Suomalainen vanha iskelmä käskee kätkemään onnen. Olen aina ihmetellyt, miksi niin pitäisi tehdä. Onko lyhyessä onnen hetkessä jotakin moraalitonta tai hävettävää? Jos minulla on hyvä mieli, hymyilen kulkiessani. Saatan jopa hyräillä tai vihellellä. En välitä yhtään, vaikka kanssakulkijat pitäisivät minua idioottina, pudistelisivat päätään tai katsoisivat pitkään. Hymyillessä askeleetkin tuntuvat kevyemmiltä. Usein hyvä mieli tarttuu ihmisestä seuraavaan. Se on kuin virus, jota on mukava kantaa ja levittää huolettomasti.
Ihmisen elämä on kuin runo, kirjoittaa kiinalais-yhdysvaltalainen filosofi Lin Jutang: Tämä elämän rytmin kauneus olisi jokaisen tajuttava ja nautittava siitä kuin suuresta sinfoniasta, jonka johtoteema kulkee ristiriitojen kautta harmooniseen finaaliin. Toiset meistä saavat elinvoimansa ristiriidoista – kenties jopa toisen kärsimyksestä – ja unohtavat samalla oman johtoteemansa sävelkulut. Tietenkin sekä nousut että laskut kuuluvat elämään. Surulle on varattava oma aikansa, mutta iloa ja onnea ei silti tarvitse kätkeä: on muistetava elää.
Mistä onni syntyy? Unohtakaamme hetkeksi tosielämän roopeankat ja kroisospennoset, jotka eivät ehdi tai osaa nauttia elämästään, koska joutuvat huolehtimaan koko ajan valtavasta omaisuudestaan ja näkevät pimeitä uhkia ja verenhimoisia vihollisia kaikkialla. Keskittykäämme sen sijaan hetkeksi itsemme ja läheisiimme. Mikä saa minut hyvälle mielelle? Vuoden sisällä olen löytänyt kaksi levyä, joita olin etsinyt vuosikausia. Se hetki, kun pidät jotakin itsellesi arvokasta käsissäsi on kallisarvoinen eikä sitä voita mikään muu kuin levyn asettaminen soittimeen ja ensikuuntelu. Kaikkein arvokkainta ovat kuitenkin elämän pienen ihmeen, vastasyntyneen lapsen silmät, jotka tutkivat maailmaa, johon hän on juuri syntynyt. Sen hetken muistan kaikkina elämäni päivinä.
Onni syntyy pienistä asioista. Kolme päivää onnellisen perjantai-illan jälkeen lähdin aamulenkille koiramme seuraksi. Ensimmäistä kertaa viikkoihin käveleminen ei koskenut: haava oli umpeutunut ja tikit sulaneet. Harmaassa päivässä loistivat syksyn värit. Vaikka koko maailma olisi sillä hetkellä romahtanut, jaoin Paul Austerin Sattumuksia Brooklynissä -romaanin päähenkilön ajatukset: Mutta toistaiseksi kello oli vasta kahdeksan, ja kun kävelin puistokatua pitkin hohtavan sinisen taivaan alla, olin onnellinen, ystävät hyvät, onnellisempi kuin kukaan joka on ikinä elänyt.
Kuljin eteenpäin, katselin iloista koiraa ja hymyilin. Toistin mielessäni Bruce Springsteenin säettä: That it ain’t no sin to be glad you’re alive.
Fintellektuaalinen manifesti XXXV
