Puhelimeni soi perjantaisin. Hämeenlinnassa asuva ystäväni soittaa, vaikka hänellä ei ole mitään varsinaista asiaa. Keskustelumme kestää yleensä viidestätoista minuutista puoleen tuntiin. Kertaamme viikon erikoisimmat tapahtumat ja nauramme noloille sattumuksille, lähinnä minun. Kun puhelu päättyy, olo on kevyt ja viikonloppu voi alkaa. Rutiinit sujuvat kuin itsestään ja elämän musiikki kaikuu jälleen päässä. Ystäväni on yleensä aloitteellisempi kuin minä. Se ei tarkoita, ettenkö myös minä tarttuisi toisinaan puhelimeen ja kyselisi kuulumisia, mutta hänellä on erinomainen syy ottaa yhteytä perjantaisin. Hänen työpäivänsä on päättynyt ja minä istun yhä toimistossa. Vaikka se kirpaisee hetken, pystyn elämään sen todellisuuden kanssa.
Tarkkailen maanantaisin sähköpostia erityisen kiinnostuneena. Kun odottamani viesti saapuu, avaan sen mukana tulleen linkin, jonka takaa paljastuu musiikillinen herkkupala, todennäköisesti kappale kultaiselta 1980-luvulta. Ruotsissa asuva ystäväni muistuttaa yhteisestä menneisyydestämme. Olen valmistautunut tähän hetkeen henkisesti viikonlopun aikana, ja hetken päästä lähetän hänelle vastauksen, linkin toiseen kappaleeseen. Tämän jälkeen musiikki jää soimaan taustalle työpäivän ajaksi.
Vaikka joku ihminen olisi noussut taivaaseen asti ja saanut tarkastella maailmankaikkeuden rakennetta ja tähtien kauneutta, hänen ihmettelynsä olisi ilotonta; se olisi kuitenkin tuottanut hänelle suurta nautintoa, jos hänellä olisi ollut joku, jolle kertoa näkemästään. Tämän perimätiedon kirjoitti muistiin roomalainen filosofi ja kirjailija Marcus Tullius Cicero pohtiessaan ystävyyden olemusta. Ystävät ovat erikoislaatuisia olentoja, sillä jakaessaan ilonsa ja surunsa keskenään, muuttuu ilo entistä suuremmaksi ja surua on huomattavasti helpompi kantaa.
Cicero muistuttaa, että teot mittaavat ystävyyden syvyyttä paremmin kuin pelkät sanat. Pohjimmiltaan ystävyys on hyve, jonka olemassaolo täytyy molempien osapuolien tiedostaa. Ystävyydelle piirretään yhteiset rajat, joita ei voi ylittää eikä keskinäistä luottamusta ole soveliasta rikkoa. Ystävät yleensä muistavat vaikeassa paikassa saamansa avun. Vaikka vastapalvelukset eivät ole asian ydin, voi ystävään turvautua kriittisellä hetkellä. Toisinaan meidän kaikkien on oltava itsekkäitä ja varattava aikaa ja tilaa omille kiinnostuksen kohteillemme tai syvällisemmälle itsepohdiskelulle, jolloin emme tietenkään voi olla tavoitettavissa.
Saatamme silloin tällöin kohdata myös tilanteita, joissa asiantuntemustamme kaipaavat ystävien kaverit tai näiden kaverit. He olettavat saavansa aikaamme ja huomiotamme käyttöönsä samalla tavalla kuin ystävämme. Koska välistä puuttuu vahva ystävyyden side, saattaa tilanne muuttua erikoiseksi, jos kysyjä ei osaa arvostaa tekijän osaamista ja aikaa riittävästi. Motivaatio auttaa katoaa saman tien. Kuinka moni meistä onkaan saanut vastineeksi antamastaan panoksesta ainoastaan lupauksen pitkästä lounaasta tai tapahtumalipuista eikä sen jälkeen ole kuullut mitään auttamastaan henkilöstä tai organisaatiosta?
Onneksi elämä osaa yllättää myös positiivisesti. Joitakin vuosia sitten huomasin nimeni joensuulaisen ystäväni väitöskirjan esipuheessa. Hän kiitti lukuisista korkealentoisista keskusteluista, jotka käsittelivät elämää suurempia kuvioita. Viime syksynä kotkalainen ystäväni lähetti kahden välikäden kautta lainaksi muutaman levyn, jotka minun olisi hänen mielestään syytä kuunnella. Onneksi tämänkaltaisia miellyttäviä esimerkkejä on vielä enemmän, sillä ne peittävät alleen kaikki negatiiviset kokemukset. Teot eivät silti ole ainoa ystävyyden mittari, sillä kohteliaat eleet ja sanat lämmittävät mieltä yhtä lailla.
Olen edelleen iloinen, kun ystäväni soittaa perjantaisin ja kertoo olevansa kotimatkalla, mutta vielä iloisempi olen päästessäni laukomaan vastapalloon ja kertomaan, että istun jo kotona lukemassa päivän lehtiä. Todelliseen ystävyyteen kuuluu sekä vilpitön ilo toisen onnistumisista että pienet toverilliset näpäytykset. Jälkimmäiset pitävät ystävyyssuhteen dynamiikan terävänä, koska vastapalloja satelee ajan myötä puolin ja toisin.
Fintellektuaalinen manifesti XXIX
On olemassa joukko asioita ja ilmiöitä, joiden edessä virkakoneiston mielikuvitus on rajaton ja toiveikkuus loputon. Työttömät ovat heidän erityisessä suojeluksessaan, ja ratkaisukeskeinen keinovalikoima ei osoita merkkejä hiipumisesta.
Nuori suojattani valmistui joulukuussa maisteriksi. Hän onnistui venyttämään väistämätöntä niin pitkälle kuin se oli mahdollista. Täytyy tunnustaa, että myös minulla olivat sormet osittain pelissä, sillä sain puhutuksi lehdestämme pari sijaisuutta, jotka rahoittivat hänen opintojensa loppusuoran.
Samaan aikaan kun hän viimeisteli graduaan silmieni alla, moni hänen kurssikavereistaan etsi jo epätoivoisesti töitä. Suomi kohtasi 1990-luvun alussa ennennäkemättömän laman ja haki tietä kohti parempaa huomista. Uusi päivä ei valjennut aivan heti, eivätkä vastavalmistuneet päässeet kiinni työelämään, koska avoimia paikkoja oli vähemmän kuin hakijoita.
Tuore maisteri järjesti tammikuussa pienet juhlat valikoidulle joukolle. Toin kahden kolleegani kanssa sekä toimituksemme että yhdistyksemme tervehdyksen, ja iloinen ystävämme piti puolestaan pöydän koreana. Ilta oli melko riehakas eikä kukaan meistä säästellyt sanojaan. Kunniansa kuulivat niin hallitus kuin virkamiehetkin ja oikealta tieltä livenneet toimittajat.
Illan erikoisimmasta hetkestä vastasi sankarimme, joka kertoi kokemuksestaan työvoimaviranomaisten huomassa. Hän oli ilmoittautunut välittömästi publiikin jälkeen työnhakijaksi ja joutui heti tammikuun alussa osallistumaan pakolliseen infotilaisuuteen, jossa kuuli totuuden tulevaisuudestaan:
– Löydän teille kaikille paikan pääkaupunkiseudulta, jos olette valmiita muuttamaan työn perässä, saarnasi virkailija parinkymmenen hengen seurakunnalle.
– Onko tarjolla muutakin kuin siivoojan töitä? uteli sankarimme kurssikaveri.
– Eikö rehellinen työ kelpaa nuorelle miehelle? virnuili virkailija.
Sankarimme puuttui keskusteluun:
– Kyllä kelpaa, mutta sen toivoisi jotenkin liittyvän omaan alaamme. Olemme sentään opiskelleet vuosia asiantuntijoiksi…
– Kyllä me ymmärrämme koulutuksen merkityksen, tietenkin, sanoi virkailija ja katsoi ilkeästi takarivin maistereita, – sillä emme me muuten olisi tehtäviemme tasalla. Tällä hetkellä meillä on työnhakijoina esimerkiksi työttömiä muurareita ja työttömiä kirvesmiehiä. Koulutamme muurareista kirvesmiehiä ja päinvastoin. Näin heidän mahdollisuutensa työllistyä paranevat huomattavasti.
Syvä hiljaisuus laskeutui saliin. Osallistujat katsoivat toisiaan ja nyökyttelivät. Kurssikaverukset olivat lyötyjä. Toinen kuiskasi:
– Pettämätöntä logiikkaa: heille on luotu mahdollisuus olla työttömiä kahdella alalla.
Sankarimme puhalsi rauhallisesti ilmaan. Molemmat vajosivat tuoleihinsa ja istuivat tilaisuuden päättymiseen saakka aivan hiljaa.
Oppi meni täydellisesti perille.
Loposen arkistosta: muistikirjamerkintä vuodelta 1996
