sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Kynällä ja miekalla

Tammikuun 27. päivä on Vainojen uhrien muistopäivä. Samana päivänä vuonna 1945 liittoutuneet vapauttivat Auschwitzin keskitysleirin. Tästä syystä kunnioitamme erityisesti kansallissosialistisen Saksan jälkeensä jättämiä eurooppalaisia ja juutalaisia uhreja. Elokuun 23. päivä on puolestaan Stalinismin ja natsismin uhrien eurooppalainen muistopäivä. Samana päivänä vuonna 1939 Hitlerin Saksa ja Stalinin Neuvostoliitto allekirjoittivat keskinäisen hyökkäämättömyyssopimuksen ja sopivat etupiirijaosta. Kahden rinnakkaisen diktatuurin sotarikokset, rikokset ihmisyyttä vastaan, uhrien lukumäärä ja sodan jälkeiset toisinajattelijoiden vainot hakevat kaikessa kauheudessaan vertaistaan ihmiskunnan menneisyydestä.

Ajatteleva ihminen toivoo, ettei ihmiskunta joudu kokemaan vastaavaa enää koskaan, mutta valitettavasti historia osoittaa toisin. Sodat ja vainot eivät ole kadonneet maailmasta eikä mikään muutu toivomalla. Vastuunsa tuntevien on pidettävä jatkuvasti kynänsä terävinä, sillä historialla on tapana toistaa itseään ja omiin ajatuksiinsa hirttäytyneet johtajat ovat tuomittuja toistamaan samoja virheitä yhä uudestaan.

”Minä syytän!” huusi L’Aurore-lehden otsikko tammikuun 13. päivänä vuonna 1898. Kirjailija Émile Zola hyökkäsi vääryyttä, valehtelua ja antisemitismiä vastaan, jota kapteeni Alfred Dreyfus oli joutunut kokemaan. Ranskalainen sotaoikeus oli tuominnut tämän vuonna 1894 elinkautiseen pakkotyörangaistukseen Pirunsaarelle. Epämääräisesti kokoon kyhätyt todisteet osoittivat, että Dreyfus oli toimittanut salassa pidettävää materiaalia Saksalle.

Tuomio oli julistettu ja sotilasarvonsa sekä kunniansa menettänyt Dreyfus kuljetettu kärsimään rangaistustaan, mutta salaisuudet virtaisivat yhä saksalaisille. Katseet kohdistuivat majuri Ferdinand Walsin Esterházyyn. Seurasi uusi oikeudenkäynti, mutta epäilty julistettiin syyttömäksi. Se sai Zolan tarttumaan kynään ja vaatimaan oikeutta Dreyfusille.

Tammikuun 14. päivänä 1898 L’Aurore julkaisi kirjoituksen, joka tunnetaan yhä Älymystön manifestina. Siinä joukko tunnettuja kirjailijoita, tiedemiehiä, tutkijoita ja taiteilijoita ilmaisi tukensa Dreyfusille. Vasta seuraavan vuoden kesäkuussa Dreyfus sai uuden oikeudenkäynnin. Tuomio ei muuttunut, mutta sotaministeri armahti vangin. Heinäkuussa 1906 hänet julistettiin lopulta syyttömäksi ja ylennettiin majuriksi.

Dreyfusin tapaus osoitti, että vääryyttä vastaan voidaan taistella kynällä. Se myös toi julkisuuteen joukon oppineita ja sivistyneitä ihmisiä, jotka kyseenalaistivat perusteettoman tuomion ja nimesivät itsensä älymystöksi, intellektuelleiksi. He laskeutuivat norsunluutorneistaan ja antoivat arvovaltansa julkiseen käyttöön. Kynä palautti miekan upseerin käteen.

Diktaattoreilla ei ole tapana säästää ajattelijoita. Mika Waltarin Johannes Angelos –romaanin viimeinen virke kuvaa kuinka julma sulttaani säästää kreikkalaiset kirkonmiehet ja köyhän kansan, mutta filosofeja hän ei armahda. Terävä kynä ja väkivallaton vastarinta ovat käyttökelpoisia aseita demokraattisen yhteiskunnan sisällä, mutta diktaattorit ja valloittajat toimivat säälimättömästi, jos tekstillä on mahdollisuus osua kohteeseensa ja näyttää keisari täydessä alastomuudessaan.

Toisen maailmansodan alussa Stalinin Neuvostoliitto tuhosi lyhyessä ajassa yli 20 000 puolalaista elämää ja yritti kätkeä salaisuuden Katynin metsään. Upseerien lisäksi joukkohautoihin päätyi muun muassa opettajia, lääkäreitä, professoreita, tutkijoita ja virkamiehiä. Siellä kynät ja miekat yhä lepäävät rinnakkain ja muistuttavat meitä, että ajattelevien ihmisten velvollisuudet eivät katoa koskaan.


Fintellektuaalinen manifesti XXVI

tiistai 17. tammikuuta 2017

Toinen kattaus säveliä vuodenvaihteeksi

Pinnan alla kuohuu. Vuosi 2016 tuotti suuren joukon hienoja ja mielenkiintoisia albumeja, jotka jäivät rannalle edellisestä listauksesta. Aivan kuin lauluntekijät haluaisivat kertoa: ”Astu sivuun mukavuusalueeltasi ja anna musiikille mahdollisuus”.


Brian Fallon: Painkillers
Gaslight Anthem –yhtyeen laulaja Brian Fallon astuu ainakin hetkeksi omalle polulleen. Fallon ei peittele Springsteenin laulukirjan merkitystä, mutta tekee silti näköistään musiikkia. Painkillers on mainio albumi, joka yhdistää reippaan rockasenteen ja pienimuotoiset tarinat nautittavaksi keitokseksi.

The Last Shadow Puppets: Everything You’ve Come To Expect
Albumi kuulostaa ilmavalta ja vaivattomalta. Alex Turner ja Miles Kane viljelevät kappaleissaan pieniä koukkuja ja hauskoja, mutta eritäin tyylitietoisia ratkaisuja. Perinteellä leikittely saa popmusiikin historian vilistämään silmissä ja korvan etsimään tuttuja säveliä. Viimeisen raidan jälkeen leviää kuulijan kasvoille levollinen hymy.

Iggy Pop: Post Pop Depression
Unohda ruusunpunaiset unelmat ja korvaa ne rosoisella autotallisoundilla ja Iggy Popin sopivan rouhealla äänellä. Pääset perusasioiden ytimeen. Levyn kappaleet eivät vajoa merkityksettömyyden ja unohduksen suohon, sillä tuottaja Joshua Homme käyttää perinteisen rock-kokoonpanon ohella kosketinsoittimia, vibrafonia ja muita instrumentteja säästeliäästi, mutta täydellisesti tyyliin istuvasti.

Suede: Night Thoughts
Dramaattinen sisääntulo, hienot melodiat ja koreilevat kitarakuviot muodostavat yhdessä hyvän albumin elementit. Brett Andersonin ääni kohoaa yhä siedettävyyden rajoille, kitara liitää toisinaan omissa korkeuksissaan ja rytmiosasto pitää perusteet koossa. Night Thoughts on ehjä albumi.

Tindersticks: The Waiting Room
Tämä saattaa olla vuoden viilein albumi. Tindersticks osaa luoda tunnelmapaloista kokonaisia pieniä maailmoja, joihin kuulija tahtoisi upota kuin pehmeän peiton syleilyyn. Vaikka toisinaan vieraillaan ärsyttävyyden rajalla, on paluu aina sitä lohdullisempi.

The Veils: Total Depravity
Yhtyeen toinen albumi Nux Vomica raastoi kuulijan sisimmän riekaleiksi ja laulaja Finn Andrewsin ääni porautui ihon läpi luihin saakka. Tällä viidennellä albumilla tunnelmat syntyvät toisaalla. Äänimaailmassa on kaikuja aiemmilta levyiltä tutusta orgaanisesta musiikista, mutta mukaan on uinut joukko ambient-sävyjä, modernia Black Keys –bluesia ja Jim Morrisonin saarnoja. Tekstit kuljettavat syville vesille. Total Depravity on yhtyeen kunnianhimoisin albumi.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (tammikuu 2017)

lauantai 7. tammikuuta 2017

Säveliä vuodenvaihteeksi

Muistamme menneen musiikkivuoden suurten menetysten takia, mutta se onnistui silti tuomaan maailmaamme monta hienoa albumia. Koimme jäähyväisiä ja uusia tulemisia, käännöksiä entistä kohti ja uusien askeleiden kokeiluja.

Viidentoista mielenkiintoisimman valitseminen oli vaikeampaa kuin koskaan aiemmin, sillä moni artisti asetti riman melko korkealle sekä itselleen että toisille. Listan albumit on julkaistu marraskuun 2015 ja marraskuun 2016 välisenä aikana.

Kuoleman kosketus


David Bowie: Blackstar
Suuri artisti poistui, mutta jätti jälkeensä hienon albumin. Bowie ei koskaan pelännyt heittäytyä kohti uutta. Kappaleista kuultavat tutut elementit, mutta soittajat kuljettavat musiikin toisinaan kiivaalle jazzlaukalle, joka lakaisee kaikki esteet tieltään.

Leonard Cohen: You Want It Darker
On aika jättää jäähyväiset, kertoo levyn jokainen huokaus. Cohenin kynä pysyi terävänä loppuun saakka ja sanoituksista huokuu väistämätön. Yhteistyö säveltäjä Patrick Leonardin ja tuottaja Adam Cohenin synnytti täyteläisen ja tasapainoisen albumin.

Nick Cave & The Bad Seeds: Skeleton Tree
Kuolema vieraili Caven perheessä, ja sen läsnäolo kuuluu lauluissa. Intiimi tunnelma tuo musiikin iholle ja kantaa tuskan sisimpään. Kuulija elää mukana jokaisessa hetkessä ja on viimeisten sävelten kaikuessa riekaleina.

Vanhoilla kulmilla


P J Harvey: The Hope Six Demolition Project
Edellinen albumi osoitti Polly Jean Harveyn taidon rakentaa näköisiään kappaleita. Tällä levyllä on tuttuja elementtejä, mutta ilmaisu on tiiviimpää, ja se puolestaan antaa musiikille tilaa hengittää.

Norah Jones: Day Breaks
Artisti palaa juurilleen, ja Danger Mousen tuotannolliset kikat jäävät edelliselle levylle. Sävelet kuulostavat tutuilta ja tunnelmat vaihtelevat hämyisistä pianobaareista konserttilavoille. Norah Jonesin hunajainen ääni saa kuulijan uskomaan kaiken kuulemansa.

Van Morrison: Keep me Singing
Mitä pitää ajatella levystä, jonka jokaisesta osa-alueesta huokuu ennakkoaavistus tulevasta? Laulaja kuulostaa paremmalta versiolta itsestään, sävelkulut vaikuttavat muinaisilta ja tekstit kulkevat luontevasti. Kokonaistunnelma kuljettaa toisaalle ja albumi on osiaan suurempi: täydellinen illan hämäriin hetkiin.

Soulsavers: Kubrick
Yhtye teki mainioita levyjä yhteistyössä Mark Laneganin ja Dave Gahanin kanssa. Tälle kertaa he seisovat omillaan ilman laulajia. Musiikki maalaa maiseman, jonka soisi säilyvän pitkään. Maailma on kaunis.

Tärkein on matka 


Bon Iver: 22, A Million
Justin Vernon (Bon Iver) on mielenkiintoinen artisti, joka kulkee omia polkujaan. Kolmannen albumin kappaleet vaativat kuulijalta aikaa ja keskittymiskykyä. Aivan kuin jokin suurempi voima olisi kehottanut artistia säveltämään joukon lauluja, purkamaan ne palasiksi ja kokoamaan toisessa järjestyksessä uudestaan.

Michael Kiwanuka: Love & Hate
Albumi kumartaa mustan musiikin historialle. Lauluntekijä tuntee perinteen, mutta ei jää sen vangiksi. Sävyt ja rytmilliset muutokset vaihtuvat, jopa kesken kappaleen. Musiikki ei sulata lunta ja jäätä ympäriltämme, mutta tekee talvesta siedettävämmän.

Ray LaMontagne: Ouroboros
Ouroboros tarjoaa lievästi psykedeelisen levähdyspaikan erämaassa.  LaMontagne ei kerro tarinoita, vaan tunnelmoi kuvilla ja vertauksilla, jotka säilyttävät salaisuutensa. Parhaimmillaan albumi kuljettaa meidät tyyneyden lähteille.

James Vincent McMorrow: We Move
McMorrow’n ensimmäinen albumi esitteli täydellisen laulaja-lauluntekijän ja toinen hylki akustisia sävyjä liukuen kohti modernimpaa ilmaisua. Tällä kolmannella levyllään artisti yhdistää perinteiset elementit inhimillisesti käytettyihin koneisiin eikä tuhlaa maalipaikkoja.

Viattomuuden vuosikymmenet 


The James Hunter Six: Hold on!
Maailmamme ei muutu mustavalkoiseksi, vaikka albumin monoäänitys heittää mielemme viattomuuden vuosikymmenille. James Hunter Six tekee tyylitietoista jälkeä, jolloin meidän ainoaksemme tehtäväksemme jää nauttia tunnelmasta ja pyyhkiä pölyt tanssikengistä.

Weeping Willows: Tomorrow Became Today
Ruotsalaisen yhtyeen albumi kuulostaa toisinaan unettavan seesteiseltä, mutta se on vain pintaa. Soittajat ovat jalostaneet äänimaailmansa niin viileäksi, että toisinaan kuuntelijalle tulee hiki.

Amerikkalaisen laulukirjan uudet sivut


The Lumineers: Cleopatra
Tahdotko astua aikakoneeseen ja matkata kaudelle, joka lepää mielikuvituksessasi? The Lumineers vie sinut orgaanisesti tuotetun musiikin äärelle, jossa ääni ja soundit ratkaisevat. He tuovat ajattomat tarinansa käsiemme ulottuville yksinkertaisesti ja taitavasti. Musiikin ystävä kiittää, sillä Cleopatra on hieno albumi erinomaiselta yhtyeeltä.

Sturgill Simpson: A Sailor’s Guide To Earth
Countrymusiikin tulevaisuus on tässä: Sturgill Simpson räjäyttää luutuneet käsitykset staattisesta genrestä. Albumin avausraita käynnistyy perinteisen balladin tavoin, mutta lopussa olemme jo E Street Band -tunnelmissa. Levy tarjoilee tyylikästä tunnelmointia ja taitavaa svengiä.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (tammikuu 2017)