Pidin opettajastani, sillä hän ehti kuljettaa minut ensimmäisen koulusyksyn aikana kirjoitettujen sanojen ihmeelliseen ja matemaattisten olioiden erikoiseen maailmaan. Hän jäi äitiyslomalle, ja sijaisopettaja otti vallan kehittyvästä mielestäni ja sieluistani. Ei sijainen missään nimessä ollut huono, mutta oma opettajamme kehitti muutamassa viikossa vahvan siteen itsensä ja oppilaidensa välille. Onneksemme hän ehti palata takaisin ennen kuin lukuvuosi päättyi.
Äitini pyysi opettajan sisälle ja johdatti olohuoneeseen. Tämä istahti sohvalle, jolla olin harjoitellut tavaamista, käynyt uusien tekstikatkelmien kimppuun ja perehtynyt kansalaiselle tärkeisiin taitoihin. Opettaja ei kuitenkaan saapunut keskustelemaan lukutaidostani, vaan kertoi rauhallisesti vakavan asiansa. Äiti kuunteli ja loi minuun huolestuneita silmäyksiä. Se oli piinallinen totuuden hetki.
Käynnin syynä oli matematiikka, jonka saloihin olimme syksyllä vihkiytyneet joukko-opin arvoituksilla ja keväällä siirtyneet perinteisempiin laskutoimituksiin. Kun opettaja lopulta poistui, piti äitini runsassanaisen puhuttelun ja vanhempi veljeni nyökytteli vieressä. Minua nolotti yhä enemmän.
Oli toukokuu, ja koulu päättyisi muutaman viikon päästä. Opettaja seisoi pulpettini vieressä ja tuijotti epäuskoisena matematiikan kirjaani. En ollut kirjoittanut vastausta yhteenkään kysymykseen. Hän päivitteli näkemäänsä, ja minä kiemurtelin tuolissani.
Seuraavana iltana hän istui olohuoneessamme ja kertoi huolensa äidilleni. Hän oli vakuuttunut, etten voinut olla tyhmä, koska olin selviytynyt hyvin sekä diagnostisissa että prognostisissa kokeissa. Opettaja ja äiti sopivat, että pääsisin luokaltani, mutta minun pitäisi ratkaista kirjan jokainen tehtävä kesäkuun loppuun mennessä. Toimin kuuliaisesti ja olin valmis jo parissa viikossa, mutta vein kirjan opettajalleni vasta sovittuna päivänä. Hän selasi sivuja eikä löytänyt mitään huomautettavaa.
Olin silti surullinen, koska muistin äitini katseen ja kyyneleet kevätjuhlasta, jossa rehtori kertoi muutaman oppilaan jäävän luokalleen. Onnekseni opettajan lupaus piti, enkä ollut heidän joukossaan.
Olennaisin jäi kuitenkin pimentoon vuosikymmeniksi.
Kevätlukukauden puolessa välissä olin vielä erittäin innostunut matematiikan tehtävistä. Eräänä päivänä yksinkertaiset laskutoimitukset ratkesivat kuin itsestään ja kynä liikkui kevyesti tehtävästä seuraavaan. En huomannut vierelläni seisovaa sijaista. Hän katsoi kirjaa ja haukkui minut koko luokan edessä, koska olin edennyt liian pitkälle. Havahduin samassa täyteen tietoisuuteen ympäristöstäni. Luokkatoverini nauroivat ja minua nolotti.
Päivää myöhemmin kerroin sijaiselle, että olin hukannut matematiikan kirjan. Sain tietysti uuden tilalle. En tehnyt siihen yhtään merkintää. Sen sijaan jatkoin kadonneeksi ilmoittamaani kirjan kanssa. Kiitos kansipapereiden, ei hän huomannut eroa kahden kappaleen välillä.
Oman opettajan palattua tein kohtalokkaan virheen. Nostin repusta vahingossa väärän kirjan. Hän näki puhtaat sivut ja tekemättömät tehtävät.
En uskaltanut kertoa hänelle tai äidilleni, että opetin koulupäivien jälkeen itseäni nuorempia naapuruston lapsia sekä lukemaan että laskemaan. He kopioivat matematiikan tehtävät vihkoihinsa uudemmasta kirjasta, ja minä tarkistin vastaukset vanhasta. Olin oppinut, että kunnon opettajalla on opaskirja, josta hän löytää vastaukset kaikkiin mahdollisiin kysymyksiin.
Minusta tuli myöhemmin opettaja, ja yksi varhaisista oppilaistani pyörittelee päivittäin numeroita verohallinnossa. Kerroin totuuden äidilleni muutamia vuosia sitten. Saatan pistäytyä opettajani ovella jonakin toukokuisena päivänä ja paljastaa viimein tämän salaisuuden.
