Joulun siniset nuotit

Suurimman osan vuodesta koen olevani onnellinen, että asun yksin. Näiden elonvuosieni varrella olen joinakin juhlapyhinä ja palkallisina vapaapäivinä saattanut ajatella toisin, mutta se on mennyt nopeasti ohi. Käyn teattereissa ja konserteissa, kun tahdon nousta arjen yläpuolelle ja toisinaan piipahdan työpäivän päätteeksi pubissa tuopposella, kun olen valmis keskustelemaan puolituttujen kanssa. Jean-Paul Sartre kirjoitti: ”Helvetti on toiset ihmiset”. Kahta päivää ennen tätä joulua ranskalainen filosofi-kirjailija olisi saattanut polkea hattunsa hankeen ja katkoa rakkaimman piippunsa.

Oli jälleen se aika vuodesta, kun astuin kirkkoon. Vuosikymmenten takaisen suosikkini joulukiertue päättyi yhteiseen kotikaupunkiimme. Mies oli ikääntynyt tyylikkäästi. Ääni ei ollut aivan entisensä, mutta vuodet olivat kantaneet syvyttä tulkintoihin. Vanhat klassikot ja joululaulut kuulostivat tuoreilta säestävän trion käsittelyssä. Viulu, sello ja piano tukivat hienosti artistia ja hänen kitaraansa. Sointuvat naisäänet loivat sävykkään kontrastin keikkakilometrien marinoimalle laulajalle. Silti jotakin olennaista puuttui. Olen niin vanha, että muistan, mitä se oli.

Artisti tuli tunnetuksi 1970-luvulla folkrockduon "Jekyll & Hyde" toisena kantavana voimana. Hänen sointuva ja sopivasti koulittu ääni taipui hienosti yhteen kumppanin raaemman rock-fraseerauksen kanssa. Heillä oli myös äärimmäisen erikoinen kyky löytää taitavia muusikoita ympärilleen. Yhdessä he kykenivät luomaan ainutllaatuisen musiikillisen ilotulituksen. Valitettavasti yhteistyö päättyi kolmen albumin ja viiden vuoden jälkeen. Lehdet repivät otsikoita, mutta kumpikaan ei suostunut kommentoimaan eron syitä. Sen jälkeen he tekivät tahoillaan musiikkia ja levyttivät. Uudet albumit kuulostivat oikeastaan melko täydellisiltä, mutta vanha taika puuttui. Illan artisti jatkoi keikkailua, mutta toinen muusikoista katosi täydellisesti julkisuudesta 1980-luvun koittaessa.

Illan konsertti olisi ollut nautinnollinen ilman muita ihmisiä. Insrtumentit odottivat alttarilla, ja ilmoitettuna aikana päälaivan ovi avautui. Artisti saapui kitaran kanssa, lauloi ja kulki hitaasti kohti esiintymispaikkaa. Säestävät muusikot liittyivät seuraan keskellä ja lauloivat mukana. Sovitus oli yksinkertaisen kaunis: ainoastaan triangeli ja muutama helistin tuki kappaleen kulkua. Parvella mölisi pikkujouluväkeä ja myöhästyneet korkokengät kopisivat puulattiaa vasten. Lopulta sali vaikeni. Seuraavan puolentoista tunnin ajan nautin musiikista ja yritin sulkea mielestäni parven nousuhumalaiset joukkiot, jotka vaikuttivat kasvattavan kokoaan konsertin edetessä. Lopuksi yleisö vaati soittajat kahdesti takaisin lavalle. Jälkimmäisellä kerralla osa ihmisistä päätti nousta ja tukkia käytävän. Artisti rykäisi kevyesti mikrofoniin ja nohevimmat ymmärsivät palata paikoilleen. Sellisti tarttui mandoliiniin ja pianisti kaksiriviseen harmonikkaan. Yhtye kohosi tuoleiltaan ja seurasi solistia ja tämän kitaraa käytävälle.

He kulkivat hitaasti kohti pääovea ja akustinen musiikki täytti salin kauniin englantilaisen joululaulun sanoin ja sävelin. Parvella liikuttiin jälleen levottomasti ja kannat kopisivat. Loin murhaavia katseita yläviistoon. Sillä hetkellä yleisön joukosta kohosi ääni. Yritin löytää keskeyttäjän. Hän teki sen helpoksi. Mustaan takkiin pukeutunut mies seisoi selkä suorana ja vastasi laulajan säkeisiin. Katseet kohtasivat ja laulaja pysähtyi miehen rivillä. Soittajat saivat lisää virtaa. Yleisö katsoi aluksi ihmeissään, mutta eli pian esityksessä mukana. Jokunen meistä tunnisti äänet: Jekyll & Hyde. Artisti ojensi kätensä ja veti vanhan kumppaniansa käytävälle. He jatkoivat matkaansa koko ajan laulaen. Kun ovi sulkeutui soittajien takana, taika jäi elämään. Joulu oli saapunut.

Uuden vuoden alla luin lehdestä, että esitys jäi ainutlaatuiseksi. Julkisuudelta piilotellut muusikko ei palaisi enää koskaan lavoille. Hän nukkui pois joulupäivän aamuna. Emme saa kai koskaan tietää, mitä tapahtui kirkon oven sulkeuduttua soittajien jäljessä. Seuraavalla joulukiertueella artisti esiintyi levollisemmin kuin koskaan aiemmin.


Loposen arkistosta: Muistikirjamerkintä joulukuulta 1995

James Vincent McMorrow: From The Woods!! (2010)

Yksinäinen mies kävelee kadulla ja kantaa kädessään kitaralaukkua. Hän pysähtyy kaupunkiin, soittaa illasta aamuyöhön jossakin hämärässä kuppilassa ja poistuu seuraavana päivänä toisaalle. Taskunpohjalle on kertynyt muutama lantti. Elokuvat ja tarinat saattavat tarjota tällaisen romanttisen kuvan kulkurielämää viettävästä muusikosta. Irlantilainen James Vincent McMorrow voisi kenties vastata tätä kuvausta, mutta hänen tarinansa todellinen alku tulee paljon lähemmäksi suomalaista sielunmaisemaa.

Vuoden 2009 alussa McMorrow muutti mökkiin meren rannalla. Mukana oli yksi mikrofoni, äänityslaitteita ja joitakin instrumentteja. Albumin kuvituksena käytetty kuva paljastaa myös joukon cd-levyjä. Laulaja-lauluntekijällä ei aluksi ollut päämäärää tai kantavia ideoita. Hän sävelsi musiikkia ja kirjoitti sanoituksia. Purki musiikin osiin, repi ja raastoi palasia irralleen, kunnes kokosi ne uudestaan yhteen. Viiden kuukauden yksinäisyydessä syntyi yksitoista hienoa sävelmää, jotka yhdessä muodostavat koskettavan Early In The Morning –albumin. Menetelmä ei ollut uusi tai ainutlaatuinen, mutta se osoittautui toimivaksi. 

From The Woods!! tuo kaikki olennaiset sävyt esille neljän ensimmäisen tahdin aikana: kitara soittaa näppäilen rauhallista sointua, bassorumpu iskee tahdin ensimmäiselle ja virveli kolmannelle iskulle, banjo maalaa tahtien lopussa ja basso pitää perutuksen koossa. Laulaja liittyy mukaan ja kertomus alkaa: ratsastajat saapuvat metsästä, astuvat taloon, pesevät kätensä ja alkavat rukoilla. Kertoja on toisaalla, vuorilla karhujen luolassa, mutta tietää, mitä talossa tapahtuu. Kielikuvat seuraavat toisiaan ja melodia säilyy lohdullisena, vaikka tummempi draama odottaa vain yhden soinnun tai sävelen päässä. 

Kahden säkeistön jälkeen tapahtuu käänne. C-osa muuttuu pahaenteisen runolliseksi ja perinteiset folkvaikutteet kasvavat, kun muusikon sormet juoksevat soittimien kielillä, kunnes täydellinen hiljaisuus laskeutuu. Lopulta sen rikkoo From the woods, from the woods, they’re coming from the woods –huudot ja kuoron huokaukset. Mitä metsä kätkeekään sisälleen? Mitä meidän tulisi pelätä?

Hyvät kuulijat, lajityypissään täydellinen albumi on harvinaisuus, mutta James Vincent McMorrow on onnistunut luomaan sellaisen. From The Woods!! on laulaja-lauluntekijän mestarinäyte. Jos se vaati toteutuakseen hiljaisuuden ja yksinäisyyden, ehkä meidän kaikkien tulisi toisinaan sulkeutua ajatuksiimme.  


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (elokuu 2011

Kusiaisen valtuudet

Kouluaikojen ystävä teki ihmiskokeen. Hän julkaisi syksyllä Facebookissa linkin Turun Sanomien artikkeliin, jossa kerrottiin taajamakylttien muuttuvan monikulttuurisimmiksi. Keskustelu käynnistyi hetkessä, ja kommentoijat kiinnittivät huomionsa moskeijan siluettiin. Heiltä jäi huomaamatta, että puolikuun lisäksi kuvassa oli ortodoksinen risti, toisen valtionkirkkomme symboli. Pelkkä puolikuu riitti kuohahdukseen. Juuri tämänkaltaisina hetkinä olisi syytä vetää henkeä ja pohtia ensin rauhassa lukemaansa. Avasin linkin ja luin lyhyen uutisen ajatuksella. Huomasin päivämäärän: 1.4.2010. Sillä hetkellä asiat asettuivat oikeisiin mittasuhteisiin.

Kuinka usein todelliset mittasuhteet unohtuvat? Miksi samat henkilöt kuumenevat tai ylpeilevät tietämättömyydellään kirjoituksissaan? Viime keväänä nousi kohu Chimamanda Ngozi Adichien esseestä Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä, jota jaettiin peruskulun yhdeksäsluokkalaisille. Luin kirjan, enkä löytänyt sen sivuilta sukupuolten välistä sotaa, vaan ainoastaan pyrkimyksen aitoon tasa-arvoon ja ihmisoikeuksien kunnioittamiseen. Osa opettajista uhosi, ettei aio jakaa kirjaa oppilailleen ja Yleisradion herkästi mielensä pahoittava kolumnisti julkaisi paheksuvan kirjoituksen. Mielipide oli todennäköisesti syntynyt pohjatekstiä lukematta.

Samanlainen kohu syntyi jälleen tänä syksynä Opetushallituksen vanhasta ohjeesta. Siinä ei suinkaan kielletty sukupuolien tai tyttöjen ja poikien olemassaoloa eikä se ollut sukupuolineutraaliuden manifesti. Sen sijaan ohjeessa esitettiin, ettemme puhuisi tytöistä tai pojista yhtenä stereotyyppisenä joukkona tai ohjaisi yksilöitä pelkästään sukupuolen mukaisesti jatko-opintoihin tai ammatteihin. Kaksi kansanedustajaa äityi jopa paheksumaan vaatimusta, jonka mukaan oppilaita tulisi kutsua etunimillä. Näin on jo itse asiassa toimittu vuosikymmeniä. 

Toisinaan ihmettelen miksi kanssaihmiseni asettuvat valmiisiin poteroihin, eivätkä kykene nostamaan päätään ylös. Pelkkä klikkiotsikko riittää mielipiteen muodostamiseen, vaikka otsikko ei vastaisikaan artikkelin sisältöä. Tässä vaiheessa kannattaa antaa sisällään asuvan pienen filosofin lukea artikkeli kokonaan ja esittää tarkentavia kysymyksiä ennen kuin sormet syöksyvät näppäimistölle tuottamaan vahinkoa kantajalleen. 

Oletko koskaan pohtinut miksi jotkut vastustavat ihmisoikeuksia tai tasa-arvoa kannattavia ihmisiä tai heidän asiaansa? Mietitkö koskaan miksi entiset Neuvostoliiton ihailijat kirjoittavat ja puhuvat kritiikittömästi Nyky-Venäjän puolesta?  Vaarana on, että löytämäsi vastukset saattavat olla  pelottavia. 

Kysymyksiä kannattaa silti esittää, koska ne laajentavat ajatteluasi. Parhaimmillaan saatat päätyä oikeaan vastaukseen tai löytää toimivan teorian, mutta ne vaativat toteutuakseen olennaisen perustekijän: monipuolisen lukutaidon. Se puolestaan auttaa näkemään asioita ja ilmiöitä tekstin ympärillä sekä ymmärtämään todellisia mittasuhteita. Oman ymmärryksen kartuttaminen vie paljon aikaa, mutta sen jälkeen et ole enää perusteettomien mielipiteiden, propagandan tai valeuutisten johdateltavissa. Lukeminen kannattaa yhä.

Yksittäinen huutaja tai mölyävä joukko ei ole sisäistänyt Veikko Huovisen osuvia sanoja: Ihmisellä on tässä avaruudessa kusiaisen valtuudet.


Fintellektuaalinen manifesti XXXVII

Oasis: Supersonic (1994)

I’m feeling supersonic. Give me gin and tonic. Näihin kahteen säkeeseen tiivistyy manchesteriläisen Oasis-yhtyeen asenne, jossa työväenluokkainen ylimielisyys kohtaa ärsytetyn kadunmiehen riidanhalun. Molemmat olivat yhtyettä koossa pitäviä voimia, mutta ne ajoivat soittajat sivuraiteille ja lopulta eroon toisistaan. Siinä välissä yhtye onnistui luomaan seitsemän studioalbumia, joukon erilaisia kokoelmalevyjä ja monta loisteliasta rockhittiä, joista Supersonic oli ensimmäinen.

Rumpali soittaa perusrockkomppia kevyellä laidback-asenteella. Jo silloin kuulija ymmärtää, mitä on luvassa: ei ainakaan lajityyppiä uudistavaa sointu- tai äänimaisemaa. Soolokitaristin plektra raapii kitarankieltä ja riipii korvaa, ja hetkeä myöhemmin irtoaa muutaman sävelen riffi toisen kitaristin soittimesta. Kahdentoista tahdin jälkeen basso herää ja laulaja avaa suunsa: I need to be myself. I can’t be no one else. Hyvät naiset ja herrat, olette juuri kuulleet 1990-luvun ylimielisimmän rockäänen.

Yhtyeen esikoisalbumin nimi Definitely Maybe kuvaa erinomaisesti 1990-luvun ilmapiiriä. Suuret aatteet ja ilmiöt sortuvat. Maailma elää omanlaisessa kaaoksessaan, ja ihmiset määrittelevät itseänsä uudestaan. Postmoderni angsti kuristaa eikä mikään ole varmaa tai keneenkään voi luottaa. Kaiken keskellä syntyy sointukulkuja, riffejä ja sanoituksia. Se on hetki jolloin uusi brittipopin aalto vyöryy kanaville, ja sen korkeimmalla harjalla ratsastaa kitaravetoinen ja melodinen Oasis.

Supersonic oli yhtyen ensimmäinen singlejulkaisu. Se nousi Britannian listalle, mutta sijoitus jäi melko vaatimattomaksi (31.). Kappaleesta tuli myöhemmin sekä yhtyeen että fanien suosikki ja taattu tunnelman kohottaja konserteissa. Supersonicin syntyhistoria on mielenkiintoinen. Yhtye saapui studioon toisen sävelmän kanssa, mutta purkaessaan aloituspaineita jammailemalla, tulivat he luoneeksi rungon uudelle. Noel Gallagher kirjoitti sanat äänitystauolla. Yhtye nauhoitti nopeasti eikä sitä edes miksattu uudestaan. Klassikko oli syntynyt.

Kappale etenee varmasti säkeistö säkeistöltä ja kitarat jyräävät sointuja kylmän viileästi. Äänimaailma kuulostaa hetkittäin niin hiomattomalta, että se luo kuvan viimeiseen asti mietitystä toteutuksesta. Melodiseen toistoon perustuva kitarasoolo on looginen osa kappaleen viehätystä ja kappaleen sanoitus jättää tilaa villeillekin tulkinnoille. Juuri tätä on rock’n’roll parhaimmillaan: yksinkertaista ja tarttuvaa.

Hyvät kuulijat, heittäkää ahdistavat kengät jaloistanne, kaatakaa lasiin mielijuomaanne ja antakaa lanteidenne notkua. Kulkekaa ääntä nopeammin kohti täydellisempää huomista.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (joulukuu 2017)