Kenen ajassa seisot?

Eräänä perjantaiaamuna huomasin, että puhelimeeni oli soitettu hetkeä aiemmin. Laite lepäsi toisen kerroksen työhuoneen pöydällä, johon olin sen jättänyt mennessäni aamiaiselle ja suihkuun. Samassa se kilahti kerran. Edellinen soittaja lähetti tekstiviestin. Kuivattelin itseäni ja pukeuduin rauhallisesti. Valmistauduin vastaamaan viestiin. Samassa puhelin soi. Nostin sen korvalleni. Sain kuulla ryöpyn moitteita, koska en ollut vastannut puheluun enkä tekstiviestiin. Soittajan mielestä minua oli ollut erittäin hankala tavoittaa. Kuuntelin hetken ja muistutin hänelle, että olin sairauslomalla, ja että se aika on tarkoitettu ensisijaisesti toipumiselle eikä työasioille. Puhelu päättyi nopeasti. Ensimmäisen ja jälkimmäisen soiton välissä aikaa kului alle viisitoista minuuttia. Puhelun päättyessä kello oli 8.15. Mietin hetken uutta aikaan liittyvää ongelmaa: katosiko ihmisten kärsivällisyys lopullisesti kehittyneen ja nopean tekniikan myötä? Pitääkö yksittäisen ihmisen olla jatkuvasti tavoitettavissa?

Maatalousyhteiskunnassa ihmiset seurasivat tarkoin luonnon merkkejä. He tiesivät milloin oli aika kylvää ja milloin niittää. He ymmärsivät, että valoista aikaa tuli hyödyntää mahdollisimman paljon ja mitkä toimet oli järkevintä jättää syksyyn ja pimeisiin iltoihin. Parhaimmillaan organisaatioiden ja yhteisöjen vuosikelloon perustuva aikakäsitys ponnistaa samasta ajatuksesta. Jokaiselle toimelle on oma aikansa eikä kaikkea voi tehdä välittömästi. Lapinlahden lintujen säkeet – Sateet tulevat ajallaan, vain ihminen polkee paikallaan – sisältävät merkittävän viisauden. Kaikelle on aikansa ja paikkansa, kuten myös Raamatun Saarnaajan kirjan runollinen teksti opastaa.

Vuosituhansia vanhoista ohjeista huolimatta ihminen syyllistyy yhä samoihin ajatusharhoihin, joita tekninen kehitys pahimmillaan vain vahvistaa. Metsästäjä-keräilijän vaistot lyövät yhä leimansa ihmisen aivotoimintaan ja erityisesti nopeaan päätöksentekoon. Selkärangasta kimpoaa herkästi kiukkuisia sanoja, jos tavoiteltu henkilö ei välittömästi vastaa puhelimeen. Se vertautuu saaliista ohi lentäneen nuolen tai keihään aiheuttamaan mielipahaan. Tosin yksikään heimo ei näänny nälkään tai katoa kartalta yhden vastaamattoman puhelun takia.

Aikamme multitaskaajat, monta asiaa yhtä aikaa suorittavat, opastavat kuinka kalenteriin olisi syytä varata aikaa itselleen tärkeille asioille. Monelle työpaikalla käytetään sähköistä ja jaettua kalenteria, johon oikeastaan kuka tahansa voi varata ajan palaverille tai tapaamiselle toisten puolesta. Tämä puolestaan herättää tärkeän kysymyksen: mihin katosivat hyvät ja kohteliaat tavat sekä kyky sopia yhdessä tärkeistä aikatauluista? Pitääkö kaikelle todellakin olla varaus kalenterissa? Täytyykö elämän olla ennalta ohjelmoitua?

Eräällä pienellä paikkakunnalla lestadiolaislapset osallistuvat yhteisönsä rippikouluun. Välittömästi sen jälkeen osa heistä hylkäsi vääräuskoiset ystävänsä. Syy oli yksinkertainen: nämä joutuisivat kuolemansa jälkeen helvettiin, sillä taivaspaikat on varattu ainoastaan oikeauskoisille. Heidän näennäinen valtansa ulottui ajasta ikuisuuteen, eivätkä tässä ajattelumallissa kalenteriin tehdyt merkinnät tai viimeisen käännetyn sivun tekstit paljoa paina. Olisiko meidän syytä kysyä, kuka omistaa aikamme? Aika on tärkeintä, jota meillä on. Se ei ole rahaa, vaikka käymme sillä kauppaa. Onko sinulla koskaan aikaa vain olla? Kiire ei lopu juoksemalla yhä lujempaa. Sen sijaan kannattaa istahtaa ja rauhoittua. Kenties tämän hetken tärkein kysymys on yksinkertainen: kenen ajassa seisot?


Fintellektuaalinen manifesti XLI

Missä kauniit donoteat kukkivat?

Oli maaliskuinen pakkaspäivä ja kävelin paikallisliikenteen pysäkkejä kohti. Aurinko pilkisti pilvien lomasta ja kevyt tuuli repi vähitellen verhoa enemmän auki. Tori tyhjeni jo myyjistä. Muistin aivan viime hetkellä, että oli kansainvälinen naistenpäivä. Käännyin ympäri ja palasin pari korttelia taaksepäin.   
Tutun kukkakaupan hyvään palveluun kuului aina säteilevä hymy, niin myös tänään. Pyysin kahtakymmentä yksittäin pakattua ruusua. Myyjä sanoi arvaavansa syyn. Hän ehti ottaa pari askelta ruusuja kohti, kun ulko-ovi avautui. Herttainen vanha rouva astui liikkeeseen, kulki myyjää kohti ja kiilasi väliimme.
     – Hyvää päivää! Onko teillä vielä donoteoja?
     – Hyvää päivää! Anteeksi, mutta voitteko toistaa kysymyksenne, myyjä vastasi.
     – Etsin donoteoja. Onko teillä niitä?
     Myyjän ilme oli näkemisen arvoinen. Hän yritti sanoa jotakin, mutta suu pysyi suljettuna. Näin kuinka hänen aivonsa tekivät töitä.
     – Teillä oli niitä muutama viikko sitten, asiakas jatkoi.
     – Nyt en kyllä muista…, myyjä aloitti.
     – Ainahan niitä on ja joka paikassa.
     Tilanne muuttui entistä mielenkiintoiseksi. Myyjän kasvot punertuivat ja seuraavat sanat etsivät ulospääsyä. Lopulta hän sai suunsa auki.
     – Minun täytyy tunnustaa tietämättömyyteni. En tunne donoteaa. Kyseinen kukka ei taida kuulua valikoimiimme, eikä tietääkseni ole koskaan kuulunut. Tunnetaanko se kenties jollakin toisella nimellä?
      Nyt puolestaan rouva hiljeni ja katsoi myyjää ihmeissään. Olin keskustelun aikana hivuttautunut muutaman askeleen sivummalle, jotta näkisin paremmin. Molemmat tuijottivat toisiaan, ja välillä myyjä vilkaisi minua kuin anoakseen apua. Hämäännyin. En tunne erityisen hyvin kasveja tai kukkia, mutta tämä nimi oli minulle täysin vieras.
  – Eihän se mikään kukka ole, rouva aloitti ja jatkoi: – Sellaisia tuli muutama kappale tuon lasisen pöydällä pidettävän kasvihuoneen mukana.
  Myyjä kääntyi katsomaan hyllyä, jota asiakas osoitti. Helpotus heitti lopulta kasvoille viehkeän hymyn. Hän kääntyi kannoillaan, palasi tiskin luo ja avasi kassakoneen alla olevan laatikon. Hän laski kätensä alas, sulki jotakin kämmeneensä ja käveli asiakasta kohti. En nähnyt, mitä hän antoi rouvalle, sillä tämä ehti odottaessaan ottaa muutaman askeleen eteenpäin ja kääntyä sivuttain. Lievästi kumara selkä peitti olennaisimman.
     – Voi kiitoksia, juuri näitä olen etsinyt. Minä pelkäsin, että teiltä ovat donoteat loppuneet. Nämä ovat niin käteviä ja tarpeellisia läpi vuoden. Mitä olen velkaa?
     – Ette mitään. Me emme myy näitä. Ne tulevat tuotteiden mukana, myyjä vakuutteli.
     Vanhempi rouva kääntyi ja näki viimein minut. Hän hieman säpsähti, mutta poistui hymyillen. Minä katsoin myyjää, joka oli silminnähden helpottunut. Siirryin tiskille odottamaan ruusujani.

Myyjä laski kukat pöydälle ja kääri ne paketiksi. Maksettuani ostokseni, hän nosti laatikosta pienen  pussin, kenkälaatikoista tutun kosteudenpoistajan.
     Vaaleanharmaalla pinnalla luki suurin kirjaimin: DO NOT EAT.


Loposen arkistosta: Muistikirjamerkintä vuodelta 2000

Brian Fallon: Sleepwalkers (2018)

Amerikkalainen rock-yhtye The Gaslight Anthem ehti julkaista viisi albumia ennen kuin se jäi määrittelemättömälle tauolle. Yhtyeen toinen ja kolmas albumi, The ’59 Sound ja American Slang, muodostavat loogisen jatkumon, jonka äänimaailmassa kaikuu punkin kiihkeys ja soitossa rouhea rock’n’roll-asenne. Olisi älyllisesti epärehellistä väittää, että kappaleet sinänsä ovat yksinkertaisia, sillä tietoinen konstailemattomuus tekee niistä rehellisiä ja aitoja, mikä saa puolestaan tutut kertomukset kuulostamaan romanttisen kaihoisilta.

Sleepwalkers on The Gaslight Anthemin keulakuvan Brian Fallonin toinen soololevy. Vaikka yhtye palasi hetkeksi juhlistamaan The ’59 Sound -albumin kymmenvuotista taivalta, ei Fallon sanojensa mukaan pysty enää kirjoittamaan lauluja entisessä yhteydessä. Uutuuslevyn jälkeen myös kuulijat ymmärtävät syyt. Fallon on tehnyt joukon lauluja, joissa amerikkalainen rock-musiikki yhdistyy riemastuttavalla tavalla niin valtavirtaisempiin soul-sävyihin kuin americanan kaikuihin. Levyn aloittava kolmen kappaleen suora If Your Prayers Don't Get to Heaven, Forget Me Not ja Come Wander with Me vievät suoraan asiaan ja osoittavat laulaja-lauluntekijän kyvyn kuljettaa kuulijaa mukanaan vivahteikkaisiin äänimaailmoihin. Tunnelma rauhoittuu toviksi Etta James -kappaleen aikana, mutta kertosäkeen nostatukset palauttavat kaiken takaisin rockin ytimeen ja perinteisiin kohtaloihin. Muusikko ajaa mutkaisella tiellä, mutta vie albuminsa lopulta liput hulmuten maaliin.

Brian Fallon on tehnyt toisen hienon sooloalbumin. Vain todellinen kyynikko ei pysty nauttimaan näiden haikeiden ja romanttisten kappaleiden tunnelmasta. Fallon on tavoittanut hyvin olennaisia asioita amerikkalaisesta sielusta ja laajasta musiikkiperinteestä. Viattomuus ja tummat sävyt kulkevat käsi kädessä ja tukevat toisiaan. Tässä maailmassa on kaikki lopulta hyvin.


Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi (Maaliskuun levy 2018)