perjantai 31. maaliskuuta 2017

Tom Waits: Somewhere (1978)

Tiedäthän kevään ensituoksun. Se kulkee ilmassa kylmyyden keskellä. Se ei tuoksu hennoille kukille eikä vienosti parfymoiduille naisille. Se on raakaa ja kantaa mukanaan aavistuksen edellisen syksyn kuolemasta. Lumen alta paljastuu maa, joka pian aloittaa toipumisen. Tuoksu soi kuin Tom Waitsin ääni, jota on liotettu bourbonviskissä, kuivattu savustamossa ja lopuksi ajettu autolla ylitse, pariin kertaan. Kevät palauttaa hengen elottomaan.

Blue Valentine on Tom Waitsin viides studioalbumi. Se päätti kiivaan työputken, jonka aikana artisti työsti levyn vuodessa, mutta jo seuraava päätti yhteistyön Asylum-levy-yhtiön kanssa. Blue Valentine äänitettiin kuudessa sessiossa hieman yli kuukauden aikana. Albumi on tyypillistä 1970-luvun Waitsia. Sen tyylilajien kirjo ulottuu jazzista rockiin ja bluesista teatterimusiikkiin. Lauluista huokuvat öiset kadut, viskin ja ginin höyryt, hämärät katuvalot, laitapuolen kulkijat, tupakansavu, kellariklubit ja karhea romantiikka. On siis täysin luonnollista, että levyn aloittaa Leonard Bernsteinin säveltämä ja Stephen Sondheimin sanoittama musikaalisävelmä.

Somewhere on kaunis laulu musikaalista West Side Story, jonka tarina on versio William Shakespearen näytelmästä Romeo ja Julia, joka puolestaan sai vaikutteensa Arthur Brooken runosta The Tragicall Historye of Romeus and Juliet. Ketju ei tosin pääty tähän, mutta valaisee alkuperäistarinan historian laajuutta.

Waitsin versio legendaarisesta sävelmästä alkaa herkästi. Jouset luovat maiseman, joka täydellistyy matkan edetessä. Bernsteinin omat vaikutteet kumpusivat Ludwig van Beethovenilta ja Pjotr Tšaikovskilta. Myös Waits osaa hyödyntää musiikkia, perinteitä ja orkesteria täydellisesti: tunnelma kasvattaa odotusta tulevasta. Kun laulajan ääni mörisee ensimmäisen kerran, saattaa kuulija pudota tuoliltaan. Kappaleen edetessä käy vähitellen selväksi, että Waits ei rienaa tai tee pilkkaa. Kontrasti on tarkoituksellinen. Kuulijan sielu soittaa ylärekisterissä, kun laulaja herkistyy finaalissa.

Hyvät kuulijat, älkäämme sulkeko silmiämme ja korviamme rumuudelta, joka voi osoittaa meille kauneuden. Tietoinen leikkiminen äärimmäisillä sävyillä ei sulje ovia tai ikkunoita. Se avaa uusia ja ennalta tuntemattomia käytäviä, joissa meidän on rauhallista ja turvallista kulkea.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (maaliskuu 2017)

lauantai 25. maaliskuuta 2017

Yleisistä totuuksista

Valkoinen kipsipää katsoo tietokirjasarjojen välistä huoneeseen. Sen ilme on levollinen, kenties hieman väsynyt. Maailman huolet ja murheet luovat ryppyjä ja heijastavat varjoja kasvoille. Muutaman vuosikymmenen aikana sen on nähnyt useampi vieras, joista osa ei ole malttanut olla kysymättä, miksi minulla on Leninin rintakuva kirjahyllyssäni.

Antiikin Roomassa kunnialliset kansalaiset tiesivät, että heidän ympärillään oli vaarallisia uskonnollisia ryhmiä. He olivat kuulleet, että erittäin turmeltunut joukko kokoontui syrjäisissä paikoissa ja järjesti kauhistuttavia palvontamenoja. Nämä söivät ihmislihaa ja joivat verta sekä syyllistyivät paheksuttavaan seksuaaliseen hurjasteluun, sillä kutsuivathan he toisiaan sisariksi ja veljiksi. Kaiken lisäksi ryhmän symbolina oli kidutusväline: risti.

Historiantutkija sai tappouhkauksia, koska julkaisi artikkelin, joka perustui venäläisen virkakoneiston kirjeenvaihtoon. Keisarille toimitetut raportit eivät kaunistelleet sanomaansa: Suomen suuriruhtinaskunnassa liikkui vaarallisia separatisteja, jotka syyllistyivät terrorismiin. Kaiken lisäksi vieras valtio koulutti heitä koko ajan lisää. Suuri joukko nuoria miehiä oli kadonnut kodeistaan ja lähtenyt oppimaan sodankäynnin taitoa Saksaan. Viranomaisiin hiipi pelko: kävisivätkö nämä isänmaansa hylänneet pian taisteluun laillista yhteiskuntajärjestystä vastaan?

Roomalaisen käsityksen mukaan kristityt olivat kannibaaleja ja venäläisten asiakirjojen perusteella patrioottiset suomalaiset terroristeja. Näissä molemmissa tapauksissa kohdejoukolle asetettiin tietty ominaisuus, joka kuvasi kaikkia ryhmän jäseniä. Ensimmäisessä se perustui väärinymmärrykseen ja jälkimmäisessä virallisesta näkökulmasta määriteltyyn käsitykseen ryhmän asenteesta keisarillista esivaltaa kohtaan. Yksinkertainen yleistys loi samalla kuvan ainoasta oikeasta totuudesta.

Keväällä 2017 jaettiin peruskoulun yhdeksännen luokan oppilaille nigerialaisen kirjailijan Chimamanda Ngozi Adichien essee Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä. Kirja herätti kohua ennen kuin yhtään kappaletta oli lähetetty kouluihin. Osa opettajista paheksui kirjaa julkisuudessa ja kieltäytyi jakamasta sitä oppilailleen. Nämä reaktiot ovat hyvin mielenkiintoisia, sillä se ei käsitele feminismiä kiivaana taisteluna, esitä naisia miehiä parempina, välitä perusteetonta propagandaa tai kannusta nousemaan barrikadeille. Kirja on kiihkoton kuvaus tasa-arvosta ja ihmisoikeuksista.

Tässä vaiheessa olisi helppoa todeta, että poikkeus vahvistaa säännön. Vaikka kirjailija ja hänen esseensä eivät edusta kiihkeintä feminismiä, ei se tarkoita, että muut samasta aiheesta kirjoittavat eivät puolestaan edustasi. Poikkeus ei kuitenkaan voi vahvistaa sääntöä, vaan kumoaa sen. Yleistys ei kerro lopullista totuutta mistään asiasta tai ihmisryhmästä. Se välittää vain yhden näkökulman tai mielipiteen.

Valkoinen kipsipää kirjahyllyssäni ei ole Lenin, vaan Sokrates. Ylimmältä hyllyltä maailmaa tarkkaileva kreikkalainen filosofi ohjasi oppilaitaan esittämään kysymyksiä, jotta nämä voisivat löytää totuuden. Pelkät yleistykset eivät hänelle kelvanneet.


Fintellektuaalinen manifesti XXVIII

lauantai 11. maaliskuuta 2017

Matemaattinen ongelma

Opettajani seisoi ovellamme. Minua nolotti.
  Pidin opettajastani, sillä hän ehti kuljettaa minut ensimmäisen koulusyksyn aikana kirjoitettujen sanojen ihmeelliseen ja matemaattisten olioiden erikoiseen maailmaan. Hän jäi äitiyslomalle, ja sijaisopettaja otti vallan kehittyvästä mielestäni ja sieluistani. Ei sijainen missään nimessä ollut huono, mutta oma opettajamme kehitti muutamassa viikossa vahvan siteen itsensä ja oppilaidensa välille. Onneksemme hän ehti palata takaisin ennen kuin lukuvuosi päättyi.
     Äitini pyysi opettajan sisälle ja johdatti olohuoneeseen. Tämä istahti sohvalle, jolla olin harjoitellut tavaamista, käynyt uusien tekstikatkelmien kimppuun ja perehtynyt kansalaiselle tärkeisiin taitoihin. Opettaja ei kuitenkaan saapunut keskustelemaan lukutaidostani, vaan kertoi rauhallisesti vakavan asiansa. Äiti kuunteli ja loi minuun huolestuneita silmäyksiä. Se oli piinallinen totuuden hetki.
     Käynnin syynä oli matematiikka, jonka saloihin olimme syksyllä vihkiytyneet joukko-opin arvoituksilla ja keväällä siirtyneet perinteisempiin laskutoimituksiin. Kun opettaja lopulta poistui, piti äitini runsassanaisen puhuttelun ja vanhempi veljeni nyökytteli vieressä. Minua nolotti yhä enemmän.

Oli toukokuu, ja koulu päättyisi muutaman viikon päästä. Opettaja seisoi pulpettini vieressä ja tuijotti epäuskoisena matematiikan kirjaani. En ollut kirjoittanut vastausta yhteenkään kysymykseen. Hän päivitteli näkemäänsä, ja minä kiemurtelin tuolissani.
  Seuraavana iltana hän istui olohuoneessamme ja kertoi huolensa äidilleni. Hän oli vakuuttunut, etten voinut olla tyhmä, koska olin selviytynyt hyvin sekä diagnostisissa että prognostisissa kokeissa. Opettaja ja äiti sopivat, että pääsisin luokaltani, mutta minun pitäisi ratkaista kirjan jokainen tehtävä kesäkuun loppuun mennessä. Toimin kuuliaisesti ja olin valmis jo parissa viikossa, mutta vein kirjan opettajalleni vasta sovittuna päivänä. Hän selasi sivuja eikä löytänyt mitään huomautettavaa.
  Olin silti surullinen, koska muistin äitini katseen ja kyyneleet kevätjuhlasta, jossa rehtori kertoi muutaman oppilaan jäävän luokalleen. Onnekseni opettajan lupaus piti, enkä ollut heidän joukossaan.

Olennaisin jäi kuitenkin pimentoon vuosikymmeniksi.
     Kevätlukukauden puolessa välissä olin vielä erittäin innostunut matematiikan tehtävistä. Eräänä päivänä yksinkertaiset laskutoimitukset ratkesivat kuin itsestään ja kynä liikkui kevyesti tehtävästä seuraavaan. En huomannut vierelläni seisovaa sijaista. Hän katsoi kirjaa ja haukkui minut koko luokan edessä, koska olin edennyt liian pitkälle. Havahduin samassa täyteen tietoisuuteen ympäristöstäni. Luokkatoverini nauroivat ja minua nolotti.
  Päivää myöhemmin kerroin sijaiselle, että olin hukannut matematiikan kirjan. Sain tietysti uuden tilalle. En tehnyt siihen yhtään merkintää. Sen sijaan jatkoin kadonneeksi ilmoittamaani kirjan kanssa. Kiitos kansipapereiden, ei hän huomannut eroa kahden kappaleen välillä.
     Oman opettajan palattua tein kohtalokkaan virheen. Nostin repusta vahingossa väärän kirjan. Hän näki puhtaat sivut ja tekemättömät tehtävät.
     En uskaltanut kertoa hänelle tai äidilleni, että opetin koulupäivien jälkeen itseäni nuorempia naapuruston lapsia sekä lukemaan että laskemaan. He kopioivat matematiikan tehtävät vihkoihinsa uudemmasta kirjasta, ja minä tarkistin vastaukset vanhasta. Olin oppinut, että kunnon opettajalla on opaskirja, josta hän löytää vastaukset kaikkiin mahdollisiin kysymyksiin.

Minusta tuli myöhemmin opettaja, ja yksi varhaisista oppilaistani pyörittelee päivittäin numeroita verohallinnossa. Kerroin totuuden äidilleni muutamia vuosia sitten. Saatan pistäytyä opettajani ovella jonakin toukokuisena päivänä ja paljastaa viimein tämän salaisuuden.