Oasis: Supersonic (1994)

I’m feeling supersonic. Give me gin and tonic. Näihin kahteen säkeeseen tiivistyy manchesteriläisen Oasis-yhtyeen asenne, jossa työväenluokkainen ylimielisyys kohtaa ärsytetyn kadunmiehen riidanhalun. Molemmat olivat yhtyettä koossa pitäviä voimia, mutta ne ajoivat soittajat sivuraiteille ja lopulta eroon toisistaan. Siinä välissä yhtye onnistui luomaan seitsemän studioalbumia, joukon erilaisia kokoelmalevyjä ja monta loisteliasta rockhittiä, joista Supersonic oli ensimmäinen.

Rumpali soittaa perusrockkomppia kevyellä laidback-asenteella. Jo silloin kuulija ymmärtää, mitä on luvassa: ei ainakaan lajityyppiä uudistavaa sointu- tai äänimaisemaa. Soolokitaristin plektra raapii kitarankieltä ja riipii korvaa, ja hetkeä myöhemmin irtoaa muutaman sävelen riffi toisen kitaristin soittimesta. Kahdentoista tahdin jälkeen basso herää ja laulaja avaa suunsa: I need to be myself. I can’t be no one else. Hyvät naiset ja herrat, olette juuri kuulleet 1990-luvun ylimielisimmän rockäänen.

Yhtyeen esikoisalbumin nimi Definitely Maybe kuvaa erinomaisesti 1990-luvun ilmapiiriä. Suuret aatteet ja ilmiöt sortuvat. Maailma elää omanlaisessa kaaoksessaan, ja ihmiset määrittelevät itseänsä uudestaan. Postmoderni angsti kuristaa eikä mikään ole varmaa tai keneenkään voi luottaa. Kaiken keskellä syntyy sointukulkuja, riffejä ja sanoituksia. Se on hetki jolloin uusi brittipopin aalto vyöryy kanaville, ja sen korkeimmalla harjalla ratsastaa kitaravetoinen ja melodinen Oasis.

Supersonic oli yhtyen ensimmäinen singlejulkaisu. Se nousi Britannian listalle, mutta sijoitus jäi melko vaatimattomaksi (31.). Kappaleesta tuli myöhemmin sekä yhtyeen että fanien suosikki ja taattu tunnelman kohottaja konserteissa. Supersonicin syntyhistoria on mielenkiintoinen. Yhtye saapui studioon toisen sävelmän kanssa, mutta purkaessaan aloituspaineita jammailemalla, tulivat he luoneeksi rungon uudelle. Noel Gallagher kirjoitti sanat äänitystauolla. Yhtye nauhoitti nopeasti eikä sitä edes miksattu uudestaan. Klassikko oli syntynyt.

Kappale etenee varmasti säkeistö säkeistöltä ja kitarat jyräävät sointuja kylmän viileästi. Äänimaailma kuulostaa hetkittäin niin hiomattomalta, että se luo kuvan viimeiseen asti mietitystä toteutuksesta. Melodiseen toistoon perustuva kitarasoolo on looginen osa kappaleen viehätystä ja kappaleen sanoitus jättää tilaa villeillekin tulkinnoille. Juuri tätä on rock’n’roll parhaimmillaan: yksinkertaista ja tarttuvaa.

Hyvät kuulijat, heittäkää ahdistavat kengät jaloistanne, kaatakaa lasiin mielijuomaanne ja antakaa lanteidenne notkua. Kulkekaa ääntä nopeammin kohti täydellisempää huomista.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (joulukuu 2017)