Nuori suojattani valmistui joulukuussa maisteriksi. Hän onnistui venyttämään väistämätöntä niin pitkälle kuin se oli mahdollista. Täytyy tunnustaa, että myös minulla olivat sormet osittain pelissä, sillä sain puhutuksi lehdestämme pari sijaisuutta, jotka rahoittivat hänen opintojensa loppusuoran.
Samaan aikaan kun hän viimeisteli graduaan silmieni alla, moni hänen kurssikavereistaan etsi jo epätoivoisesti töitä. Suomi kohtasi 1990-luvun alussa ennennäkemättömän laman ja haki tietä kohti parempaa huomista. Uusi päivä ei valjennut aivan heti, eivätkä vastavalmistuneet päässeet kiinni työelämään, koska avoimia paikkoja oli vähemmän kuin hakijoita.
Tuore maisteri järjesti tammikuussa pienet juhlat valikoidulle joukolle. Toin kahden kolleegani kanssa sekä toimituksemme että yhdistyksemme tervehdyksen, ja iloinen ystävämme piti puolestaan pöydän koreana. Ilta oli melko riehakas eikä kukaan meistä säästellyt sanojaan. Kunniansa kuulivat niin hallitus kuin virkamiehetkin ja oikealta tieltä livenneet toimittajat.
Illan erikoisimmasta hetkestä vastasi sankarimme, joka kertoi kokemuksestaan työvoimaviranomaisten huomassa. Hän oli ilmoittautunut välittömästi publiikin jälkeen työnhakijaksi ja joutui heti tammikuun alussa osallistumaan pakolliseen infotilaisuuteen, jossa kuuli totuuden tulevaisuudestaan:
– Löydän teille kaikille paikan pääkaupunkiseudulta, jos olette valmiita muuttamaan työn perässä, saarnasi virkailija parinkymmenen hengen seurakunnalle.
– Onko tarjolla muutakin kuin siivoojan töitä? uteli sankarimme kurssikaveri.
– Eikö rehellinen työ kelpaa nuorelle miehelle? virnuili virkailija.
Sankarimme puuttui keskusteluun:
– Kyllä kelpaa, mutta sen toivoisi jotenkin liittyvän omaan alaamme. Olemme sentään opiskelleet vuosia asiantuntijoiksi…
– Kyllä me ymmärrämme koulutuksen merkityksen, tietenkin, sanoi virkailija ja katsoi ilkeästi takarivin maistereita, – sillä emme me muuten olisi tehtäviemme tasalla. Tällä hetkellä meillä on työnhakijoina esimerkiksi työttömiä muurareita ja työttömiä kirvesmiehiä. Koulutamme muurareista kirvesmiehiä ja päinvastoin. Näin heidän mahdollisuutensa työllistyä paranevat huomattavasti.
Syvä hiljaisuus laskeutui saliin. Osallistujat katsoivat toisiaan ja nyökyttelivät. Kurssikaverukset olivat lyötyjä. Toinen kuiskasi:
– Pettämätöntä logiikkaa: heille on luotu mahdollisuus olla työttömiä kahdella alalla.
Sankarimme puhalsi rauhallisesti ilmaan. Molemmat vajosivat tuoleihinsa ja istuivat tilaisuuden päättymiseen saakka aivan hiljaa.
Oppi meni täydellisesti perille.
Loposen arkistosta: muistikirjamerkintä vuodelta 1996
