Ajatteleva ihminen toivoo, ettei ihmiskunta joudu kokemaan vastaavaa enää koskaan, mutta valitettavasti historia osoittaa toisin. Sodat ja vainot eivät ole kadonneet maailmasta eikä mikään muutu toivomalla. Vastuunsa tuntevien on pidettävä jatkuvasti kynänsä terävinä, sillä historialla on tapana toistaa itseään ja omiin ajatuksiinsa hirttäytyneet johtajat ovat tuomittuja toistamaan samoja virheitä yhä uudestaan.
”Minä syytän!” huusi L’Aurore-lehden otsikko tammikuun 13. päivänä vuonna 1898. Kirjailija Émile Zola hyökkäsi vääryyttä, valehtelua ja antisemitismiä vastaan, jota kapteeni Alfred Dreyfus oli joutunut kokemaan. Ranskalainen sotaoikeus oli tuominnut tämän vuonna 1894 elinkautiseen pakkotyörangaistukseen Pirunsaarelle. Epämääräisesti kokoon kyhätyt todisteet osoittivat, että Dreyfus oli toimittanut salassa pidettävää materiaalia Saksalle.
Tuomio oli julistettu ja sotilasarvonsa sekä kunniansa menettänyt Dreyfus kuljetettu kärsimään rangaistustaan, mutta salaisuudet virtaisivat yhä saksalaisille. Katseet kohdistuivat majuri Ferdinand Walsin Esterházyyn. Seurasi uusi oikeudenkäynti, mutta epäilty julistettiin syyttömäksi. Se sai Zolan tarttumaan kynään ja vaatimaan oikeutta Dreyfusille.
Tammikuun 14. päivänä 1898 L’Aurore julkaisi kirjoituksen, joka tunnetaan yhä Älymystön manifestina. Siinä joukko tunnettuja kirjailijoita, tiedemiehiä, tutkijoita ja taiteilijoita ilmaisi tukensa Dreyfusille. Vasta seuraavan vuoden kesäkuussa Dreyfus sai uuden oikeudenkäynnin. Tuomio ei muuttunut, mutta sotaministeri armahti vangin. Heinäkuussa 1906 hänet julistettiin lopulta syyttömäksi ja ylennettiin majuriksi.
Dreyfusin tapaus osoitti, että vääryyttä vastaan voidaan taistella kynällä. Se myös toi julkisuuteen joukon oppineita ja sivistyneitä ihmisiä, jotka kyseenalaistivat perusteettoman tuomion ja nimesivät itsensä älymystöksi, intellektuelleiksi. He laskeutuivat norsunluutorneistaan ja antoivat arvovaltansa julkiseen käyttöön. Kynä palautti miekan upseerin käteen.
Diktaattoreilla ei ole tapana säästää ajattelijoita. Mika Waltarin Johannes Angelos –romaanin viimeinen virke kuvaa kuinka julma sulttaani säästää kreikkalaiset kirkonmiehet ja köyhän kansan, mutta filosofeja hän ei armahda. Terävä kynä ja väkivallaton vastarinta ovat käyttökelpoisia aseita demokraattisen yhteiskunnan sisällä, mutta diktaattorit ja valloittajat toimivat säälimättömästi, jos tekstillä on mahdollisuus osua kohteeseensa ja näyttää keisari täydessä alastomuudessaan.
Toisen maailmansodan alussa Stalinin Neuvostoliitto tuhosi lyhyessä ajassa yli 20 000 puolalaista elämää ja yritti kätkeä salaisuuden Katynin metsään. Upseerien lisäksi joukkohautoihin päätyi muun muassa opettajia, lääkäreitä, professoreita, tutkijoita ja virkamiehiä. Siellä kynät ja miekat yhä lepäävät rinnakkain ja muistuttavat meitä, että ajattelevien ihmisten velvollisuudet eivät katoa koskaan.
Fintellektuaalinen manifesti XXVI
