Billy Joel: Piano Man (1973)

Koskettimien takaa maailman näkee tarkemmin, kertoi nuoruuteni pianistiystävä. Hän tiesi, mistä puhui, koska oli istunut lukematomia iltoja ravintoloissa ja klubeissa esiintymässä. Jokainen paikka oli hieman erilainen, mutta ihmiset muistuttivat yllättävän paljon toisiaan. Usein soittaja sai olla terapeutti, yhden illan ystävä, kansan palvelija ja kaikkea, mitä ihmiset kulloinkin tarvitsivat. Hän eli illasta toiseen maailmassa, jonka Billy Joel toi päivänvaloon vuonna 1973.

Piano Man kuuluu legendaaristen kappaleiden joukkoon. Sen teksti on tarkkanäköinen ja perustuu todellisuuteen, vaikka vaikuttaa sinänsä fiktiolta. Sen juuret versoivat Joelin omista kokemuksista viihdyttäjänä. Ennen kauapallista läpimurtoaan hän esiintyi pseudonyymin Bill Martin suojissa Los Angelesissa. Samaan aikaan Columbia Records pyrki neuvottelemaan hänet vapaaksi toisen yhtiön kanssa solmitusta epäonnisesta sopimuksesta. Pysyvä kiinnitys baarin pianisti-laulajana toi sillä välin leivän pöytään ja synnytti loistavan sävelmän artistin toiselle albumille.

Alussa soi piano. Kuuntelija laskeutuu sävelten myötä hämärään jazzklubiin, mutta muutaman sekunnin kuluttua huuliharppu ja piano synnyttävät keinuvan rytmin ensimmäisen aallon, ja tunnelma vaihtuu ja kertomuksemme käynnistyy. Lauantai-iltana yksinäinen vanha mies rakastaa gin & tonic -juomaansa ja kertaa muistojaan. Baarimikko-John on ystävällinen asiakkailleen ja muusikolle, mutta haluaisi olla jossakin aivan muualla ja haave elokuvatähteydestä elää illasta toiseen.

Soittimia liittyy tarinan edetessä mukaan: rummut ja basso rytmittävät ja mandoliini ja haitari luovat väleihin iloisia säveliä. Matkan edetessä tapaamme uusia henkilöitä. Kiinteistövälittäjän, joka mielessään kirjoittaa suurta amerikkalaista romaania ja keskustelee Davyn kanssa, joka on yhä sielustaan kiinni laivastossa. Tarjoilija politikoi ja liikemiehet siirtyvät vähitellen toiseen todellisuuteen. Billy Joel tekee tarkkoja havaintoja ja löytää kaikkien hahmojen tarinoiden takaa kalvavan yksinäisyyden. Pianomiehen tehtävänä on soittaa tuttuja melodioita ja karkottaa synkät pilvet hetkeksi. Muutama drinkki ja musiikki korvaavat terapeutin, ja hetken aikaa maailmassa kaikki on hyvin. 

Hyvät kuulijat, kun seuraavan kerran astutte baariin ja pianisti soittaa tuttua kappaletta, keinukaa mukana, sanokaa kannustava sana ja jättäkää tippiä. Jonakin päivänä hän saattaa kirjoittaa laulun, jossa te olette mukana. Olkoon se kuva lempeä ja kirkas. Nostakaamme malja kaikille tunnelman kohottajille ja eläkäämme parhaat hetket uudestaan. 


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (Heinäkuu 1990)

Kaikki virtaa

Joukko kertausharjoitukseen kutsuttuja istuu luokassa ja seuraa opetusta. Vähitellen levottomuus lisääntyy. Punainen lanka on hukkunut matkalla. Seuraavalla tauolla joka puolelta kuuluu nurinaa: ”Tätä vartenko meidät on tänne kutsuttu? Tähänkö meidän täytyy tuhlata kallista aikaamme?” Syntyy väistämätön tunne, että jotakin erittäin tärkeää katoaa kaikkina hetkinä.

Onko aika kaikille sama? Jatkaako se ikuista kulkuaan, vaikka me lopettaisimme toimintamme? Kun kesäaika otettiin ensimmäisen kerran käyttöön Britanniassa, sitä vastustettiin, koska se ei ollut ”luojan omaa aikaa”. Vuonna 1752 puolestaan Britannian hallitus saattoi valtakunnan kalenterin yhtenäiseksi muun Euroopan kanssa. Se tarkoitti, että syyskuun toista päivää seurasi saman kuun neljästoista päivä. Syntyi mellakoita, joissa osa työläisistä vaati heiltä varastetun yhdentoista päivän palkkaa. Toiset taas pelkäsivät elämänsä lyhenevän. Muutaman mellakoitsijan osalta näin kävi, sillä he menettivät nujakoissa henkensä. Heidän aikansa täyttyi.

Jules Vernensä lukeneet muistavat Maailman ympäri 80 päivässä -romaanin loppuratkaisun, jossa Phileas Fogg luulee ylittäneensä vedonlyönnissä määritellyn aikarajan. Kiertäessään maapallon ympäri lännestä itään on hän säästänyt yhden vuorokauden. Matkatessaan toiseen suuntaan olisi hän puolestaan menettänyt yhden. Jos ajattelemme, että aika on universaalia ja absoluuttista, saattavat edelliset havainnot käydä sisäistä sotaa arkiymmärrystämme vastaan: kuinka on mahdollista kulkea 80 vuorokauden matka joko 79 tai 81 vuorokaudessa? Ensimmäisessä tapauksessa käytetyt vuorokaudet vaikuttavat lyhyemmiltä ja toisessa pidemmiltä.

Tapamme jakaa päivä sekunteihin, minuutteihin ja tunteihin että määrittää vuorokausi alkavaksi aamunsarastuksesta, auringonnoususta, keskipäivästä, auringonlaskusta tai keskiyöstä on kautta aikojen ratkaistu joko mielivaltaisesti tai yhteisellä sopimuksella. Varhaisimmat ajan määritelmät kumpusivat luonnon ja lähiavaruuden ilmiöiden toistuvuudesta. Ajan laskeminen ei sinänsä ollut tärkeää, ainoastaan maanviljelys ja siitä johdetut uskonnolliset rituaalit merkitsivät. Esimerkiksi suurten rakennusurakoiden jatkuminen sukupolvesta toiseen ei ollut millään tavalla erikoista tai ihmeellistä. Katedraaleja ja kirkkoja rakennettiin yhteisön voimin yhteisöä varten. Niiden rinnalla sekunnit, minuutit, tunnit, vuorokaudet, viikot ja kuukaudet olivat merkityksettömiä. Historiassa kvartaali saattoi hyvinkin olla joko 25 tai 250 vuoden mittainen.

Matemaatikko, kosmologi ja tiedehistorioitsija G. J. Whitrow ei pidä sattumana, että sanat aritmetiikka ja rytmi on johdettu kreikkalaisesta sanasta rhei, virrata. Miellämmehän ajan usein laskemiseen, toisiaan seuraaviin lineaarisiin linjoihin, jotka määrittävät keskeisimpien toimiemme hetkiä. Tämä havainto saa puolestaan pohtimaan antiikin filosofin Herakleitoksen sanoja: Panta rhei kai ouden menei – Kaikki virtaa, mikään ei pysy paikallaan. Emme siis voi astua samaan virtaan kahta kertaa, koska sekä virta että ihminen on muuttunut näiden kahden tapahtuman välissä.

Kun me annamme omaa aikamme palvellaksemme toisiamme tai luovutamme korvausta vastaan sen käytön työnantajan määriteltäväksi tai jätämme arjet toimet osallistuaksemme kertausharjoitukseen, me samalla edellytämme, että sillä täytyy olla merkitys. Kaikki virtaa eikä kerran käytettyä aikaa saa enää takaisin.


Fintellektuaalinen manifesti XL

Mainettaan parempi, valoa nopeampi

Muisti toimii omalla tavallaan, jalat hiljaisilla käskyillä ja suu toisinaan automaattisesti.
Muutimme viime vuosikymmen puolella uusiin toimitiloihin. Tuttu ja turvallinen ruutukaava-alue jäi taakse ja työmatka piteni. En kaikesta huolimatta luopunut periaatteistani ja hankkinut ajokorttia. Sen sijaan ostin paremman polkupyörän. Päivittäisen pyöräilyn ohessa uudet maisemat tulivat tutuiksi ja kesäiset terassioluet maistuivat entistä maukkaammilta. Samalla kuntoni alkoi kohentua merkittävästi. Hetken aikaa luulin jopa ylittäneeni aiemmat rajani moninkertaisesti.

Pari vuotta uusien tilojen käyttöönoton jälkeen, saimme osallistua tilaisuuteen, jossa suunnittelijat, rakennuttaja ja tarkastajat kirjasivat käyttökokemuksiamme ja havaitsemiamme puutteita. Kumpiakin kertyi aivan riittävästi ilman minun mielipiteitäni, mutta en lopulta malttanut olla hiljaa. En ole koskaan pitänyt pitkistä palavereista.
– Minua kiinnostaa tietää, olenko valoa nopeampi? Kun lähden toimituksesta tauolle, on seinäkello yleensä vartin yli, mutta kahvihuoneen kello näyttää olevan vasta neljästoista yli. Tosinaan kipaisen pohjakerroksen arkistoon, ja siellä kello on kaksi minuuttia vähemmän kuin lähtöpisteessä.
Seurasi syvä hiljaisuus. Arkkitehti ja insinöörit katsoivat toisiaan ja mumisivat jotakin keskenään. Lopulta nuorin heistä yritti päästä logiikan jäljille ja pyöritteli muistiinpanoja edessään.
– Tuota, niin… tässä talossa on keskitetty sähköinen järjestelmä. Kaikki kellot käyvät samassa ajassa, koska ne ovat ohjelmoitu ja synkronoitu keskenään… mutta voi olla todennäköistä, että viisarit on aivan alussa asetettu manuaalisesti vääriin asentoihin. Siksi ne näyttävät eri aikaa.
Seurasi entistä syvempi hiljaisuus. Vähitellen sieltä ja täältä kuului tirskahduksia, lähinnä oman väkemme suunnasta. Insinöörit ja arkkitehti katsoivat toisiaan. Kukaan heistä ei ollut enää samalla karttalehdellä kanssamme. 
– Aika on siis sama kaikille, ainoastaan viisarit ovat väärässä, lausahdin oikeastaan vain itselleni.
Tirskahdukset muuttuivat nauruksi. 
Viimein vanhin tarkastajista otti tilanteen haltuunsa. Hän katsoi nuorta sähköinsinööriä ymmärtävästi.
– Selityksesi oli sinänsä looginen, mutta et vastannut varsinaiseen kysymykseen. Loponen, sinä et ole valoa nopeampi.


Loposen arkistosta: Muistikirjamerkintä vuodelta 2001

Calexico: The Thread That Keeps Us (2018)

Maailmassa on harvoja yhtyeitä, joiden kohdalla määritelmä sympaattinen sekä pitää täydellisesti paikkansa että johtaa väärille raiteille. Tusconissa kotiaan pitävä Calexico elää tästä dualismista. Yhtyeellä on takanaan kuuden hienon albumin sarja, joka soi kaihoisana, mutta toisinaan hyvinkin synkkänä. Musiikilliset vaikutteet periytyvät Yhdysvaltojen eteläisellä rajaseudulla, eivätkä ne pystytä muureja. Haikea surumielisyys yhdistyy luontevasti ilotteleviin tejano- ja mariachisävyihin, mutta toisinaan sävelet uivat syvissä ja tummissa vesissä.

The Thread That Keeps Us on yhtyeen yhdeksäs studioalbumi. Sen käynnistää koskettava End of the World with You. Kappale on malliesimerkki Joey Burnsin sävelkynästä: melodinen ja kitaravetoinen. Se alkaa hämäävästi U2-kitaroin, mutta tuttu helinä paljastuu vähitellen pinnan alta. Seuraavaksi Voices in the Field herättää uinuvat meksikolaissävyt ja tarjoaa toisenlaisen rytmillisen vaihtoehdon, ja Bridge to Nowhere viekoittelee tummempiin tunnelmiin. Calexico osoittaa jälleen kerran, kuinka levy aloitetaan tyylikkäästi ja siirrytään tunnelmasta toiseen. Kokonaisuuden keskeisin helmi on maukkaasti rullaava Under The Wheels, joka yhdistää yhtyeen perinteistä äänimaailmaa uudempiin popsävyihin. Kappale on oikeastaan kaiken aiemmin kuullun ja seuraavien sävelten sulatusuuni.

Joey Burns ja John Convertino täydentävät jälleen toisiaan. Herkkiä laulumelodioita ja ovelia instrumentaaleja kuljettavat eteenpäin tyylikkäät ja osuvat rytmit. Tälläkin kertaa kaikki soittajat osaavat asiansa eikä ilmatila ole missään vaiheessa tukossa. Calexico on luonut hienon albumin. Tiiviimpänä se olisi erinomainen.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (Helmikuun levy 2018)