Musiikillisesti levy on mielenkiintoinen. Aloitusraidalla Maailma liikkuu on havaittavissa Springsteenilta tuttua nostatusta. Liljankukka kulkee eteenpäin kuin Coldplayn Clocks ja Elokuvamies jyllää samassa hengessä kuin Katrina and the Wavesin Walking On Sunshine. Viimeinen kappale Muukalaisten legioona on puhdasta Dingoa ja dramaattista kerrontaa, mutta pelkästään positiivisessa mielessä. Albumin kahteentoista kappaleeseen sisältyy myös paljon elementtejä, joilla yhtye flirttailee sekä perinteisen iskelmän että modernimman iskelmällisen rokin kanssa. Se tekee musiikista helposti lähestyttävää, mutta syö hieman särmää omalta ”runollista suomirokkia” -määritelmältä. Toisinaan sanoituksissa häilyy hieman epäsymmetristä tautologiaa, joka puolestaan korostaa parhaimpien tekstien oivalluksia.
Yhtye soittaa hyvin, ja kappaleet pysyvät kautta linjan hienosti koossa. Perusasiat ovat tietenkin kunnossa, sillä soittajat ovat kokeneita muusikoita. Vielä kymmenkunta vuotta sitten osaava levy-yhtiö olisi vienyt Osolan treenikämpältä studioon, mutta musiikin jakelukanavien muutosten myötä moni yhtye on päätynyt julkaisemaan äänitteensä itse. Se on toisaalta antanut artisteille enemmän vapauksia.
Osolan levyn on äänittänyt, miksannut, tuottanut ja masteroinut Teemu Aalto. Äänimaailmassa on kaikuja amerikkalaisesta rockista, jopa punkista, ja Kaikki paitsi rakkaus on turhaa -kappaleen alussa Petri Anttilan basso jumputtaa hetken kuin legendaarisissa soul-biiseissä konsanaan. Juuri tämän kaltaiset irtiotot iskelmällisyydestä voisivat luoda yhtyeen soundista muutaman asteen verran tiukemman ja ilmaisusta kiinteämmän.
Vertasin alussa yhtyeen levyä kotimaisen elokuvaan. Keveyden ja ilmavuuden ohella pieni käsikirjoituksen terästäminen nostaisi kokonaisuuden kiitettävästä erinomaiseksi. Osolan ensilevy huutaa, että yhtyeen keikkasoundi on päästävä kokemaan. Näiden kulkurien ja muukalaisten matkassa kuulija viihtyy.
Keimo ”Kemu” Musikka: Sävel viikonvaihteeksi – Kotimaan kattaus (lokakuu 2015)
