Ostin kesälomamatkalla pullollisen irlantilaista viskiä, jonka etiketissä komeili kaksi merkityksellistä sanaa Writer’s Tears – kirjoittajan kyyneleet. Ajattelin julkaista jonakin sopivana pimeänä syysiltana Twitterissä ja Facebookissa kuvan pullosta ja pienen humoristisen tekstinpätkän, jossa irvailisin aiheiden vähyydelle ja kadonneelle inspiraatiolle. Kuinka väärässä olinkaan, sillä elämä kumosi eteeni aiheen, josta en olisi halunnut kirjoittaa.
Tästä syksystä tuli musta ja synkkä. Kuolema kantoi veroaan lähellä ja kaukana. Katalat sairaudet iskivät valoisiin ihmisiin, joille pystyin kertomaan merkityksellisiä lauseita. Tyhjyys kumusi sisälläni, koska en löytänyt oikeita sanoja sinulle. Olit kaikkia muita lähempänä, vaikka pystyin tavoittamaan sinut päivittäin vain puhelimella.
Vähitellen myös matkamittariin kertyi kilometrejä, mutta lokakuun puolenvälin jälkeen auto vaihtui junaan, koska suru kavensi maantietä. Matkatessani luoksesi join kahvia ja tein töitä, enkä halunnut ajatella väistämätöntä. Paluumatkoilla poistin käsien vapinan yhdellä tummalla oluella ja jatkoin työskentelyä, mutta ajatukseni palasivat koko ajan sinuun. Viisaampieni mielestä olin aina väärässä paikassa. Kun istuin seurassasi, olisi minun pitänyt olla työpaikalla ja päinvastoin.
Sanat lohduttavat, mutta yhtälailla ne kykenevät repimään uusia haavoja. Sinä et tuominnut, vaan huolehdit, että ehdin ajoissa junaan ja yöksi kotiin perheeni luokse. Kielsit käymästä luonasi, kun flunssa vei voimani. Ne olivat lohduttomia päiviä, koska samaan aikaan lauseesi lyhenivät entisestään.
Kolmisen viikkoa sitten, lähetti VR minulle tiedon ansaitsemastani matkasetelistä ja mahdollisuudesta ostaa sarjalippuja. Muutamaa päivää aiemmin oli määränpää jo ehtinyt kadota. Nimipäiväsi vastaisena yönä kaadoin lasiin kesällä ostamaani viskiä, istuin työhuoneeni lattialle ja kuuntelin aamuun asti Bruce Springsteenin live-albumia, jonka sinä ostit tukholmalaisesta levykaupasta marraskuussa 1986 joululahjaksi minulle. Et todennäköisesti tunnistanut yhtään albumin kappaleista, mutta tiesit aina, mitä lahjasi ja musiikki minulle merkitsivät.
Eilen kanttorin jykevä ääni kantoi Karjalan kunnailla –laulua hallitusti eteenpäin, mutta minä en kyennyt yhtymään sanoihin kahden ensimmäisen säkeen jälkeen. Enkä voinut enää totella viimeistä antamaasi ohjetta: älä itke.
Teksti heräsi eloon ja kuljetti takaisin hetkeen, jolloin nautimme venäläistä kuohuviiniä lapsuudenkotisi portailla. Sieltä historia heitti sinut loputtomalle evakkotielle ja sotalapseksi Ruotsiin. Sen jälkeen ei lähteminen ollut sinulle vaikeaa. Muuttokuormat kulkivat yhdeksällä vuosikymmenellä, ja sinä niiden mukana. Kun laskimme sinut viimeiseen leposijaasi, oli kantamuksemme kevyt, mutta paino mittaamaton.
Rakas äitini, valehtelisin jos väittäisin, että jokaiseen tänään kirjoittamaani sanaan sisältyy kyynel. Niitä on paljon enemmän eikä vitsini naurata enää.
