöksi kotiin perheeni luokse. Kielsit käymästä luonasi, kun flunssa vei voimani. Ne olivat lohduttomia päiviä, koska samaan aikaan lauseesi lyhenivät entisestään.

Kolmisen viikkoa sitten, lähetti VR minulle tiedon ansaitsemastani matkasetelistä ja mahdollisuudesta ostaa sarjalippuja. Muutamaa päivää aiemmin oli määränpää jo ehtinyt kadota. Nimipäiväsi vastaisena yönä kaadoin lasiin kesällä ostamaani viskiä, istuin työhuoneeni lattialle ja kuuntelin aamuun asti Bruce Springsteenin live-albumia, jonka sinä ostit tukholmalaisesta levykaupasta marraskuussa 1986 joululahjaksi minulle. Et todennäköisesti tunnistanut yhtään albumin kappaleista, mutta tiesit aina, mitä lahjasi ja musiikki minulle merkitsivät.

Eilen kanttorin jykevä ääni kantoi Karjalan kunnailla –laulua hallitusti eteenpäin, mutta minä en kyennyt yhtymään sanoihin kahden ensimmäisen säkeen jälkeen. Enkä voinut enää totella viimeistä antamaasi ohjetta: älä itke.

Teksti heräsi eloon ja kuljetti takaisin hetkeen, jolloin nautimme venäläistä kuohuviiniä lapsuudenkotisi portailla. Sieltä historia heitti sinut loputtomalle evakkotielle ja sotalapseksi Ruotsiin. Sen jälkeen ei lähteminen ollut sinulle vaikeaa. Muuttokuormat kulkivat yhdeksällä vuosikymmenellä, ja sinä niiden mukana. Kun laskimme sinut viimeiseen leposijaasi, oli kantamuksemme kevyt, mutta paino mittaamaton.

Rakas äitini, valehtelisin jos väittäisin, että jokaiseen tänään kirjoittamaani sanaan sisältyy kyynel. Niitä on paljon enemmän eikä vitsini naurata enää.

Jeff Buckley: Hallelujah (1994)

Marraskuu on kuoleman kuukausi. Harmaan lukemattomat sävyt, valon hiipuminen ja kaikkialta päälle tunkeva pimeys raatelevat sielua. Syysmyrskyt, sateet ja tuulet lakaisevat kaiken tieltään, kunnes routa nukuttaa elämän uneen ruohovartisten kasvien lailla. Maisema käy lohduttomaksi, ja mieli etsii kaikkialta valoa ja lämpöä.

Laulaja-lauluntekijä Leonard Cohen poistui keskuudestamme marraskuussa 2016. Hän jätti jälkipolville perinnöksi hienoja lauluja ja koskettavia runoja. Jeff Buckley syntyi marraskuussa 1966 ja hukkui toukokuussa 1997. Hän jätti jälkeensä joukon puolivalmiita nauhoituksia, joista on myöhemmin koottu musiikkia useammalle levylle. Buckley ehti tehdä elinaikanaan vain debyttialbuminsa. Grace esitteli maailmalle lahjakkaan muusikon, joka intoutui luomaan oman versionsa Cohenin klassikosta.

Hallelujah on mielenkiintoinen sävelmä, jonka elämäkaari on täynnä yllätyksiä. Se ilmestyi Cohenin Various Positions –albumilla vuonna 1984. Suurinta suosiotaan se sai kuitenkin odottaa 2000-luvulle saakka, vaikka kappaleesta oli tehty monta hienoa levytystä ennen Shrek-elokuvan soundtrackia. John Cale teki kaikesta turhasta riisutun sovituksen vuonna 1991. Piano, laulu ja joukko ennen kuulemattomia säkeistöjä loivat ainutlaatuisen tunnelman. Tämä versio inspiroi Jeff Buckleyn yrittämään samaa. Säkeistöt pysyivät samoina, mutta piano vaihtui kitaraan.

Vaatimaton huokaus lävistää kaiuttimet ja kitara tapailee nuotteja, jotka kääntyvät vähitellen tutuiksi säveliksi. Buckleyn ääni vangitsee kuulijan sanoihin, jotka johdattavat katkeransuloisen rakkauden ja raamatun kertomusten kuvastoon. Näemme Daavidin katsomassa kuutamossa kylpevää Batsebaa ja Delilan leikkaavan Simsonin hiuksia. Liikumme uskon ja epätoivon pettävällä alustalla, laulamme uusia ja vanhoja säkeitä ja kuiskimme lopulta toisillemme sanoja rakkauden iloista ja suruista. Buckleyn ääni värisee ja huokuu aivan kuin kaikki muut maailman sanat olisivat käyneet tarpeettomiksi ja kitaran sävelet pystyisivät vaientamaan kokonaisia orkestereita.

Hyvät kuulijat, kohottakaa katseenne likaisesta ja märästä maasta ja laulakaa elämälle. Jaksakaa kulkea vielä tovi ja antakaa sävelten kuljettaa teidät lämpöön ja valoon. Voimamme saattavat vähentyä ja askeleemme lyhentyä entisestään, uskomme horjua ja toivo kadota kaltevalle ja petolliselle tielle, mutta uusi päivä odottaa horisontin takana. Kuiskatkaa vielä kerran: Hallelujah.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (marraskuu 2016)