Muutimme viime vuosikymmen puolella uusiin toimitiloihin. Tuttu ja turvallinen ruutukaava-alue jäi taakse ja työmatka piteni. En kaikesta huolimatta luopunut periaatteistani ja hankkinut ajokorttia. Sen sijaan ostin paremman polkupyörän. Päivittäisen pyöräilyn ohessa uudet maisemat tulivat tutuiksi ja kesäiset terassioluet maistuivat entistä maukkaammilta. Samalla kuntoni alkoi kohentua merkittävästi. Hetken aikaa luulin jopa ylittäneeni aiemmat rajani moninkertaisesti.
– Minua kiinnostaa tietää, olenko valoa nopeampi? Kun lähden toimituksesta tauolle, on seinäkello yleensä vartin yli, mutta kahvihuoneen kello näyttää olevan vasta neljästoista yli. Tosinaan kipaisen pohjakerroksen arkistoon, ja siellä kello on kaksi minuuttia vähemmän kuin lähtöpisteessä.
Seurasi syvä hiljaisuus. Arkkitehti ja insinöörit katsoivat toisiaan ja mumisivat jotakin keskenään. Lopulta nuorin heistä yritti päästä logiikan jäljille ja pyöritteli muistiinpanoja edessään.
– Tuota, niin… tässä talossa on keskitetty sähköinen järjestelmä. Kaikki kellot käyvät samassa ajassa, koska ne ovat ohjelmoitu ja synkronoitu keskenään… mutta voi olla todennäköistä, että viisarit on aivan alussa asetettu manuaalisesti vääriin asentoihin. Siksi ne näyttävät eri aikaa.
Seurasi entistä syvempi hiljaisuus. Vähitellen sieltä ja täältä kuului tirskahduksia, lähinnä oman väkemme suunnasta. Insinöörit ja arkkitehti katsoivat toisiaan. Kukaan heistä ei ollut enää samalla karttalehdellä kanssamme.
– Aika on siis sama kaikille, ainoastaan viisarit ovat väärässä, lausahdin oikeastaan vain itselleni.
Tirskahdukset muuttuivat nauruksi.
Viimein vanhin tarkastajista otti tilanteen haltuunsa. Hän katsoi nuorta sähköinsinööriä ymmärtävästi.
– Selityksesi oli sinänsä looginen, mutta et vastannut varsinaiseen kysymykseen. Loponen, sinä et ole valoa nopeampi.
Loposen arkistosta: Muistikirjamerkintä vuodelta 2001
